George Orwell: A Hanging

Yksittäiset novellit ovat hyvää matkalukemista. Tällä kertaa tiedossa oli parin tunnin lentomatka, jolle printtasin mukaani George Orwellin novellin (tai narratiivisen esseen, joksi sitä myöskin kutsutaan) A Hanging. Alkuperäiskielellä ja yksittäisenä löysin sen netistä, suomennettuna se näyttäisi kuuluvan esseekokoelmaan Kun ammuin norsun ja muita esseitä.

A Hanging on lyhyt novelli, joka kertoo kuolemaan tuomitun miehen hirttämisestä burmalaisessa vankilassa. Tapahtumat ja tunnelmat kuvataan kuin sivusta seuraten, osana tilannetta mutta sihen osallistumatta. Orwell piirtää kuolemaantuomitun tapahtumista etäännytetyt kasvot, hänen viimeisen laulunsa kuin rukouksen, koiran, joka vaistoaa mitä on tapahtumassa sekä teloitukseen osallistuvat sotilaat ja vankilan henkilökunnan, joista kaikki haluavat tapahtuman vain nopeasti suoritetuksi ja pois päiväjärjestyksestä. Yhdessä hetkessä ihminen on elävä ja sitten hän on poissa. Teloituksen jälkeen eloon jääneet pyyhkivät kuoleman – oman tulevan kuolemansa – mielestään syömällä, juomalla ja nauramalla.

Novellin/esseen kritiikki osuu paitsi kuolemantuomioon, myös valkoisen miehen ylimieliseen valtaan Aasian maissa. Valkoinen, vieras mies mies tuomitsee ja hirttää paikallisen miehen, ja kysyä vain voi, millä oikeudella.

Orwellin novellilla osallistun Sannabananan luotsaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteeseen (josta sen löysinkin) sekä Omppu Martinin luotsaamaan novellihaasteeseen.

Helmet 2017 -haasteeseen sen sijaan ei tule merkintää: ei siksi, että kyseessä on ”vain” novelli, vaan siksi, että se ei osu yhteenkään kohtaan!

Nigel Cole: Made in Dagenham

Ranskalainen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin keskittyvä tv-kanava LCP (no niin kai, sillä se on Ranskan kansalliskokouksen oman kanava!) näyttää välillä ihan mielenkiintoisia dokkareita ja leffoja. Tällä kertaa sieltä tuli brittileffa Made in Dagenham (2010). Vaikka leffa oli jo alkanut ja se oli ranskaksi dubattu, jäin katsomaan.

Tarina perustuu tositapahtumiin ja kertoo naisten vaatimuksista yhtäläiseen palkkaan miesten kanssa. Lakkoillaan, riidellään aviopuolisoiden kanssa, koetaan vastoinkäymisiä, mutta lopussa kiitos seisoo ja rouva pääministeri esiintyy tehdastyöläisten kanssa telkkarihaastattelussa leveä hymy kasvoillaan.

Oli tapahtuma historiallisesti miten tärkeä tahansa, elokuva oli tavattoman ennalta-arvattava ja vastenmielisen typerä. Se noudatti kaikkia Hollywood-elokuvien kaavoja ja kliseitä niin, että iho meni välillä kananlihalle. Kaikki ne kyyneleet ja väräjävät äänet, rakkauden tunnustukset ja hirttäytymiset – kaikki oikeiden arvojen ja tärkeän asian puolesta! Äh.

Ja kaikki kiiltää. Vaikka ollaan 60-luvun tehdastyöläisten kortteleissa Briteissä, ovat ämpärit samaa sarjaa ja vasta kaupasta ostettuja, eikä kodeissa ole yhtään epäjärjestystä, kukaan ei dokaa eikä polta reikiä päiväpeittoon. Eikä kukaan edes syö (saati sitten käy vessassa).

Näyttelijäkaarti oli jokseenkin tuntematonta, mitä nyt yksi Bob Hoskins oltiin saatu tehtaalle töihin.

Katsoin leffan kuitenkin loppuun asti. Kun ei muilta kanavilta kumminkaan mitään tullut, ja olihan se nyt aiheensakin puolesta parempi kuin mitkään starwarsit.

Olisin kyllä kaivannut englannin kieltä tässä kohtaa, se paikallinen aksentti (ks. traileri) olisi voinut pelastaa monen muuten onnettoman kohtauksen. Yllättävää muuten, että vaikka elokuva kertoo osaltaan feministisestä liikehdinnästä, se ei (tietääkseni) ole ollut Suomessa levityksessä. No ehtiihän tuota…