Mila Teräs: Jäljet

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaani Jäljet ei oikeastaan ollut lukulistallani. Eikös tämä ole jo tehty ja nähty, olin kirjasta lukiessani ajatellut, ja muistellut Rakel Liehun Helene-romaania vuosituhannen alusta. Olin Liehun kirjan lukenut pian sen ilmestyttyä ja vaikka siitä pidinkin, on se jo kirjana unohtunut. En ylipäätään ole ollut erityisen innostunut näistä minä-muotoisista kuvitteellista, mutta todellisista henkilöistä kertovista elämäkerroista. Eihän kukaan tiedä, millaista on ollut olla joku toinen, miksi siis väittää niin? Miksi kirjoittaa nimen kanssa, miksei kirjoita suoraan fiktiota jonkun elämäntarinaan pohjautuen (kuten W. Somerset Maugham Gauguinin kohdalla)?

Näitä mietin, ja kuitenkin tartuin Teräksen Jälkiin, kun se kirjaston e-kirjana eteen sattui. Sillä onhan Helene Schjerfbeckin elämäntarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että siitä aina mielellään lukee. Ja ehkä minua myös uteloitti, miten Teräs oman Helenensä on toteuttanut

Teräs johdattelee lukijansa Helene Schjerfbeckin elämään takaumien kautta. Vanha Helene istuu parantolassa Ruotsissa ja on siirtymässä ajasta iäisyyteen, hän puhelee nuoruuden ystävänsä Helena Westermarckin kanssa, joka on ilmestynyt hänen rinnalleen. Tarina etenee kuin (Hollywood-)elokuvassa: parantolasta hypätään lapsuuteen, palataan takaisin parantolaan, sitten Pariisiin, parantolaan, Bretagneen, parantolaan, jne. Itse elämäntarinaan ei tule uusia näkökulmia eikä kirjailija lähde viemään sitä omille poluilleen. Kaikki on tuttua, ainakin jos Schjerfbeckin elämä ja teokset ovat ennalta tuttuja.

Mielenkiintoisen kaaren kertomus kyllä tekee. Helene Schjerfbeckin elämään mahtui köyhyyttä, matkoja, menestystä ja kaksi sotaa. Menetystä monenlaista, mutta samalla tinkimätöntä rakkautta ja uskoa taiteeseen. Mihinkään feministiseen paatokseen Teräs ei luojan kiitos lähde, vaikka naistaiteilijoiden asema 1800-luvun lopussa ja Helena Westermarckin taistelu naisasialiikkeen puolesta tuleekin selväksi. Mutta se on vain sivujuonne, kuten onkin: merkittävää on Schjerfbeckin elämä ja taide, kuten näin jälkikäteen nähdään. Ja ne muutamat ihmiset, tällä kertaa miehiä, jotka sen merkityksen jo varhain ymmärsivät.

Mila Teräs kirjoittaa runollisesti ja hiukan teatraalisesti, minun makuuni turhankin runsain kielikuvin: yön pimeyttä verrataan luumumehuun ja aurinko  vuotaa lattialle kuin halkaistu hedelmä. Helenestä Teräs piirtää runotyttömäisen kuvan, romanttisen, surumielisen, omaa lasta kaipaavan ja rakkaudessa pettyvän. Hiukan liian kiiltokuvamaisen ja hiukan liian ihailevan. Mutta aiheensa hän kuitenkin tuntee, mikä teki lukemisesta mielenkiintoisen ja sai jatkamaan. Luvutkin ovat lyhyitä, kuin muutaman siveltimenvedon pituisia.

Kiinnostavinta antia olikin oikeastaan epilogi. Se, miten Teräs kertoo innostuneensa Helene Schjerfbeckistä taidenäyttelyssä ja ryhtyneensä kulkemaan tämän jalanjäljissä, elämään Helenen kanssa, Helenen kautta. Hän vieraili Pariisissa, Bretagnessa, St Ivesissä, Saltsjöbadenissa Ruotsissa ja tietenkin Suomessa eri paikoissa, missä Helene oli asunut ja työskennellyt. Pientä tarkkuutta olisin toivonut taiteilijanimiin: van Gogh kirjoitetaan isolla, Pissarro kahdella s:llä. Ja guashi kuulostaa guas-hilta, jos sitä ei kirjoiteta šš:illä (tai ihan vaan kaksoisässällä, kuten nykyään suositellaan). Lähdeluettelo on joka tapauksessa pitkä, ja vaikka romaaneissa yleensä lähdeluetteloita karsastan, tähän se sopi. On tietenkin väärin sanoa näin, mutta melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan tästä näkökulmasta, Mila Teräksen ja Helene Schjerfbeckin tarinana, eräänlaisena matkakertomuksena taiteilijan rinnalla, sillä se, jos mikä, on kiinnostavaa.

Mutta tämä oli Teräksen valinta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjallisen muotokuvan Helene Schjerfbeckistä, ja sitä se toki onkin.

– Mutta minä en hylännyt Helsinkiä sen vuoksi, että olisin kiinnostunut kansallisesta virtauksesta.
Tulin Hyvinkäälle, jotta olisin vapaa etsimään sitä, mitä sisälläni on, jotta voisin ylipäätään elää ihmisenä ja taiteilijana. Minä en halua seurata muiden tietä. Olkoon Kalevala kaikkien johtotähti, minua se ei ole koskaan sytyttänyt sen enempää kuin symbolismikaan.

Toisinaan Teräs kirjoittaa todella hienoja lauseita, kuten tämä viimeinen ote. Tässä hän muutamalla sanalla tekee näkyväksi, mikä on muotokuvan merkitys ja johon valokuva ei sittenkään pääse. Kiehtovaa!

Lyhyidenkin istuntojen aikana minun piti sanoa hänelle monta kertaa ”pysy paikoillasi”, jotta saatoin hakea sitä, mikä hänessä liikkui, mikä oli hänen elämänsä salaisuus, se, mikä vielä määräisi hänen tekonsa.

 

Mila Teräs: Jäljet
Karisto, 2017
285 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Nathalie Sarraute: Tropismeja

Heitä tuntui kumpuavan kaikkialta, puhkeavan haaleaan kosteahkoon ilmaan. Heitä valui hitaasti ikään kuin heitä olisi tihkunut seinistä, aidatuista puista, penkeistä, likaisista jalkakäytävistä, aukioista.
He venyivät pitkinä tummina terttuina talojen kuolleiden julkisivujen välissä. Siellä täällä, liikkeiden näyteikkunain edessä he muodostivat taajempia liikkumattomia rykelmiä, aiheuttivat virranpyörteitä, kuin pieniä tukkeumia.

Ranskanvenäläinen Nathalie Sarraute (1900–1999) on minulle uusi, mutta hyvin mieluinen tuttavuus. Törmäsin hänen nimeensä Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -listalla, joka koostuu ranskalaisten nimeämistä 1900-luvun merkittävistä kirjoista. Tämä pieni kirja on siis tehnyt vaikutuksen ranskalaislukijoihin, siitä huolimatta, että alunperin kesti useita vuosia ennen kuin kirjailija löysi sille kustantajan. Aika helpottava ajatus: kustantaja ei sittenkään aina tiedä, mikä kirja tulee kestämään aikaa. Ja toisaalta: onko kirjankustantamisen merkitys todella pelkät myyntiluvut, sinä nimenomaisena vuonna kun kirja julkaistaan? Tällä hetkellä tämä on linjaus, mutta väärä linjaus se sittenkin on.

Näitä jäin miettimään lukiessani Nathalie Sarrauten pieniä kertomuksia, kuin siveltimenvetoja tai sivullisen katsojan huomioita. Näissä kertomuksissa, vain sivun tai puolentoista pituisissa, ei ihmisillä ole nimiä; suomenkielellä ei aina edes sukupuolta, sillä sana hän ei sitä määritä; niinpä ne ovat vapaita ajasta ja paikasta. Tai ainakin melkein, sillä toki aika ja paikka tulevat esiin muuten, mutta vain sivulauseessa. Silloin tällöin se tulee esiin ulkoasun kuvauksessa: kuminauhasolmukkeineen ja neliskulmaisine partoineen; ja itse asiassa myös paikannimissä: Häneltä ei voinut piilottaa Chartresin katedraalia; joskus myös viitattujen henkilöiden nimissä: tyttö tiesi, että hän oli ollut Félix Fauren ystävä ja että hän oli suudellut keisarinna Eugenien kättä. Niin, yhteiskuntaluokkakin tulee esiin, joka on hyvin porvarillinen, vaikka Sarraute sille ivaileekin.

Kerta kaikkiaan hurmaavia tekstejä. Luin ne aika lailla pötköön, sillä kirja olisi pian palautettava kirjastoon, mutta tämän kirjan kun saisi omakseen, voisi tarinoita lukea hissukseen, yhden siellä, toisen täällä. Sopivana hetkenä, aamukahvilla, sohvalla istuen, kahvilassa.

Toki näitä tarinoita voi akateemisemminkin analysoida, puhua uuden romaanin käsitteestä ja sellaisesta, mutta jätän sen muille. Kirjan alussa on suomentaja Leena Kirstinän selvitys asiasta, minkä lisäksi voi lukea vaikka Sarrauten sinänsä mielenkiintoisesta elämänkaaresta (joka oli aika pitkä!) Wikipediasta. Minä jätän senkin muille.

Hän ei hievahtanutkaan. Ja hänen ympärillään koko talo, katu tuntui rohkaisevan häntä, tuntui pitävän tätä liikkumattomuutta luonnollisena.

Nathalie Sarraute: Tropismeja
ranskankielinen alkuteos Tropismes, 1939
suomentanut Leena Kirstinä
Karisto, 1968
111 sivua
kirjastosta