Rauhan lukuhaasteen koonti

Toisen maailmansodan päättymisestä tulee kuluneeksi tänä vuonna 75 vuotta, minkä kunniaksi Jokken kirjanurkassa lanseerattiin Rauhan lukuhaaste, joka siis päättyy tänään. Esittelytekstissään Jokke kirjoitti haasteen tarkoituksena olevan rauhan tahto, ja että ”jo se, että ihmiset ymmärtävät mitä kauheuksia sota tuo tullessaan lisää rauhan tahtoa.” Minusta tämä oli hienosti sanottu ja niin totta, että huomasin ajattelevani asiaa pitkin vuotta. Kirjallisuudella on merkityksensä myös tässä.

Luen parhaillaan George Orwellin teosta Vuonna 1984, missä historia on hävitetty, kirjat poltettu ja entisiä uutisia muokataan koko ajan vallitsevaan tilanteeseen sopiviksi. Se kertoo siis historiattomuudesta, mikä puolestaan mahdollistaa kirjassa kuvaillun dystooppisen totalitarismin. Samoin se kertoo kielen tarkoituksellisesta rapauttamisesta ja uuskielestä (newspeak), mikä meillä Suomessakin on nyt tapetilla, kun soteintoilijat tekevät sairaudesta terveyttä ja lääkärinvastaanotoista hyvinvointiasemia ja ylepoleja. Kun katselee mitä tällä hetkellä maailmassa muutenkin tapahtuu, tuntuu Jokken Rauhan haaste sitäkin ajankohtaisemmalta.

Oli mielenkiintoista panna merkille miten moni lukemani kirja itse asiassa sisälsi viitteitä toiseen maailmansotaan. En kuitenkaan pitänyt niistä lukua, harmi kyllä, joten kirjasin tähän alle vain ne teokset, jotka käsittelivät aihetta enemmän tai vähemmän suoraan. Seitsemän kirjaa siis, joista kolme sarjakuvaa, kolme äänikirjaa ja vain yksi painettu kirja. Yllätyin tästä jakaumasta oikeastaan itsekin.

Niin, olen mukana haasteessa sivullisena, sillä googletilittömänä en päässyt ilmoittautumaan mukaan. Ei se mitään. Haastehan se tärkein on, ja ajateltavaa se antoi. Kiitos siis Jokelle mielenkiintoisesta Rauhan haasteesta!

Tässä lukemani kirjat:

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Nyberg käy läpi perheensä historiaa ja tulee kirjoittaneeksi siinä samalla Baltian juutalaisten kokemuksista ennen ja jälkeen toisen maailmansodan – ja tietenkin sen aikana.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut. Lardot puolestaan kirjoittaa inkerinsuomalaisten kokemuksista pienen tytön näkökulmasta. Mieleen on jäänyt erityisesti isä, joka auttoi kääntäjänä suomalaisia sotilaita, ja joka sitten myöhemmin kuitenkin karkotettiin Siperiaan. Sota on niin epäreilu ja julma. Isä parka, joka yritti pelastaa perheensä, mutta ei jatkanut Suomesta Ruotsin puolelle, kuten ensin suunnitteli.

George Takei: They Called Us Enemy. Sarjakuva, joka kertoo amerikanjapanilaisten kokoamisesta keskitysleireille (ei siis tuhoamis-, vaan nimenomaan kokoamis- eli keskitysleireille) toisen maailmansodan aikaan. Näkökulma on japanilaisperheen pojan, George Takein, joka vasta aikuisena alkoi ymmärtää, mistä koko asiassa oli kyse. Julkisessa keskustelussahan nämä amerikkalaiset keskitysleirit ovat yhä tabu, joten oli mielenkiintoista lukea niistä tapahtumat itse läpikäyneen kokemuksina. Samanlaista julmuutta, mitä saksalaiset harjoittivat, ei amerikkalaislla keskitysleireillä nähty, mutta mielivaltaista toimintaa tällainen joka tapauksessa oli, ja yhtäkkiä kansakunnan vihollisiksi määritellyt ihmiset ja perheet menettivät kaiken omaisuutensa vapautensa lisäksi.

Edita Morris: Hirošiman kukat. Morrisin kirja on yhdistelmä keveyttä ja vakavaa aihetta, tarina Hiroshiman atomipommiuhrien elämästä kymmenisen vuotta pommituksen jälkeen. Ne, jotka selviytyvät, kätkevät taitavasti taakkansa – sairaudet, arvet, mielenterveysongelmat, surun, pelon – jotka Morris vähitellen tuo esiin, amerikkalaisen vierailijan järkyttynein silmin.

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika 1&2. Nakazawan manga on autofiktiota: tarina on hänen omansa, mutta fiktiivisen pojan nimissä. Tämä on aika rankkakin kertomus kaikessa suoruudessaan, mutta ehdottomasti lukemisen – ja tiedostamisen – arvoinen. Harmi kyllä sarjan suomennos on jäänyt näihin kahteen albumiin: ensimmäinen kertoo ajasta ennen atomipommia (kun Japani oli jo lähes lyöty) ja toinen itse pommituksesta. Sarja jatkuisi vielä kahdeksan osan verran, jotka pureutuvat atomipommin jälkeiseen elämään. Se loppu kun puuttuu, puuttuu paljon.

Joseph Sieracki: A Letter to Jo. Sarjakuvan idea on hyvä: Puolanamerikkalaisen sotilaan kirje italianamerikkalaiselle morsiamelleen – ainoita, jotka pääsivät sotasensuurin läpi ja jonka jälkipolvi on säilyttänyt perhekalleutena. Alkusanatkin vielä lupaavat hyvää, kun Joseph Sieracki käy läpi perheensä tarinaa ja toteaa isoisänsä olleen vielä poikanen sotaan lähtiessään ja miten se on vaikuttanut koko hänen elämäänsä. Valitettavasti itse sarjakuva ei pääse lähellekään Len Sierackin kokemuksia, vaan jää köykäiseksi, etäiseksi ja pinnalliseksi sankaritarinaksi. Eurooppa, jonne amerikkalaissotilaat lähetetään, näyttäytyy tyhjänä, pimeänä ja raunioituneena. Ihmisiä siellä ei asu, sota ei kosketa kuin (amerikkalaisia) sotilaita. Baareissa on tosin kevytkenkäisiä alkuasukastyttösiä (ranskalaisia), jotka eivät sanaakaan puhu englantia, mutta lämmittävät kivasti vuodetta. Paitsi tietenkin tarinan sankarin, jolla on oma tyttö odottamassa kotona. Kun sotatapahtumatkin kuvataan kuin tietokonepelissä, jäin moneen kertaan miettimään amerikkalaisten näkökulmaa sotaan. Se on jotakin etäistä, kaukaisissa paikoissa tapahtuvaa, vierasta ja epätodellista, tietokoneelta tai televisioruudulta nähtyä. Ero esimerkiksi Jacques Tardin ensimmäisestä maailmansodasta kertovaan sarjakuvaan on valtava. Sierackin sarjiksen näkökulma on puhtaasti, sataprosenttisesti amerikkalainen, ja hiukan ristiriitaisesti juuri amerikkalaisuuden kuvaukset olivatkin teoksen parasta antia: se, miten ensimmäisen polven amerikkalaisperheet eivät halua sekoittua toisiinsa (romeot ja juliat) ja toisaalta rasimin ja segregaation ulottuminen myös sotaväkeen (mustat ja valkoiset taistelevat erillään, tummaihoisia valkoisiksi katsottuja syrjitään). Sarjakuva päättyy kuin Hollywood-elokuva, onnellisesti avioliiton satamaan. The End!

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki. Tämä on minulla itse asiassa vielä kesken, mutta kylläpä onkin mielenkiintoinen kertomus. Haapakosken muistelmat Lapin sodan ajalta, kun hän joukkoineen jäi siis saksalaisten vangiksi. Asetelmat kääntyivät hetkessä päinvastaisiksi, kun entisistä aseveljistä eli ”sakuista” tuli julmia vihollisia ja entisistä vihollisista eli venäläisistä kohtalotovereita (tosin saksalaisten puolelta nyt paremmin kohdeltuja). Tässä teoksessa tulee esiin hyvin kaunistelemattomasti sodan mielipuolisuus sekä ihmisen julmuus, häilyvyys ja toisaalta myös halu elää, se sellainen koppakuorimaisuus, että vaikka miten tallataan, niin jos mieli ei murru, sitä selviää mitä epätodennäköisimmistäkin tilanteista. Palaan tähän varmastikin myöhemmin tarkemmin.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Olin vähitellen tajunnut, että se oli pelko joka teki ihmisistä sellaisia kuin he olivat. Että meitä itse asiassa yhdisti tämä meidän yhteinen pelkomme kuunnella omaa ääntämme ja ajatella omilla aivoillamme.

Sillä olihan se niin toista kuin mitä meille yritettiin uskotella, että eräällä tavalla kaikki olivat käyneet läpi saman kuin minä, että heidänkin sydämiinsä oli tehnyt pelko pesänsä, yhtä varhain kuin minullakin. Ensin perheen sisällä ja sitten sen ulkopuolelta käsin. Ja että heidätkin oli pelko vähitellen lamaannuttanut, aivan kuten minut.

Olin jo pitkään halunnut tutustua Raisa Lardot’n tuotantoon, ja nyt kun luin hänen hoitokotiin joutuneen miehensä kuolleen suruun kun vaimon vierailut oli koronapelon vuoksi kielletty, ryhdyin etsimään josko jotakin häneltä e-kirjastosta löytyisi, että nyt olisi hyvä hetki kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan.

Ja löytyihän sieltä: Ripaskalinnut vuodelta 1978, äänikirjana, Aila Svedbergin lukemana. Äänikirja on siis tehty ennen tätä nykyistä äänikirjabuumia, mikä minusta kuuluu lukutavassa, Svedberg eläytyy tekstiin niin, että on kuin kuuntelisi kuunnelmaa. Hän todella tempasi kuuntelijan mukaansa.

Ripaskalinnut kertoo Raisa Lardot’n lapsuudenmuistoista, ensin Vepsässä Itä-Karjalassa ja sitten pakolaisena Suomessa; maassa, josta pieni tyttö muodosti mielessään unelmien täyttymysten ja jossa hänestä tulisi tasavertainen ihminen, suomalainen suomalaisten rinnalle – unelma, joka tosin mureni nopeasti. Lardot näyttää meille maailman – peilin – jossa ihmisten kohtaloista päätetään kabineteissa, rajoja vedetään ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, missä he ovat sattuneet syntymään eikä heidän ihmisyytensä vuoksi, missä perheet hajotetaan ja revitään juuriltaan, miten toiset sen kestävät paremmin kuin toiset, ja… niin. Kaikenlaisia asioita hän pohdiskeltavaksemme antaa, hiukan sarkastisella äänellä, katsellen maailmaa viattoman lapsen silmin ja kirjoittamalla niistä aikuisen kokemuksella.

Minulle Ripaskalinnut osoittautui merkittäväksi kuuntelukokemukseksi, jonka sävyjä en nyt tähän yhteen pieneen blogimerkintään oikein saa kirjoitettua; huomaan myös, että kuunnellusta tekstistä on jollain tapaa vaikeampi kirjoittaa kuin luetusta. Olkoon. Raisa Lardot’n tuotantoon aion kyllä jatkossakin tutustua.

Mutta niin jäin myös miettimään, miten vähän sitä tietää lähihistoriasta, omastaankin. Miten vähän yhäkin puhutaan sodan jälkeisestä köyhyydestä ja epätoivosta ja surusta, ja miten sekin – ehkä ymmärrettävästi – käännetään vain suomalaiseksi menestystarinaksi, niin noustiin tuhkasta uuteen menestykseen, yhtenäiseksi kansakunnaksi ja niin edelleen. Jäin miettimään nyt uudella tavalla, mitä tapahtui karjalaisille, omilleni, jotka joutuivat jättämään kotinsa, siis kaikkensa, ja muuttamaan uusiin ympäristöihin, miten se käytännössä tapahtui? Miten ihmiset pääsivät uudestaan jaloilleen, löysivät töitä, saivat ne talotontit  – saivatko he vai joutuivatko he niistä mitä maksamaan, ja miten he maksoivat, niin kuin Raisan vepsäläisäiti, joka jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi kuuden lapsen kanssa, kun hänen miehensä vietiin Siperiaan pakkotyöhön ja kuolemaan, miten hän selvisi? Lukiessa – tai kuunnellessa – syntyy niin monia kysymyksiä, niitä kai niiksi lukupoluiksi kutsutaan, sillä sitten tarttuu taas toiseen kirjaan ja toiseen… Niitä kysymyksiä on niin valtavasti.

Että eksyy taas aiheesta. Jostain syystä se uutinen Raisa Lardot’n puolison kuolemasta tämän koronapaniikin myötä tehtyjen epäinhimillisten päätösten (kuten vanhusten eristäminen läheisistään) vuoksi kosketti minua. Olen miettinyt näinä päivinä paljon pelkoa ja miten sillä ihmisiä hallitaan, sehän on yksi vanhimmista hallintamuodoista. Siksi tuo postauksen alkuun nostamani lainaus koskee minusta yhtä hyvin tätä hetkeä kuin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, ennen jälleenrakennusta. Mihin suuntaan me nyt olemme menossa? Sitä minä mietin.

Ja mietin sitäkin, miten Lardot’n kertomuksessa nousee esiin myös ne yksittäisten ihmisten vaikutukset, kuten opettajan, joka vaivihkaa sujauttaa itkevälle tytölle nenäliinan ja miten hän kertoo muille lapsille, että vepsäläistyttö on kokenut kovia, hänelle on oltava kiltti. Miten suuri merkitys noilla pienillä asioilla on, yksittäisten ihmisten yksittäisillä teoilla. Huomaan, että kirja teki minuun valtavan merkityksen, se kosketti jotenkin ihan valtavan syvältä.