Avainsana-arkisto: Asturias

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

On viheliäistä ja sen vuoksi myös surullista, jos sotilas on olemassa vain pitääkseen vallassa roistojen, vehkeilijöiden ja maanpettureiden joukkiota; parempi on sittenkin kuolla nälkään maanpaossa. Millä oikeudella sotilas pakotetaan olemaan uskollinen hallitukselle, joka itse luopuu aatteista, pettää koko maailmaa ja omaa kansaansa?

Hyllynlämmittäjieni joukossa oli yksi erityisen mielenkiintoinen kirja. Tosin en tiennyt siitä mitään, sen harmaassa selkämyksessä vain luki suurin kultaisin kirjaimin Nobel, ja sen vieressä pienellä Miguel Angel Asturias ja kirjan nimi: Herra presidentti. Kirja on edesmenneen isoäitini hyllystä, olen tainnut napata sen itselleni hänen jäämistöstään. Siinä kaikki mitä tiesin. Presidenttiin viittaava nimi tosin vihjasi, että tämä on politiikkaa. Eikä mitä tahansa politiikkaa.

Kirja alkaa kuvauksella, jossa hullu tappaa häntä pylväikössä piinanneen miehen ja sen jälkeen hullun harhaisesta paosta. Ehdin lukea nämä ensimmäiset parikymmentä sivua muutamaan otteeseen, kunnes päätin nyt vihdoin jatkaa eteenpäin. Asturiasin kieli ja kertomistapa ei nimittäin ole maailman helpoimpia. Se on sekoitus unimaailmaa ja runoutta, raakuutta ja rakkautta, ahdistusta ja valoa. Mutta kun sen syövereihin astuu, ei ole pääsyä enää pois, tarina sulkee sisäänsä.

Herra presidentti on kertomus diktatuurista jossakin eteläamerikkalaisessa valtiossa. Se on kertomus siitä, millaista on elää ja kuolla ja kadota maassa, jossa valtaa pitää nimeämättömäksi jäävä presidentti armeijan ja salaisen poliisin avulla. Se kertoo siitä, miten naapurit vakoilevat toinen toisiaan, miten presidenttiä mielistelemällä päästään omalla urallaan etenemään ja toisaalta, millaisiin vaikeuksiin joutuu, jos presidentti niin päättää. Se on kertomus ”ylidemokratiasta”, jossa presidentti valitaan vaaleilla, joissa ei ole vaihtoehtoa äänestää ketään muuta, sillä Presidentti on Hyvä. Mutta se on myös kertomus rakkaudesta. Sattumasta ja uskosta. Ja se on kertomus siitä, miten se usko murennetaan.

Herra presidenttiä lukiessa joutui pidättelemään henkeä, joutui vertaamaan eteläamerikkalaisessa diktatuurissa elämistä tutumpiin maihin. Me emme ehkä elä diktatuurissa, luojan kiitos, mutta moni, kovin moni asia kuulosti tutulta:

Joiltakin puuttuivat välttämättömimmätkin elämän edellytykset, ja heidän oli tehtävä ankarasti työtä saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Toiset taas ansaitsivat enemmän kuin tarpeeksi etuoikeutetuissa laiskanviroissaan: presidentin ystävät esimerkiksi; kiinteistöjen (neljän-, viidenkymmenen talon) omistajat; koronkiskurit, jota kuukaudessa ottivat voittoa yhdeksän, yhdeksän ja puoli, jopa kymmenenkin prosenttia; virkamiehet, jotka hoitivat seitsemää, kahdeksaa julkista tointa; toimiluvilla, eläkkeillä ja ammatinvalinnalla keinottelijat, peliluolien omistajat, kukkotappeluijen järjestäjät, intiaanien riistäjät, viinanpolttajat, porttoloiden, baarien ja lahjottujen sanomalehtien omistajat. (s. 21)

Ja oi, miten presidentti olisikaan rakastanut somea, googlea, Facebookia, älypuhelimia ja muita vempeleitä! Ei olisi edes tarvinnut tukeutua naapureihin tai sairaalassa viereisissä sängyissä makaaviin potilaisiin, kansalaisiin, jotka raportoisivat presidentille mitä muut tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tutulta kuulostavat myös murhat, joista syytetään omaa vihamiestä, sekä media, joka kirjoittaa mitä hallitus käskee. Yhtä lailla tutulta kuulostaa bloggauksen alussa oleva sitaatti. Miten valtaan päässeet poliitikot rakastavatkaan ympäröidä itsensä armeijalla: kenraaleilla, majureilla ja sotilailla.

Luin kirjan tarinana, sillä sen taustat olivat minulle tuntemattomat. Vilkuilin kuitenkin vähän Wikipediaan. Siellä kerrotaan Miguel Angel Asturiasin (1899–1974) olevan kotoisin Guatemalasta ja Herra presidentin kertovan etäännytetysti diktaattori Manuel Estrada Cabrerista, jota Asturias vastusti näkyvästi. Asturias opiskeli 20-luvulla Pariisissa, missä hän sai vaikutteita surrealisteilta, ja oli kiinnostunut oman maansa alkuperäisväestöstä; hän mm. käänsi espanjaksi mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen. Guatemalasta Asturias joutui lähtemään maanpakoon CIA:n operoiman vallankaappauksen jälkeen. Herra presidenttiä hän alkoi kirjoittaa jo vuonna 1922 ja sai sen valmiiksi 1933, mutta kirja joutui odottaamaan kolmetoista vuotta, ennen kuin se pääsi guatemalalaisen sensuurin läpi.

Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
espanjankielinen alkuteos El señor presidente, 1946
englanninkielestä suomentanut Pirkko Lokka, suomennoksen alkuteokseen verraten tarkistanut ja runot suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1976
363 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle. –> Luettu. Kirja yllätti, niin tarinallaan kuin kerrontatavallaan. Erinomainen!

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista. –> Luettu ja hyväksi todettu. Itse asiassa todella hyväksi.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon. –> Ja kyllä kirja odotukset lunastikin! Todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos. Asturias on ehdottomasti Nobelinsa ansainnut.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.