Avainsana-arkisto: klassikkohaaste

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (Klassikkohaaste 7)

Yksi lapsuuteni lempikirjoista oli Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844). Sellainen lastenkirjaversio siis: kuvitettu ja reippaasti lyhennetty. Luin sitä aina isoäidille päästessäni. Olin suorastaan rakastunut urheaan ja komeaan d’Artagnaniin ja ihailin suuresti kaunista ja salaperäistä Myladya. Vaikutuksen tekivät myös muskettisoturien kujeilevainen ystävyys ja herrasmiesmäisyys, ja juonitteleva kardinaalikin jäi mieleen. Ties vaikka muskettisoturit olisivat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Ranska vei sydämeni jo kauan, kauan sitten.

Miltä muskettisoturit sitten tuntuivat nyt, kun heidän seikkailujaan luki aikuisena? Kokonaisena romaanina? Ensinnäkin, taika ei ole kadonnut minnekään. Klassikko mikä klassikko, ja aiheesta. Toiseksi, lastenkirja on tietenkin lapsille suunnattu, oikeassa tarinassa on enemmän juonitteluja ja politiikkaa, mutta ennen kaikkea se on historiallisin tapahtumiin paneutuvaa seikkailukirjallisuutta; kirjahan ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, mutta kertoo 1600-luvun tapahtumista Ranskassa ja Englannissa. Tai ehkäpä se lopulta on seikkailua vain pinnalta, ja syvemmältä jotain ihan muuta, niin monta piikkiä saavat niin aikansa hallitsijat, kirkko kuin ahneet ja kierot ihmisetkin…

Ja avasi se silmiä myös moniin historiallisiin tapahtumiinkin, kuten La Rochellen piiritykseen ja verisen kardinaali Richelieun verisyyteen (”[…] oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.”) Eikä sitä kuuluisaa lausetta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, sanottu kuin kerran koko kolmiosaisen kirjasarjan aikana, eikä se ollut yhtään ylevä ja reipas vaan lähinnä pakon sanelema juttu, joka oli mennä jopa lukijalta ohi. Niin, ja se salaperäinen Mylady, hänhän on todellakin oikea piru naiseksi, hahmona oikeastaan aivan todella nautinnollinen. Hätkähdin, oman aikani ihminen kun olen, kuitenkin hänen salaisuuttaan: hänhän nimittäin on merkitty nainen, mikä tarkoittaa poltinmerkkiä olkapäässä, ja kertoo rikollisesta taustasta. Tätä merkkiä hän piilottelee taitavasti, sillä jos se näkyisi, hän lentäisi kuin leppäkeihäs yhteisöstä kuin yhteisöstä. Ehkäpä nämä kaksi olivatkin ne mielenkiintoisimmat hahmot, Mylady ja kardinaali Richelieu (sorry, muskettisoturit).

Kolmanneksi oli kiehtovaa sijoittaa tapahtumat oikeille, nyt jo tutuksi tulleille paikoille. Pariisi, La Rochelle, Lontoo… mutta myös Bretagne, ja missä muualle he kävivätkään.

Luin kirjan jo keväällä, loput siitä ystävänpäivälle sattuneen lukumaratonin aikana. Painos oli vuodelta 1957, ja sen kieli oli ihanan vanhahtavaa ja mustavalkoiset kuvat toivat oman lisänsä – siitäkin huolimatta, että omat mielikuvani kunkin henkilön ulkomuodosta olivat aivan toisenlaiset. En tehnyt juurikaan muistiinmerkintöjä lukumaratonia lukuunottamatta, joten kirjoittelen tätä postausta hiukan hyppien sen mukaan, mitä mieleeni on parhaiten jäänyt. Tällä kirjalla ja kirjoituksella osallistun samalla Klassikkohaaste 7:ään, jota emännöi Unelmien aika -blogi.

Lukisinko klassikkoni uudestaan? Miksipä en!

Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)

Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.

Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.

”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)

Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.

Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.

Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.

Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.

Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?

*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.

 

Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään