Avainsana-arkisto: Britannia

Kolme Doris Lessingin lyhyttä novellia

Brittikirjailija Doris Lessingin (1919–2003) nimi on jäänyt mieleeni vanhempieni kirjahyllystä. Muistan katselleeni sinisävyisen niteen selkämystä ja vetäneeni sen esiin. Kirjan nimi oli Eloonjääneen muistelmat ja kansi oli ahdistava. Työnsin kirjan takaisin hyllyyn.

Mutta Doris Lessingin nimi on myös niitä, jotka nousevat kirjallisuuskeskusteluissa yhä uudestaan esiin. Hän on ollut hyvin monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy niin novelleja, romaaneja, Afrikka-kuvauksia, feministeillekin kelpaavaa tekstiä (joskin hän ymmärtääkseni itse irtisanoutui tällaisista mielleyhtymistä) ja tieteiskirjallisuutta. Luulen, että ainakin isääni kiinnosti tuo viimeinen osuus.

Etsiessäni nyt  netistä ilmaisia novelleja novellihaasteeseeni, törmäsin jälleen Lessingiin. Englanninkielistä maailmaa täytyy kehua siitä, että kokonaisiakin novelleja löytyy luettavaksi, mikä puolestaan voi edesauttaa mahdollista lukijaa jatkossakin kirjailijan luo… Näin ensi alkuun tartuin Lessingin lyhyimpiin novelleihin, jotka löysin. Seuraavassa niistä enemmän.

*

’I remember,’ he began; and again she said, in protest, ’Ohhh!’ He checked himself. ’Darling,’ he said dryly, ’you’re the only woman I’ve ever loved.’ They laughed.

Wine on lyhyt, vain muutaman sivun pituinen tarina, joka sijoittuu Pariisiin. Mies ja nainen istuvat kahvilassa, tilaavat kahvia, mutta eivät koske niihin. Molemmat muistelevat tapahtumaa omassa nuoruudessaan, mutta vain mies kertoo sen ääneen. Kohtaamisen alastoman neitsyen kanssa, jota hän ei kuitenkaan rakastellut. Tämä saa naisen raivoihinsa, ei mustasukkaisuudesta, vaan siksi, että mies on näin saattanut ranskalaistytön naurunalaiseksi.

*

’Waiting for Steven, hey?’ he said, his fingers curling like claws into his palm. ’Any objection?’ she asked lightly, refusing to look at him.

Flight puolestaan kertoo isoisän vastahangasta tyttärentyttären tapaillessa nuorta miestä. Samalla se on kuvaus vanhan miehen pelosta jäädä yksin, vaikeudesta päästää irti. Tästä novellista on sanottu, että se heijastelisi Lessingin omaa elämää ja kuinka hänen isänsä ei hyväksynyt hänen nuorena solmittua liittoaan (joka ei tosin kestänytkään), ja ehkä niin, mutta minusta se kyllä kuvasi pikemminkin vanhenevan, patriarkaalisen asemansa menettävän miehen tuntoja.

*

Catherine looked at the books lying around his room, and asked if she might borrow the stories of Isaac Babel to read on the train. Catherine is thirteen. I suggested she might find them difficult, but she said: ”Philip reads them, doesn’t he?”

Homage for Isaac Babel on nimensä mukaisesti kunnianosoitus venäläiselle novellistille Isaac Babelille, joka teloitettiin vuonna 1940 vakoilusta syytettynä . Lessing kertoo tarinansa aikuisen naisen ja nuoren tytön keskusteluna. Tyttö haluaa tutustua Babelin tarinoihin, koska on ihastunut poikaan, joka niitä lukee. Nainen pitää häntä liian nuorena, mutta kehottaa häntä palaamaan teksteihin uudestaan, kun on vähän kasvanut.

***

Lopputulema? Näiden muutaman lyhyen novellin myötä mielikuvani Lessingistä ei sinänsä muuttunut, mutta toki hiukan laajeni. Hän kirjoittaa kauniisti, hänen englantinsa on vivahteikasta, novellit klassisia ja taitavasti rakennettuja kertomuksia. Mutta teksteissä on myös jotakin… miten sitä kuvailisin… vihamielistä kuivakkuutta, johon sisältyy yläluokkaisen britin ylemmyydentunto muita kohtaan… jopa niin, että se ylemmyydentunto on miehistä ja viha naisista lähtevää.

Novellien maailma on hyvin englantilainen, vaikka ensimmäinen tarinoista sijoittuu Afrikkaan (”[…] until he saw his granddaughter swinging on the gate underneath a frangipani tree”), toinen Pariisiin (”[…] no longer absorbed the din of Paris traffic”) ja vasta kolmas Britanniaan (”In the train going back to London I sat beside Catherine.”). Puhun nyt siitä tietynlaisesta jäykkyydestä, josta puuttuu elämän pusertava intohimo – mutta tässä tapauksessa myös se briteille ominainen huumori, joka voi korvata edellisen puutetta. Huumoria näissä tarinoissa ei ole tippaakaan.

’I don’t want any tea. I don’t want it, I tell you.’ ’Now, now,’ she crooned. ’What’s wrong with it? Why not?’ ’She’s eighteen. Eighteen!’

Sen sijaan kaikissa kolmessa novellissa juodaan jotakin (teetä, kahvia, viiniä) tai ollaan koskematta juomiin (teehen, kahviin, viiniin), mutta yhdessäkään ei syödä mitään. Tämä on aika huvittavaa, sillä se näyttää olevan hyvin anglosaksinen tai angloamerikkalainen piirre, en ole varma kumpaa, mutta tulee joka tapauksessa esiin niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Ruoasta ei edes puhuta. Mielenkiintoista. Teemana noin muuten kaikissa kolmessa on miehen ja naisen (tai pojan ja tytön) välinen (rakkaus)suhde.

Tällaisia mielikuvia minulle siis nousi kolmesta suhteellisen sattumanvaraisesti valitusta novellista.

En silti sano, etten enää tartu Lessingin teoksiin, todennäköisesti tartun kyllä. En innosta hihkuen, ehkä, mutta tietääkseni enemmän. Ja kyllähän Lessing henkilönä on kiinnostava, koko hänen elämänsä niin Persiassa, Afrikassa kuin myöhemmin Euroopassakin. Mutta kirjallisuuden kannalta kiinnostuin pikemminkin Isaak Babelista, jonka Odessaan sijoittuva novellikokoelma näyttää olevan suomennettukin…

P.S. Jos jotakuta kiinnostaa Lessingin novellit englanniksi, niitä löytyy mm. The New Yorkerista, joka on ne Lessingin muiston kunnioaksi uudelleen netissä julkaissut. Aika hieno ele, minusta.

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen näistä tuli merkinnät kohtiin 16. Kirjassa Novellissa luetaan kirjaa (Homage for Isaac Babel), 24. Surullinen kirja  novelli (Flight) ja 41. Valitse kirja novelli sattumanvaraisesti (Wine).

Edginton&D’Israeli: H.G. Wells’ War of the worlds (sarjakuva)

The Martians act without morality or mercy, discharging enourmous clouds of black, toxic vapour by means of rockets. It is the beginning of the rout of the civilisation… The massacre of mankind.

Toisin kuin kuvittelin, pääsin aloittamaan Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastetta pikemmin kuin arvasinkaan. Käydessäni nimittäin kirjalistaa läpi, huomasin että yksi kirjoista, H.G. Wellsin War of the worlds on saatavilla ilmaisena sarjakuvana. Eihän se ei tietenkään ole sama asia kuin koko kirjan lukeminen, mutta ainakin sillä pääsi tarinaan ja haasteeseen sisään.

Ian Edgintonin lyhentämä ja sovittama ja D’Israelin kuvittama e-sarjakuva H.G. Wells’ War of the worlds on ilmestynyt vuonna 2006. Pidin kovasti sen visuaalisesta ilmeestä, johon eittämättä on vaikuttanut japanilaisten sarjakuvien muotokieli – sanon tämän nyt ihan lonkalta, sillä en ole mikään sarjakuva-asiantuntija, mutta olen minä kuitenkin Asterixini ja Tinttini lukenut ja japanilaista sarjakuvaa pintapuolisesti silmäillyt. Tarkoitan vaikutteilla siis ihan jo pelkästään ruutujen muotoa.

Sarjakuva seuraa ilmeisen uskollisesti H.G. Wellsin tarinaa, jossa siis marsilaiset laskeutuvat maanpinnalle, mutta eivät saavu hyväntahtoisesti. Heidän – tai niiden – on määrä alistaa ihmiset orjikseen ja ottaa maapallo valtaansa. Keinona on väkivalta ja aseet. Ihmiset eli tässä kohtaa britit vastaavat tuleen omilla kanuunoillaan ja vaikka saavatkin muutaman marsilaisten tripodeista tuhottua, on se lopulta erilainen bakteerikanta, joka koituu marsilaisten tuhoksi.

Minkä verran Edginton on sitten pistänyt omiaan ja onko hän siirtänyt tarinaa meidän päiviimme, en tiedä. Siellä täällä se joka tapauksessa kuulostaa tutulta, kuten tuossa postauksen alussa olevasta stripistä voi lukea, ja tuntuu hämmästyttävältä, jos H.G. Wells on tulevaisuuden näin tarkkaan kuvitellut jo vuonna 1898 eli reippaasti ennen molempia maailmansotia.

Alkuperäinen tarina ja sen sovitus ovat joka tapauksessa brittiläisiä, ja vaikken tämän entisen maailmanmahdin ihailija olekaan, niin nautin sarjakuvan kielestä. Sekä siitä vanhasta kunnon hienostoenglannista että tavallisen kadunmiehen puheenparrestakin. Amerikanenglannista en sen sijaan ole koskaan pitänyt…

– George, please, don’t be vulgar, you’re quite putting me off my kedgeree.
– Sorry darling, I don’t want any more meals to go waste on my account. (s. 14)

– Look there, it’s a-movin’, unscrewin’, I don’t like it, I’m goin’ ’ome, I am! (s. 19)

–  Pssofff… S’mine! Geddattavit! Smash yeh bluddy fac’in… uph.. (s. 102)

Jos pientä kritiikkiä voi esittää, niin sarjakuvan loppuosa tuntui etenevän vähän turhankin vauhdilla ja tarina tuli töksähtäen päätökseensä.

Samainen tarina on esitetty myös radiokuunnelmana, ja kerrotaan, että Yhdysvalloissa se aiheutti suuren paniikin kun ihmiset luulivat että marsilaiset ovat todella hyökänneet maahan. Jälkikäteen on kyllä toppuuteltu, että väite oli vain mainostemppu, joka tekikin ohjelman tekijästä ja esittäjästä Orson Wellesistä kuuluisan, ja voi olla että asia on näinkin. Ja yhtä lailla voi olla totta se toinenkin puoli, tuossa ihmeellisessä markkinoinnin, liioittelun, suoranaisen valehtelun ja joukkohysterian luvatussa maassa on kaikki mahdollista. Kuunnelma löytyy joka tapauksessa YouTubesta, ja sen voisikin tässä jonakin päivänä vaikka kuunnella.

 

Ian Edginton & D’Israeli: H.G. Wells’ War of the worlds
alkuperäinen kirja ilmestyi vuonna 1898
ilmestynyt sarjakuvana 2006
126 sivua
luettu ilmaisena e-sarjakuvana

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saa merkinnän kohtaan toisen taideteoksen inspiroima kirja.

George Orwell: A Hanging

Yksittäiset novellit ovat hyvää matkalukemista. Tällä kertaa tiedossa oli parin tunnin lentomatka, jolle printtasin mukaani George Orwellin novellin (tai narratiivisen esseen, joksi sitä myöskin kutsutaan) A Hanging. Alkuperäiskielellä ja yksittäisenä löysin sen netistä, suomennettuna se näyttäisi kuuluvan esseekokoelmaan Kun ammuin norsun ja muita esseitä.

A Hanging on lyhyt novelli, joka kertoo kuolemaan tuomitun miehen hirttämisestä burmalaisessa vankilassa. Tapahtumat ja tunnelmat kuvataan kuin sivusta seuraten, osana tilannetta mutta sihen osallistumatta. Orwell piirtää kuolemaantuomitun tapahtumista etäännytetyt kasvot, hänen viimeisen laulunsa kuin rukouksen, koiran, joka vaistoaa mitä on tapahtumassa sekä teloitukseen osallistuvat sotilaat ja vankilan henkilökunnan, joista kaikki haluavat tapahtuman vain nopeasti suoritetuksi ja pois päiväjärjestyksestä. Yhdessä hetkessä ihminen on elävä ja sitten hän on poissa. Teloituksen jälkeen eloon jääneet pyyhkivät kuoleman – oman tulevan kuolemansa – mielestään syömällä, juomalla ja nauramalla.

Novellin/esseen kritiikki osuu paitsi kuolemantuomioon, myös valkoisen miehen ylimieliseen valtaan Aasian maissa. Valkoinen, vieras mies mies tuomitsee ja hirttää paikallisen miehen, ja kysyä vain voi, millä oikeudella.

Orwellin novellilla osallistun Sannabananan luotsaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteeseen (josta sen löysinkin) sekä Omppu Martinin luotsaamaan novellihaasteeseen.

Helmet 2017 -haasteeseen sen sijaan ei tule merkintää: ei siksi, että kyseessä on ”vain” novelli, vaan siksi, että se ei osu yhteenkään kohtaan!

Nigel Cole: Made in Dagenham

Ranskalainen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin keskittyvä tv-kanava LCP (no niin kai, sillä se on Ranskan kansalliskokouksen oman kanava!) näyttää välillä ihan mielenkiintoisia dokkareita ja leffoja. Tällä kertaa sieltä tuli brittileffa Made in Dagenham (2010). Vaikka leffa oli jo alkanut ja se oli ranskaksi dubattu, jäin katsomaan.

Tarina perustuu tositapahtumiin ja kertoo naisten vaatimuksista yhtäläiseen palkkaan miesten kanssa. Lakkoillaan, riidellään aviopuolisoiden kanssa, koetaan vastoinkäymisiä, mutta lopussa kiitos seisoo ja rouva pääministeri esiintyy tehdastyöläisten kanssa telkkarihaastattelussa leveä hymy kasvoillaan.

Oli tapahtuma historiallisesti miten tärkeä tahansa, elokuva oli tavattoman ennalta-arvattava ja vastenmielisen typerä. Se noudatti kaikkia Hollywood-elokuvien kaavoja ja kliseitä niin, että iho meni välillä kananlihalle. Kaikki ne kyyneleet ja väräjävät äänet, rakkauden tunnustukset ja hirttäytymiset – kaikki oikeiden arvojen ja tärkeän asian puolesta! Äh.

Ja kaikki kiiltää. Vaikka ollaan 60-luvun tehdastyöläisten kortteleissa Briteissä, ovat ämpärit samaa sarjaa ja vasta kaupasta ostettuja, eikä kodeissa ole yhtään epäjärjestystä, kukaan ei dokaa eikä polta reikiä päiväpeittoon. Eikä kukaan edes syö (saati sitten käy vessassa).

Näyttelijäkaarti oli jokseenkin tuntematonta, mitä nyt yksi Bob Hoskins oltiin saatu tehtaalle töihin.

Katsoin leffan kuitenkin loppuun asti. Kun ei muilta kanavilta kumminkaan mitään tullut, ja olihan se nyt aiheensakin puolesta parempi kuin mitkään starwarsit.

Olisin kyllä kaivannut englannin kieltä tässä kohtaa, se paikallinen aksentti (ks. traileri) olisi voinut pelastaa monen muuten onnettoman kohtauksen. Yllättävää muuten, että vaikka elokuva kertoo osaltaan feministisestä liikehdinnästä, se ei (tietääkseni) ole ollut Suomessa levityksessä. No ehtiihän tuota…