Lukurauhasta, lukuviikosta ja how to löytää aikaa lukemiseen

Kirjalla on niin ruma kansi, että peitin sen valkoisella paperilla.

Miten löytää aikaa lukemiselle? Sitä on viime päivinä pohdittu oikein urakalla: on ilmestynyt blogijuttuja ja lehtiartikkeleita, tuimailmeiden kirjallisuuskriitikko on laatinut aiheesta lauantaiesseen amerikkalaisiin esimerkkeihin (how to -kirjallisuuden luvattu maa) tukeutuen ja Suomen Kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain oikein lukurauhan puoliviralliseksi päiväksi, häshtägien ja leikkimielisten lakipykälien kera, tottakai (kielletty-sallittu-kielletty-sallittu… ah, niin suomalaista). Pointti on siis, jotta kirjan lippu liehumaan ja lukemaan siitä.

Koska kirjabloggarit lukevat muulloinkin kuin helmikuun toisena sunnuntaina ja koska omia lukupäiväkirjojaan ovat julkaisseet ainakin sellaiset blogit kuin Ja kaikkea muuta ja Ruotsin puolelta Mrs Karlsson lukee, ja koska ajattelin että mää ja, niin päätinpä näin lukurauhan päivän kunniaksi tehdä pienen takautuvan vilkauksen omaan päättyvään lukuviikkooni. Se olikin epätavallinen viikko siinä mielessä, että olin vatsataudissa, joten luin ja nukuin, nukuin ja luin ja kävin välillä — ulkona kävelemässä.

Aloitetaan.

Alkuviikosta…

…luin loppuun Italo Calvinon mainion pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa ja kirjoitin siitä pienen bloggauksenkin. Kirjan nappasin omasta hyllystäni ja luin sen nyt toiseen kertaan – edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten osan tapahtumista olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mutta loppua kohden tarina kietoutui yhteen ja aloin muistaa nekin, mitkä muistini oli kertaalleen kadottanut. Uudelleenlukeminen kunniaan!

…aloittelin myös e-kirjana Luiz Ruffaton pienoisromaania Lissabonissa muistin sinut, mutta ehkä tämä sairastelu ei oikein e-kirjalukukokemukseen sopinut tai ehkä se oli kirjan pitkät lauseet, jotka eivät e-formaatissa minulle oikein toimi, joten en palannut siihen enää. Kirja sinänsä kummittelee yhä mielessäni (ja sen kansihan on todella houkuttelevan kaunis!), joten toivon tarttuvani siihen jonakin päivänä paperikirjana uudestaan.

Viikon keskivaiheilla…

…ja hetken toipumisen jälkeen uudelleen puolittaiseen makuuasentoon keikahtaneena aloin lukea Jose Saramagon tiiliskiviromaania Kertomus näkevistä, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalaiset ryhtyvät yksin tuumin äänestämään tyhjää. Ajatusleikki on minusta niin kiehtova, että tartuin kirjaan vaikka edellisestä lukukerrasta ei ole niin montaa vuotta. Mutta liian vähän se oli, sillä vaikka teksti soljuu aivan todella mainiosti, muistin kaiken liian hyvin, enkä oikein pystynyt siksi keskittymään. Pääsin lopulta vain sivulle 64 ja sovin itseni kanssa, että palaan asiaan vaikka sen jälkeen, kun olen lukenut tarinan ensimmäisen osan eli Kertomus sokeudesta. Harmi, ettei sitä ollut nyt kirjahyllyssäni odottamassa, vain tuo itsenäinen kakkososa.

Viikon loppupuolella…

…siirsin Saramagon syrjään ja nappasin toisen kirjan hyllystäni, joka on aikoinaan jäänyt kesken (noin sivulle 184, kirjanmerkkilappu oli paikoillaan) ei siksi, että kirja ei olisi kiinnostanut, vaan koska halusin katsoa siitä tehdyn elokuvan ensiksi (olin sen kertaalleen katsonut, mutta jostain syystä halusin katsoa sen toiseen kertaan). Kirja on Vladimir Nabokovin Lolita, joka lähtee lentoon heti ensimmäisiltä riveiltään (”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta:…”). Huvittava sen sijaan oli kirjan moraalisaarnaan vivahtava esipuhe, jonka on kirjoittanut joku amerikkalainen Ph.D ja jota luulin ensin satiiriksi, mutta se taisikin olla ihan tosi vakavissaan kirjoitettu (”’Lolitan’ tulisi saada meidät kaikki – vanhemmat, sosiaalityöntekijät, opettajat – omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan.”)

…pikkuisen palasin myös e-kirjaston pariin kun olo oli parempi ja saatoin istuskella läppäri sylissäni sohvan kulmassa ja aloin lukea Olga Tokarczukin yhtä kirjaa, ja täytyy sanoa, että se vaikuttaa sellaiselta kirjallisuudelta josta pidän. Olipa kiva että hänet Nobel-palkittiin, en olisi hänestä varmaan muuten kuullutkaan, ja tokkopa (??) hänen kirjojaan olisi muuten suomennettukaan.

Tällainen oli siis lukurauhan viikkoni helmikuun toisen viikon aikana. Mitä voin sanoa how to -aiheesta eli miten löytää lukuaikaa? Se on helppoa kuin heinänteko:

1. Sairastu. Sängyssä köllötellessä on aikaa lukea, jos silmät pysyvät auki. Sohvalla toipilaana ollessa se on vielä kivempaa.

2. Sulje kännykkä (tämä on minulle helppoa, sillä en ole koskaan ymmärtänyt älypuhelimen päälle muuta kuin tekstiviestiominaisuutensa vuoksi, yritän aina välillä, mutten ikinä innostu, pelkkä pläräysväline, siinä kaikki) ja tietokone. Tai vaihtoehtoisesti: sulje internet tai (e-aineiston kohdalla) sen kaikki muut sivut ja pitäydy päätöksessäsi ja keskity lukemaan.

3. Lue sitä, mitä itse haluat ja mikä kiinnostaa, silloin ei ole ongelma eikä mikään keskittyä, sillä kirja ja sen aihe vievät mennessään.

4. Unohda määrä, keskity laatuun. Sillä, kuinka monta sivua tai kirjaa kappaleena luet, ei ole mitään merkitystä, vain sillä, mikä siitä on sinulle merkityksellistä. Joskus tuhat sivua on turhaa, mutta kymmenen kultaa.

Eipä muuta kuin hyvää lukurauhan päivää niin tälle sunnuntaille kuin kaikille muillekin päiville!

 

Vladimir Nabokov: ’That in Aleppo once…’ (novelli)

I married, let me see, about a month after you left France and a few weeks before the gentle Germans roared into Paris. Although I can produce documentary proofs of matrimony, I am positive now that my wife never existed. You may know her name from other source, but that doesn’t matter: it is the name of illusion.

Olen tänä vuonna aloittanut Helmet-haasteeni etsiskellen, tunnustellen ja fiilistellen erilaisia novelleja niin hyllystäni löytyvistä kirjoista kuin netistäkin. Haasteekohta 4, Kirjan Novellin nimessä on jokin paikka tuntui helpolta ja kutkuttavalta aloittaa. Ja siihen sopisi täydellisesti Vladimir Nabokovin novelli vuodelta 1943 ’That in Aleppo once…’, joka löytyy kokoelmasta Nabokov’s Dozen (suomennettu nimellä Nabokovin tusina).

Aleppo. Syyria. Mielenkiintoista, ajattelin, mitähän Nabokov on Syyriasta tuohon maailmanaikaan kirjoittanut, ja ryhdyin lukemaan.

Mutta Syyrian sijaan Nabokov johdattaakin lukijansa Etelä-Ranskaan. Hyvä on, ajattelin, kyllä tämäkin minulle kelpaa, paikat ovat tuttuja: Montpellier, Marseille, Nizza, Pau… Gard, Aude, Drôme, Var, Basse-Pyrénées… ja edelleen Pariisi, New York, San Fransisco. Vasta ihan lopuksi palataan otsikon antamiin lupauksiin.

Nabokov kirjoittaa kaunista ja hienostunutta englantia, kuten sivistyneeltä ja yläluokkaiselta 1900-luvun alun venäläiseltä emigrantilta sopii odottaa. Hän tekee viittauksia kirjailijoihin ja kirjallisuuteen, ujuttaa tekstinsä sekaan vieraita kieliä ja odottaa, että lukija ymmärtää ne selittämättä. Kiehtovaa, kiehtovaa.

Sillä ei Nabokov lukijaansa helpolla päästä, hänen äänensä on keikaroiva ja kujeileva, hän kirjoittaa rivien väliin ja jättää lukijan pääteltäväksi mistä oikein on kyse. Hän kirjoittaa tarinansa kirjeenä toverilleen V:lle, mikä voisi hyvin viitata häneen itseensä. Hän kertoo olleensa naimisissa, mutta morsio on saattanut olla pelkkää kuvitelmaakin. Onnellisesti liitto nimittäin ei ole jatkunut, sillä hän on kadottanut morsmaikkunsa junassa, eikä tämä ole ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Mutta sellaista on elämä, se vie eteenpäin.

Tämä oli toinen novelli, jonka luin kokoelmasta. Molemmat piirtävät kuvan venäläisestä, hyvin kosmopoliittisesta ylhäisöstä, joka viettää kesiä Ranskan hienostorantakohteissa, jolla ei ole liiemmin huolia raha-asioiden kanssa ja joka katselee ympärilleen lievä huvittuneisuus kasvoillaan. En voi olla lisäämättä, että vaikka amerikkalainen anti-Venäjä-propaganda on ollut todella voimakasta, ei se koskaan ole täysin mennyt läpi Ranskassa, missä suhteet Venäjään ovat huomattavasti syvemmällä. Mutta takaisin Nabokoviin. Pidän näistä novelleista hyvin paljon. Mutta ne vaativat ilmaa ympärilleen, niitä ei ahmita yksi toisensa jälkeen, niitä pitää makustella.

Ja näin huomaan löytäneeni oman tapani lukea novelleja. Ei kirjaa kerrallaan, vaan sieltä täältä, vaihdellen, etsiskellen. Kyllähän minä sen jo tiesinkin, mutta Nabokov vain vahvisti ajatustani.

Ai niin, ja Nipvetin novellihaasteeseen tämä menee ehdottomasti kategoriaan tapahtumapaikka: miljöö, aikakausi ja miten Nabokov noita niin taidokkaasti kuvaakaan.

Ai niin 2: Helmet-haasteessahan oli myös kohta 14, Kirjan Novellin tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, johon tämä sopii vielä paremmin.

Oh, she bore it gamely enough – with a kind of dazed cheerfulness. Once, however, quite suddenly she started to sob in a sympathetic railway carriage. ’The dog,’ she said, ’the dog we left. I cannot forget the poor dog.’ The honesty of her grief shocked me, as we never had any dog.

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät

Hyllynlämmittäjien listaaminen viime toukokuussa kannatti: kirjasin tuolloin ylös kymmenen kirjaa, jotka olen aikoinaan hankkinut suurella innostuksella, mutta joita en syystä tai toisesta ollutkaan lukenut. Vuoden loppuun mennessä olin kuin olinkin lukenut niistä kuusi ja yksi on puolivälissä. Ja jokainen niistä osoittautui hyväksi!

Koska listan kirjoista on edelleen kolme ja puoli lukematta, kirjaan tälle vuodelle vain seitsemän uutta. Kymmenen yhteensä riittää hyvin. Rästissä olevien (Brillat-Savarinin Maun fysiologia, Tanizakin Childhood years, Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Hugon Kurjat I & II) lisäksi koitan tänä vuonna patistaa itseni seuraavien kirjojen pariin:

1. Victor Segalen: Maalauksia

Ihastuin aikoinaan kirjan kanteen, minkä lisäksi takakansiteksti vei mukanaan. Bretagnesta kotoisin oleva Segalen yhdistää idän ja lännen, taiteen ja kirjallisuuden. Jorge Luis Borgesin mukaan Segalenin tuotannon lukee alle kuukaudessa, mutta ymmärtämiseen menee loppuelämä. Kirja minulle! uskoin ja tein kaupat. Mutta, mutta… lukemiseen ei mennytkään kuukausi, siihen meinaa mennä se loppuelämä. Vai? Pääsisinkö kirjan imuun nyt? Aion yrittää.

2. Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Olin lukenut suurella ihastuksella Rilken teoksen Kirjeitä nuorelle runoilijalle, kun sain lahjaksi hänen kirjansa Hiljainen taiteen sisin. Miten hän, lahjan antaja siis, osasikin arvata? Ja kuitenkin tämä kirja osoittautui edellistä vaikeammaksi, se ei avautunutkaan. Joten – on aika yrittää uudestaan.

3. George Orwell: Burmese Days

Löytö divarista. Kiinnostava, kuten Orwellin teokset aina, mutta jokin hankaa. Ollaan siis brittien hallitsemassa Burmassa, missä takakansitekstin mukaan yhdistyvät englantilaisten teeskentely ja paikallisten korruptio. Eikö jo tämän pitäisi herättää kiinnostus?

4. Vladimir Nabokov: Nabokov’s Dozen

Orwellin lisäksi Nabokov on nimi, jolta voi odottaa kiinnostavaa tekstiä. Nämä ovat novelleja, joista ensimmäisen jo luinkin, sijoittui 1800-luvulle. Präntti on vain toivottoman pientä ja kansi… kammottava. Tämän lukemiseen pitäisi saada lisäpotkua myös novellihaasteeksi muokkaamani Helmet 2018 -lukuhaasteen myötä.

5. Susan Sontag: Against Interpretation and Other Essays

Susan Sontag oli amerikkalainen kirjailija ja esseisti, joka kirjoitti paljon valokuvasta ja elokuvasta. Ajatus siitä, että joku kyseenalaistaa tulkitsemisen, on mielenkiintoinen. Vaan niin se kirja odottaa hyllyssä lukemista.

6. Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä

Hemingway ei totta vie kuulu lempikirjailijoihin, mutta hän arvosti suuresti härkätaistelua ja tiesi siitä paljon, minkä vuoksi halusin lukea tämän kirjan. Olen puolivälissä. Se on asiantunteva, mutta… No, en ole fani. Hemingwayn, siis. Yritän kuitenkin saada kirjan loppuun.

7. Bo Carpelan: Alkutuuli

Tämän kanssa turhautumisesta olen kirjoittanutkin. Kun postaus kerran nousi vuoden 2017 kymmenen luetuimman joukkoon, ajattelin että no luetaan sitten. Ehkä pääsen jonkun kynnyksen yli ja pääsen yhden lempikirjailijani matkaan mukaan.