Lucia Berlin: A Manual for Cleaning Women (novelli)

Most American women are very uncomfortable about having servants. They don’t know what to do while you are there. Mrs. Burke does things like re-check her Christmas card list and iron last year’s wrapping paper. In August.

Try to work for Jews or Blacks. You get lunch. But mostly Jewish and Black women respect work, the work you do and also they are not at all ashamed of spending the entire day doing absolutely nothing. They are paying you, right?

Koko Blogistania tuntuu olleen viime ajat yhtä Lucia Berliniä, joten kun törmäsin yhteen hänen novelliinsa, ajattelin että what the heck, let’s give it a try*.

Koska olin lukenut blogijuttuja, tiesin että Berlin oli siivooja, alkoholisti ja kuollut**, ja että hänen postuumisti julkaistut omaelämäkerralliset tarinansa piirtävät rosoisen kuvan amerikkalaisesta arjesta. Ja että mukana on vinkkejä siivoojille.

Check, check, check, check. Oikeassa olivat, kaikki nämä löytyvät tästä yhdestä novellista. Mutta miltä se sitten minun silmiini näytti ja korviini kuulosti, eli mitä siitä minulle jäi käteen?

Lucia Berlinin novelli A Manual for Cleaning Women on eräänlaista tajunnanvirtaa, joka pohjaa hänen kokemukseensa siivoojana erilaisissa perheissä (näin ainakin oletan). Hän kulkee bussilla, kuten nuoret mustat ja vanhat valkoiset, ja käy siivoamassa niin valkoisten, mustien kuin juutalaistenkin kodeissa. Ja siinä samalla hän piirtää hyvin tarkkanäköisen ja kaunistelemattoman kuvan amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Mutta ei Berlin onneksi inhorealistista kuvaa piirrä, vaan toteaa vain, kuin ohimennen: hän ei pohdi, ei arvota, ei moralisoi, eikä sorru esittämään, vaan pikemminkin vain kirjaa ylös kuin muistiinpanoja. Ja vaikka kuva ei ole kaunis, kaikkea muuta, on siinä tiettyä keveyttä ja lämmin pohjavirekin: I finally did quit Mrs. Jessel. She kept on paying me with a check and once she called me four times in one night. I called her husband and told him I had mononucleosis. She forgot I quit, called me last night to ask if she had looked a little paler to me. I miss her.

Mutta häkellyttävän paljon amerikkalaisuutta Berlin on yhteen novelliin mahduttanut. Mukana ovat ainakin seuraavat Amerikka-kliseet: rotu, ihonväri, juutalaiset, raha, hintalaput, aseet, tappaminen, alkoholi, lääkkeet, sosiaalinen asema, tupakanpoltto, työttömät, vangit, rikkaat, populaarikulttuuriviitteet, Coca-Cola, ihmisten vihamielisyys, epäluulo ja toisaalta lämpimyys (I miss her), psykiatrit, avioliittoneuvojat, parempien perheiden pehmeä lastenkasvatus ja ilkeät lapset, tuotebrändit, ja kuin pienenä piikkinä, skandinaavien (ja filipinojen) tapa viljellä slangi-ilmaisuja englantinsa sekaan. Se kuulostaa amerikkalaisen korvaan kornilta huvittavalta. *Touché!

Hyvin kirjoitettu kuvaus, kyllä, mutta en tiedä jaksaisinko näitä koko kokoelmallista lukea. Kuten niin usein amerikkalaisessa kirjallisuudessa, siinä on sitä jonkinlaista outoa nukkavieruutta, elämän näköalattomuutta ja… no, dullness, joka saa minut alavireeseen. Katsotaan, ehkä vielä palaankin (tai sitten en, olen saanut aikamoisen yliannostuksen Amerikkaa jo teiniaikoina telkkaria katsoessani), sillä päällimmäiseksi jää sittenkin se suora, hiukan alistunut, mutta silti elämälle lempeä katse.

Tässä vielä kuvaus amerikkalaisesta kahtia jakautuneesta yhteiskunnasta, bussia odotellessa.

The bus is late. Cars drive by. Rich people in cars never look at people on the street, at all. Poor ones always do… in fact it sometimes seems they’re just driving around, looking at people on the street. I’ve done that. Poor people wait a lot. Welfare, unemployment lines, laundromats, phone booths, emergency rooms, jails, etc.

**Niin julkaisihan hän siis toki novellejaan jo eläessään, mutta mainetta ne niittivät vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja oli duunariduuniensa lisäksi myös kirjallisuuden opettaja. Nämäkin seikat tulivat kyllä juttuja lukiessa selville, kunhan oioin postauksessani sen mukaan mitä päällimmäiseksi mieleeni jäi, heh…

Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 22. Kirjassa Novellissa on viittauksia populaarikulttuuriin: Oh ho ho ho Mrs. Robinson. He has over $2000 worth of stereo equipment and five records. Simon and Garfunkel, Joni Mitchell and three Beatles.

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

On viheliäistä ja sen vuoksi myös surullista, jos sotilas on olemassa vain pitääkseen vallassa roistojen, vehkeilijöiden ja maanpettureiden joukkiota; parempi on sittenkin kuolla nälkään maanpaossa. Millä oikeudella sotilas pakotetaan olemaan uskollinen hallitukselle, joka itse luopuu aatteista, pettää koko maailmaa ja omaa kansaansa?

Hyllynlämmittäjieni joukossa oli yksi erityisen mielenkiintoinen kirja. Tosin en tiennyt siitä mitään, sen harmaassa selkämyksessä vain luki suurin kultaisin kirjaimin Nobel, ja sen vieressä pienellä Miguel Angel Asturias ja kirjan nimi: Herra presidentti. Kirja on edesmenneen isoäitini hyllystä, olen tainnut napata sen itselleni hänen jäämistöstään. Siinä kaikki mitä tiesin. Presidenttiin viittaava nimi tosin vihjasi, että tämä on politiikkaa. Eikä mitä tahansa politiikkaa.

Kirja alkaa kuvauksella, jossa hullu tappaa häntä pylväikössä piinanneen miehen ja sen jälkeen hullun harhaisesta paosta. Ehdin lukea nämä ensimmäiset parikymmentä sivua muutamaan otteeseen, kunnes päätin nyt vihdoin jatkaa eteenpäin. Asturiasin kieli ja kertomistapa ei nimittäin ole maailman helpoimpia. Se on sekoitus unimaailmaa ja runoutta, raakuutta ja rakkautta, ahdistusta ja valoa. Mutta kun sen syövereihin astuu, ei ole pääsyä enää pois, tarina sulkee sisäänsä.

Herra presidentti on kertomus diktatuurista jossakin eteläamerikkalaisessa valtiossa. Se on kertomus siitä, millaista on elää ja kuolla ja kadota maassa, jossa valtaa pitää nimeämättömäksi jäävä presidentti armeijan ja salaisen poliisin avulla. Se kertoo siitä, miten naapurit vakoilevat toinen toisiaan, miten presidenttiä mielistelemällä päästään omalla urallaan etenemään ja toisaalta, millaisiin vaikeuksiin joutuu, jos presidentti niin päättää. Se on kertomus ”ylidemokratiasta”, jossa presidentti valitaan vaaleilla, joissa ei ole vaihtoehtoa äänestää ketään muuta, sillä Presidentti on Hyvä. Mutta se on myös kertomus rakkaudesta. Sattumasta ja uskosta. Ja se on kertomus siitä, miten se usko murennetaan.

Herra presidenttiä lukiessa joutui pidättelemään henkeä, joutui vertaamaan eteläamerikkalaisessa diktatuurissa elämistä tutumpiin maihin. Me emme ehkä elä diktatuurissa, luojan kiitos, mutta moni, kovin moni asia kuulosti tutulta:

Joiltakin puuttuivat välttämättömimmätkin elämän edellytykset, ja heidän oli tehtävä ankarasti työtä saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Toiset taas ansaitsivat enemmän kuin tarpeeksi etuoikeutetuissa laiskanviroissaan: presidentin ystävät esimerkiksi; kiinteistöjen (neljän-, viidenkymmenen talon) omistajat; koronkiskurit, jota kuukaudessa ottivat voittoa yhdeksän, yhdeksän ja puoli, jopa kymmenenkin prosenttia; virkamiehet, jotka hoitivat seitsemää, kahdeksaa julkista tointa; toimiluvilla, eläkkeillä ja ammatinvalinnalla keinottelijat, peliluolien omistajat, kukkotappeluijen järjestäjät, intiaanien riistäjät, viinanpolttajat, porttoloiden, baarien ja lahjottujen sanomalehtien omistajat. (s. 21)

Ja oi, miten presidentti olisikaan rakastanut somea, googlea, Facebookia, älypuhelimia ja muita vempeleitä! Ei olisi edes tarvinnut tukeutua naapureihin tai sairaalassa viereisissä sängyissä makaaviin potilaisiin, kansalaisiin, jotka raportoisivat presidentille mitä muut tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tutulta kuulostavat myös murhat, joista syytetään omaa vihamiestä, sekä media, joka kirjoittaa mitä hallitus käskee. Yhtä lailla tutulta kuulostaa bloggauksen alussa oleva sitaatti. Miten valtaan päässeet poliitikot rakastavatkaan ympäröidä itsensä armeijalla: kenraaleilla, majureilla ja sotilailla.

Luin kirjan tarinana, sillä sen taustat olivat minulle tuntemattomat. Vilkuilin kuitenkin vähän Wikipediaan. Siellä kerrotaan Miguel Angel Asturiasin (1899–1974) olevan kotoisin Guatemalasta ja Herra presidentin kertovan etäännytetysti diktaattori Manuel Estrada Cabrerista, jota Asturias vastusti näkyvästi. Asturias opiskeli 20-luvulla Pariisissa, missä hän sai vaikutteita surrealisteilta, ja oli kiinnostunut oman maansa alkuperäisväestöstä; hän mm. käänsi espanjaksi mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen. Guatemalasta Asturias joutui lähtemään maanpakoon CIA:n operoiman vallankaappauksen jälkeen. Herra presidenttiä hän alkoi kirjoittaa jo vuonna 1922 ja sai sen valmiiksi 1933, mutta kirja joutui odottaamaan kolmetoista vuotta, ennen kuin se pääsi guatemalalaisen sensuurin läpi.

Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
espanjankielinen alkuteos El señor presidente, 1946
englanninkielestä suomentanut Pirkko Lokka, suomennoksen alkuteokseen verraten tarkistanut ja runot suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1976
363 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Laura Poitras: Citizenfour

I’m not afraid, I don’t think other people should either” (Edward Snowden)
[…]
This is our country, we all have a stake in this. The bounce of power between the citizenry and the government is becoming that of the ruling and the ruled as opposed to actually the elected and the electors. (E.S.)

Katsoin vaatteita silittäessäni Laura Poitrasin ohjaaman, Edward Snowdenista kertovan dokumenttielokuvan Citizenfour (Yhdysvallat, 2014; koko leffa löytyy YouTubesta täältä).

Tarinahan on meille jo tuttu: peitenimi Citizenfour ottaa yhteyttä kahteen journalistiin, Poitrasiin ja The Guardianin Glenn Greenwaldiin, ja kolmikko tapaa hotellihuoneessa Honkongissa. Mies on Edward Snowden, 29-vuotias NSA:n työntekijä, joka tulee kertomaan maailmanlaajuisesta vakoilujärjestelmästä, jossa jokainen ihminen on kuuntelulistalla. Snowden vuotaa yli miljoona salaista dokumenttia ja Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen johto ryhtyy veri suunpielestä roikkuen jahtaamaan vuotajaa saadakseen hänet takaisin kotimaahan. Mediakaan ei oikein tiedä miten päin olla: ollako journalisteja ja vallan vahtikoiria, raportoidako Snowdenin paljastuksista ja miten – vai ollako vallan sylikoiria ja tuomita Snowden maanpetturiksi. Tai ollako ihan vaan hiljaa. Vähitellen vaihtoehdoista viimeinen alkaa ottaa voiton, kuten viime vuosina on voinut havaita.

Poitrasin dokkari käy toki nämä kaikki läpi, mutta varsinaisen tiedon jakaa lehdistö ja ennen kaikkea Glenn Greenwald, dokkari tulee jo hitautensa vuoksi perässä. Mutta on silläkin ehdottomasti paikkansa. Poitrasin näkökulma on tietovuotajassa, tietovuodon julkaisemisessa ja millaisia reaktioita se nostaa. Ja siinä se onkin mielenkiintoinen.

Mieleen jää Snowdenin päättäväisyys, hänen suuri vastenmielisyytensä NSA:n toimia kohtaan. Että siellä he toimistossa voivat seurata livenä dronien välittämää kuvaa, että ne voivat odottaa vaikka tuntikausia jonkun talon yläpuolella. Ja se, että ketä tahansa voidaan todellakin vakoilla, kuunnella ja tarkkailla, kenenkään siitä tietämättä. Teknologia, jolla me olemme itsemme ympäröineet, antaa siihen mahdollisuuden.

All those programs that Edward Snowden has exposed fundamentally are ways acquiring information. Every dictatorship down through history has always done that. (William Binney, NSA, tietovuotaja)

Snowden on myös täysin tietoinen siitä, että hänen elämänsä voi päättyä millä hetkellä hyvänsä. Ei hän sitä tietenkään toivo, mutta hän hyväksyy sen. Hiljaa ei voi kuitenkaan olla.

Snowdenin matka jatkuu Honkongista Moskovaan, mistä hän saa ensin vuodeksi ja sitten pitemmäksi aikaa poliittisen turvapaikan. Amerikkalaiset ovat raivoissaan, siis amerikkalainen poliittinen ja sotilaallinen johto. Ja tietenkin heidän rauhanpalkittu presidenttinsä, jota länsimedia ei koskaan ryhdy kritisoimaan, ei vaikka hän tekisi mitä. Uskomatonta.

First of all, Americans justification for everything since the September 11 attack is terrorism. Everything is in the name of national security, to protect our population. In reality, it’s the opposite. A lot of documents have nothing to do with terrorism or national security, but with competition between countries, and with companies industrial, financial, or economic issues”. (Glenn Greenwald, amerikkalainen journalisti)

Dokkaria katsoessani jäin miettimään, miten rohkeita Snowden, Poitras ja Greenwald ovatkaan. Ja kuinka nerokkaasti Snowden on suunnitellut kaiken. Ei voi muuta kuin nostaa hattua. Oikeastaan dokkari valaa toivoa: vaikka hallitukset ovat kääntyneet kansalaisia vastaan, on aina ihmisiä, jotka nousevat valtaapitäviä vastaan, henkensäkin uhalla. Ja on aina ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan näitä ihmisiä. Yleisesti tunnettuja, kuten tässä Wikileaksin Assange, joka on amerikkalaisten ja brittien vankina Lontoossa Equadorin suurlähetystössä, ja täysin tuntemattomia, joiden avusta tietävät lopulta vain asianosaiset.

Se, jos mikä, luo toivoa.

Ja olen sitä mieltä, että tämä elokuva pitäisi näyttää kaikille ysiluokkalaisille. Jätetään se feminismi ja sukupuoliin tarkertuminen välillä sivuun ja keskitytään siihen, mikä koskee meitä kaikkia ja ennen kaikkea nuoria itseään.

Mistä muuten Snowdenin käyttämä nimimerkki citizenfour sitten tulee? Olettaisin, että sanajärjestystä vaihtamalla ja numeroita käyttämällä löytyy vastaus: 4citizen.

Vielä yksi huomio: kuten esiin nostamistani sitaateista voi lukea, he kaikki varoittavat Yhdysvaltojen olevan matkalla diktatuuriksi, tällä kertaa vain maailmanlaajuiseksi sellaiseksi.

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Why they came East I don’t know. They had spent a year in France for no particular reason, and then drifted here and there unrestfully wherever people played polo  and were rich together. (s. 6)

[…] and champagne was served in glasses bigger than finger-bowls. (s. 31)

Käytyäni katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan Café Society tartuin uudestaan F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby, joka kertoo samaisesta aikakaudesta. Se löytyisi suomennettunakin nimellä Kultahattu, mutta minulla se oli englanninkielisenä hyllyssä.

Edellinen lukuyritys oli jämähtänyt ensimmäiseen lukuun, ja niin meinasi nytkin käydä. Kiitos kenties tämän blogin päätin kuitenkin jatkaa. Ja vaikken erityisesti kirjasta pitänytkään, niin oli se hyvä lukea loppuun. Sillä kertoohan se aikakaudestaan sekä Yhdysvalloista, jota minun on niin vaikea ymmärtää. Eikö kirjallisuus ole olemassa juuri siksi, että pääsisi näkemään muutakin kuin mikä on itseään lähellä?

The Great Gatsby mainitaan usein merkittäväksi amerikkalaiseksi kirjaksi ja jazz-kauden tarkaksi kuvaukseksi. Ja kyllähän se kuvailee. Vaatteita, asusteita, kaikkea ulkokohtaista. Jazz jää tosin sivuosaan, alkoholia (kieltolain aikaan, huom.) täynnä olevien juhlien kustannuksella. En ole Fitzgeraldilta muuta lukenut, mutta vähitellen alkoi tuntua, että ei hän tätä maailmaa ainakaan ihaile. Maailmaa, jossa kaikki mitataan rahassa, missä yhteiskunta jakautuu menestyjiin ja menettäjiin, missä hyvän vaikutuksen tekeminen on kaikki kaikessa ja jos menettää kasvonsa, menettää ystävänsä ja tukijansa.

Tarinan kertojana toimii Nick Carraway, joka seuraa serkkunsa Daisyn, tämän aviomiehen Tom Buchananin ja nuoruudenrakastetun Jay Gatsbyn välistä kolmiodraamaa lähietäisyydeltä. Kuten Woodyn Café Societyssä, myös The Great Gatsbyssä raha voittaa rakkauden, eikä tyhjätaskulla ole mitään tekoa rikkaiden maailmassa. Sinne voi hetkeksi päästä, mutta kortit on jaettu etukäteen.

Lopulta sympaattisin hahmo on Gatsbyn isä herra Gatz, oikeastaan ainoa henkilö kirjassa joka ei teeskentele olevansa jotain muuta kuin mikä on. Toisaalta hänkin haaveilee paremmasta elämästä, poikansa kautta.

Haruki Murakamin on sanottu saaneen inspiraatiota The Great Gatsbystä, mutta ainoa yhtäläisyys jonka itse huomasin, on vaatetuksen piinallisen tarkka kuvailu. Murakami ei vain laita hintalappuja vaatteille, jotka ylipäänsä ovat aika tavallisia.

Kulttuurisesti on myös kiinnostava huomata, miten kirjassa kuvaillaan juomia ja ruokia: Fitzgeraldin hahmot juovat kahvia, teetä, šamppanjaa, drinkkejä, viskiä, mint julep’eja ja lopulta maitoa. He eivät kuitenkaan syö. Aviokriisin kohdatessa Daisy ja Tom istuvat keittiön pöydän ääressä paistettu kana välissään, mutta kumpikaan ei koske siihen (ei kyllä kuulostakaan kauhean houkuttelevalta, ei käy edes ilmi onko kana jo kylmää…), voileivätkin jäävät joltakulta syömättä, eikä Gatsbyn isäkään surussaan koske hänelle tarjottuun ruokaan, vaan juo vain maitoa, joka läikähtää pöydälle.

Myös Suomi vilahtaa tarinassa. Naisella ei ole nimeä, hän on vain palvelija, ”my Finn”, joka puhelee itsekseen suomalaisia viisauksia. Suomeksi varmaan, kun herra Carraway ei niistä sen enempää mainitse. Nimetön suomalainen kertoo omalla tavallaan mikä on meikäläisten arvoasema tuossa nytkin niin kovasti ihannoidussa maassa.

Muistelen nähneeni kirjan elokuvaversion, sen Robert Redfordin tähdittämän, mutta olen nähtävästi unohtanut koko tarinan. Kirjan luettuani en pysty lainkaan kuvittelemaan Redfordia Gatsbyn rooliin; eihän hän mikään playboy ole, vaan aika vakava ja yksiviivainenkin kaveri, joka kuvittelee voivansa ”fix things” ja palata menneeseen aloittaakseen Daisyn kanssa kaiken alusta. Sitä paitsi minusta Gatsbyllä on tumma tukka!

No, lopulta kirja oli ajatuksia herättävä. Viimeisillä sivuilla ajattelin tosin, että kyllä on kylmä kirja. Ja aika surullinen.

Jostain syystä lähes kaikki merkintäni kirjasta koskevat sitä, miten amerikkalaiset tuntuvat arvottavan aivan kaiken rahassa. Tässä muutama esimerkki.

 

’I was going to wear it tonight, but it was too big in the bust and had to be altered. It was gas blue and lavender beads. Two hundred and sixty-five dollars.’ (s. 29)

His family were enourmously wealthy – even in college his freedom with money was a matter of […]

’Well, they say he’s a nephew or a cousin of Kaiser Wilhelm’s. That’s where all his money comes from.’ (s. 22)

I was sure that they were selling something, bonds or insurance or automobiles. They were at least agonisingly aware of the easy money in the vicinity and convinced that it was theirs for a few words in the right key (s. 28)

’It took me just three years to earn the money that bought it.’ (s. 58)

’She’s got an indiscreet voice’, I remarked. ’It’s full of –’ I hesitated.
’Her voice is full of money’, he said suddenly. (s.76)

F. Scott Fitzgerald
The Great Gatsby
Wordsworth Editions, 1993. Alunperin julkaistu 1925.
115 s.
Kansi: Robert Mathias, kannen kuva Delphin Enjolras’n A Pause for Thought (1957)
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa rakastutaan, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, kirjassa juhlitaan, kirjassa joku kuolee, kirjassa on alle 150 sivua.

J.K. Jäin seuraavana päivänä lukemaan mitä muut ovat kirjasta tuumineet ja sen myötä ajattelin, että saatan hyvinkin tarttua tähän uudestaan suomennettuna. Oli kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, mutta kuka ties – ja nyt kun suurin ärtymys on ohi – omalla kielellä kiinnittää asioihin toisella tavalla huomiota. Tai sitten ei. Saa nähdä.