Avainsana-arkisto: Kurosawa

Tammikuun elokuvia: Ashby, Berri, Kubrick, Imamura, Kurosawa

Vaikka lukemiseni jäivätkin tammikuussa vähäiseksi, elokuvia ehdin sentään katsoa viisi (+ kimaran lyhytelokuvia). Ja niistä kolme elokuvateatterin hämyssä isolta kankaalta. Eläköön pienet leffateatterit ja erilaiset teemaillat ja festivaalit!

Aloitin Hal Ashbyn mainiolla draamakomedialla Being There (suom. Tervetuloa, Mr. Chance!) vuodelta 1979.  Olin nähnyt sen kerran aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, ja mieleen oli jäänyt lähinnä sen tunnelma sekä pääosan esittäjä. Toinen katsomiskerta avasi elokuvan merkityksiä aivan uudella tavalla. Tämä on hyvin itse asiassa hyvin poliittinen elokuva, ja valottaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen kipupisteitä erinomaisesti. Vaikka voi sen ihan vain lempeänä ja kepeänäkin nähdä, riippuu miten sitä katsoo.

Tervetuloa, Mr Chance kertoo miehestä jota ei oikeastaan ole. Hän, herra Chance (erinomainen Peter Sellers), on asunut vanhan miehen taloudessa niin kauan kuin hän muistaa ja toiminut talon puutarhurina. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, eikä liioin valehdella. Toisin sanoen, hän on puhdas sielu. Televisiosta hän kyllä pitää, ja sieltä hän kaiken myös oppii. Kun vanha mies kuolee, herra Chance joutuu jättämään talon ja astuu ulos maailmaan. Sattumien kautta hän päätyy rikkaan, vaikutusvaltaisen ja kuolemansairaan Ben  Randin vieraaksi ja sitä kautta aina itsensä presidentin siteeraamaksi tv-kasvoksi.

Mieleenpainuvan elokuvasta tekee ennen kaikkea sen huumori, joka toimii pitkälti kielen kautta ja etenkin kielikuvien: jokainen ymmärtää Chancen, nyt jo Chancey Gardineriksi muuttuneen, sanat omalla, itselleen sopivalla tavallaan. Huumorin kautta Ashby käsittelee myös amerikkalaisen ongelmia: luokka- ja rotujakoa, kaiken mittaamista rahassa, pakonomaista suhdetta seksiin, kuolemanpelkoa ja lopulta myös sitä, mikä tai ketkä maata todella johtavat. Presidentti on lopulta vain marionetti, todellinen valta on muualla. Elokuva perustuu Jerzy Kosińskin romaaniin, joka varmasti olisikin mielenkiintoista lukea.

—  —  —  —

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Claude Berrin epookkidraama Manon des Sources (suom. Rakkauden lähde) vuodelta 1986  vie 1800-luvun Provenceen ja sen upeisiin, henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin.

Elokuva jatkaa siitä, mihin Jean de Florette (suom. Katkeruuden lähde) jäi: nyt Manon (Emmanuelle Béart) on nuori, kaunis ja vihainen neito, joka hautoo kostoa niille, jotka tukkivat hänen perheensä mailla olevan lähteen ja aiheuttivat siten hänen isänsä kuoleman. Ja kostonsa hän myös saa. Yksinkertainen Ugolin (Daniel Auteuil) rakastuu Manoniin saamatta vastakaikua ja juonen takana olleelle Le Papet’elle (Yves Montand) selviää väärinkäsitys, joka on tuhonnut hänen oman onnensa.

Tavattoman surullinen elokuva loppujen lopuksi. Ei erinomainen, mutta maisemiltaan niin kaunis, ja Yves Montandin roolisuoritusta on nautinnollista seurata.

—  —  —  —

Stanley Kubrickin  Full Metal Jacket vuodelta 1986 kertoo Vietnamin sodasta.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 45 minuuttia kuvaavat merijalkaväen koulutusta, toinen osa sotaa Vietnamissa. Näistä elokuvan alkupuoli on kaikessa kammottavuudessaan erinomainen. Se kertoo yhdysvaltalaisen armeijan päämäärästä kouluttaa kylmiä tappajia, mikä  tapahtuu murtamalla heidän yksilöllisyytensä, oikeudenmukaisuudentajunsa ja oman ajattelunsa. Todella kylmäävää. Ja jos tämä ei ole sodan- ja armeijanvastaista, niin en tiedä mikä. Alla kohtaus, yksi parhaista: hidasälyinen ja pulska alokas jää kiinni donitsin piilottamisesta, mistä kouluttava kenraali häntä ja hänen tovereitaan rankaisee. Kameran kulma on täydellinen, se kuvaa vierestä seuraavia tovereita, jotka ovat muuttumassa ajattelevista ja tuntevista ihmisistä sotilaiksi, ja jotka tulevat hekin kostamaan toverilleen. Törkeä simputus murtaa mielen, kohtalokkain seurauksin.

Toinen osa kuvaa Vietnamin sodan mielettömyyttä, nyt sotilaat ovat tositilanteessa. Mutta tämä osa on vaarassa kääntyä sotilaita ihailevaksi: se tuskin on tarkoitus, mutta kun vietnamilaiset ovat huonosti englantia sönköttäviä sivuhenkilöitä, prostituoituja ja tarkka-ampujia ja amerikkalaiset sotilaat toistensa kavereita, jotka selviytyvät räjähdyksistä ja muista kauheuksista, jää se sotimisen kritiikki sittenkin ohuenlaiseksi. On siis palattava takaisin alkuun ja tähän:

—  —  —  —

Neljäs elokuva kertookin sitten sodasta tai oikeastaan sodanjälkeisestä ajasta ihan toisesta näkökulmasta. Ohjaaja on japanilainen Shōhei Imamura ja elokuva La femme insecte (Nippon konchūki, 1963).

Imamura on Ranskassa hyvin suosittu, ehkä siksi, että hän kuvaa ihmisen pimeää ja seksuaalista puolta, mutta tekee sen älykkäästi. Elokuvaa ei tietääkseni ole esitetty Suomessa, ranskasta se kääntyisi hyönteisnaiseksi ja japanista Japanin hyönteistieteellisiksi aikakirjoiksi. Hyönteinen on metafora, joka kuvaa ihmistä, joka ei opi virheistään vaan toistaan ne uudestaan ja uudestaan.

Tapahtumat sijoittuvat Japaniin vuodesta 1918 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertomuksen päähenkilö Tome (erinomainen Sachiko Hidari) syntyy köyhään maalaisyhteisöön yksinkertaisen isän ja muitakin miehiä petiinsä päästäneen äidin tyttäreksi; suhde isään on läheinen, lähes insestinen. Aikuistuttuaan Tome pyrkii pois köyhyydestä ja lähtee Tokioon, missä hänestä pian tulee prostituoitu, ja älykkäänä tyttönä hän syrjäyttää pian bordellin madamen, mutta kokee lopulta itse saman kohtalon. Kaikki toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen… Imamuran kertomus kuvaa ihmismielen eläimellistä puolta, ahnetta ja himokasta, sekä köyhää yhteiskuntaa, joka laskee kaiken rahassa, rakkaudenkin.

Mustavalkoinen kuvaus on tyylikästä ja samalla sameaa, pysäytyskuvat toimivat hienosti, niissä näkyy filmin maalauksellinen rakeisuus, jonka nykyteknologia on menettänyt.

—  —  —  —

Viimeisimpänä katsoin, pitkästä aikaa isolta kankaalta, Akira Kurosawan klassikkofilmin Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954). Kriitikot nostavat sen yleensä maailman parhaimpien elokuvien joukkoon ja Kurosawan mestariteokseksi, ja sellainen se toki onkin, vaikkei henkilökohtainen suosikkini olekaan (mm. Punaparta ja Ikiru kolahtavat minuun kovemmin). Mutta ei Seitsemän samurain merkitystä missään nimessä vähätelläkään voi. Joka katsomiskerta avaa sitä uudella tavalla.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin. Rosvot uhkaavat köyhiä kyläläisiä, he tulisivat ryöstämään sadon heti kun se olisi kerätty, raiskaisivat naiset ja tappaisivat miehet – näin oli tapahtunut ennenkin, joten nyt osa nuoremmista kyläläisistä päättää tehdä asialle jotakin. Kylän vanhin antaa neuvon: palkatkaa samurait kylää puolustamaan. Samurait kuitenkin taistelevat rahasta, joten on löydettävä isännättömiä samuraita, rōnineita, joilla on (nälkä ja) hyvä sydän. Lopulta tällaiset seitsemän miestä löytyy, ja yhdessä kyläläisten kanssa he laativat puolustussuunnitelman rosvojen hyökkäystä varten.

Kurosawa on tarkkasilmäinen ihmishahmojen tulkitsija, hän näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen rooli on esitetty hienosti, mutta valovoimaisin heistä on tietenkin Toshiro Mifune, tässä vielä nuori ja villi, uskomattoman hieno näyttelijä. Kurosawan elokuvien hienous ulottuu myös pienimpiin yksityiskohtiin: köyhien vaatteet ovat vanhoja ja repaleisia, nuoren urhean ja rikkaasta perheestä lähtöisin olevan samurain vaatteet likaantuvat siinä missä muutkin, läikät takamuksessa kertovat siitä, että vaatteita ei vaihdeta joka päivä ja penkki on likainen. Kuvaus, musiikki… kaikki tässä toimii.

Elokuva on pitkä, kolme ja puoli tuntia, välissä on tauko. Mutta miten nopeasti aika kuluukaan, pitkältä tämä elokuva ei tunnu hetkeäkään. Ja kestää tosiaan katsomista, yhä uudestaan ja uudestaan.

—  —  —  —

Helmetin elokuvahaasteessa näillä leffoilla kuitataan kohdat 1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources (pohjaa Marcel Pagnolin romaaniin ja elokuvaan), 7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt – Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (olen käynyt Vietnamissa), 11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa – Shōhei Imamura: La femme insecte (Ranskassa tätä mainostetaan jopa feministisenä elokuvana, joskin nykymetoofeministit olisivat kenties kauhuissaan, en tiedä), 15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua – Hal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! (kuka ja mikä taho Yhdysvaltoja todella johtaa) ja34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva – Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (3,5 tuntia suurinpiirtein).

Bloggaamatta jääneitä elokuvia, osa 1

Tänä vuonna päätin katsoa enemmän elokuvia, ja näin olenkin tehnyt: syyskuuhun mennessä olen nähnyt 16 elokuvaa, joista kahdeksan elokuvateatterissa. On valtava ero katsoa elokuva isolta kankaalta, jolle se on tehty. Eläköön siis pienet elokuvateatterit ja leffafestivaalit!

Muutamista leffoista olen jo kirjoittanutkin, mutta kaksitoista odottaa vielä. Totta puhuen olin ajatellut etten näistä klassikoista edes kirjoittaisi, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin. Siksihän ne klassikoita ovat, että ne kestävät aikaa, koskettavat vuosikymmentenkin päästä. Miksen oikeastaan kirjoittaisi juuri niistä?

Koska postauksesta tulisi muuten liian pitkä, jaan sen kolmeen osaan. Aloitetaan suurilla nimillä: Bergmanilla, Clémentillä ja Kurosawalla.

Ingmar Bergman

Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, jonka kunniaksi elokuva-arkiston leffateatteri Orion esitti kimaran hänen elokuviaan. Pääsin katsomaan niistä kaksi, Mansikkapaikan (Smultronstället, 1957) ja Seitsemännen sinetin (Det sjunde insletet, 1957). (Kyllä, hän todellakin ohjasi nämä kaksi mestariteosta samana vuonna!)

Mansikkapaikka on lempielokuviani. Olin parikymppinen opiskelija, kun näin sen ensimmäisen kerran tässä samassa teatterissa Helsingin Eerikinkadulla, ja näytöksen jälkeen olin täysin mykistynyt. Näin visuaalista, näin graafista ja näin puhuttelevaa elokuvaa en ollut ennen nähnyt.

Mansikkapaikka kertoo iäkkäästä Isak Borgista (Victor Sjöström), joka on määrä vihkiä kunniatohtoriksi Lundissa. Hän lähtee matkaan autolla ja saa seurakseen miniänsä Mariannen (Ingrid Thulin) sekä erinäisiä muita ihmisiä. Heidän kauttaan ja vieraillessaan lapsuutensa maisemissa Isak joutuu katsomaan omaa elämäänsä ja arvioimaan miten hän on itse vaikuttanut läheistensä elämään. Suuria, vaikeitakin kysymyksiä. Mutta se kaikkein voimakkaimmin parikymppiseen (ja hyvä on, nelikymppiseen myös) minuun vaikutuksen tehnyt kohtaus elokuvassa on Isak Borgin uni. Aivan täydellistä surrealismia!

Seitsemäs sinetti valmistui ennen Mansikkapaikkaa, ja on tunnelmaltaan ja teemalta aivan toisenlainen. Tässä ollaan keskiajan Ruotsissa, rutto vaanii ja kirkko ahdistaa ja kuolema seuraa perässä.

Graafisen mustavalkoisuuden vastakohtana ovat narrien ja teatterilaisten ilveilyt, jotka sekoittavat pakkaa. Hyvän elokuvan merkki puolestaan on kohtaus, joka jää mieleen kuin valokuva. Seitsemännessä sinetissä se on shakinpeluu kuoleman kanssa. Ja toinenkin: aivan loppu, kuolemantanssi. Kaunista. Kuten on Gunnar Fischerin kuvauskin.

 

René Clément

Myös ranskalaiselta René Clémentiltäkin (1913–1996) katsoin kaksi elokuvaa. Toisen niistä katsoin leffateatterissa, toisen videolta.

Plein Soleil eli Kuuma aurinko (Ranska, 1960) kuuluu suosikkeihini, ja nyt pääsin katsomaan sen isolta kankaalta. Elokuva perustuu Patricia Highsmithin romaaniin ja kertoo köyhän Tom Ripleyn (Alain Delon) ja rikkaan Philippe Greenleafen (Maurice Ronet) mutkikkaasta suhteesta. Joku on nähnyt siinä homoeroottisuuttakin, mutta minusta kyse on vain vihasta ja kateudesta: Tomin silmissä Philippellä on kaikki: rahaa, huoleton elämä, kaunis tyttöystävä. Sen kaiken hän haluaa itselleen, ja hän on valmis tekemään mitä tahansa sen eteen: tappamaan, valehtelemaan ja kopioimaan. Juoni onnistuu melkein täydellisesti, mutta se minkä taakseen jättää…

Alain Delon on huikean hieno kylmänä murhaajana ja ovelana huijarina, mutta vähintään yhtä mainio on Maurice Ronet ylimielisenä rikkaana amerikkalaisena, jonka alentuva kohtelu alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevaa Tomia kohtaan saa tämän vihan kasvamaan entisestään. Ihanainen Marie Lafôret puolestaan tekee debyyttinsä Philippen tyttöystävänä Margena. Nino Rotan musiikki ja Henri Decaën kameratyö viimeistelevät kokonaisuuden.

 

Jeux indterdits eli Kielletyt leikit (Ranska, 1952) on elokuvana täysin toisenlainen. Mustavalkoinen, vuoteen 1940 sijoittuva, lasten näkökulmasta kerrottu. Mutta itse asiassa se kahden kerroksen väen teema on täälläkin läsnä, vaikka sitä tärkeämpi onkin lapsen ja aikuisen maailmojen ero (ja toisaalta samanlaisuus). Viisivuotias pariisilaistyttö Paulette (Brigitte Fossey) jää orvoksi, kun hänen vanhempansa ammutaan sillalle. Michel (Georges Poujouly) löytää tytön ja vie kotiinsa, missä tyttönen otetaan lempeästi vastaan. Ero porvaristytön ja maalaisten välillä on kuitenkin selkeä, mikä tulee esiin jo tytön sievästä pumpulimekosta, jota kaikki ihailevat. Michel yrittää lohduttaa Paulettea rakentamalla tämän kanssa hylättyyn myllyyn hautausmaan kaikille pienille kuolleille olennoille, kuten hiirille ja hyönteisille.

Hyvin, hyvin kaunis ja koskettava elokuva, jonka täydellistää kaunis musiikki ja kuvaus. Loppukohtausta katsoessa on vaikea pidättää kyyneliään.

Huom! Jos nyt aivan oikein ymmärsin, Kielletyt leikit esitetään Orionissa torstaina 13.12.2018  aamunäytöksenä klo 10 ja elokuvaan on vapaa pääsy. Klikkaa tästä lukemaan itse. Varmaan kannattaa varmistaa, voiko näin todella olla… Mutta jos haluat nähdä todella kauniin ranskalaiselokuvan upeassa helsinkiläisessä elokuvateatterissa, niin pistä mieleen!

 

Akira Kurosawa

Japanilainen mestariohjaaja ei esittelyä kaipaa, eihän? Pääsin tällä kertaa katsomaan kaksi hänen samuraikomediaansa leffateatteriin, kiitos tällaisen ihanan erikoisteatterin. Näitä kun olisi enemmänkin!

Yōjimbō – onnen soturi (Japani, 1961) kertoo isännättömästä samuraista eli rōninista Sanjurōsta (Toshiro Mifune) joka saapuu keskelle taistelevaa kylää: toisella puolella on geishatalo ja toisella sakenvalmistaja ja molempien isännät (ja toisen emäntä) ovat yhtä pahoja ja ahneita. Sanjurō kilpailuttaa molempia palkkaamaan itsensä henkivartijakseen ja haluaa samalla puhdistaa kylän moisista öykkäreistä. Kertakaikkisen mainio elokuva, jossa jokainen roolisuoritus piirtää hienosti ihmisyyden inhottavimmat ja toisaalta myös hienoimmat piirteet, kumpiakaan kaunistematta. Erityisen maininnan ansaitsee korruptiokohtaus, juuri näin se menee!

Ja kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, myös tässä kuvaus ja musiikki ovat erinomaisia. Sergio Leone innostui siinä määrin, että teki Yojimbon pohjalta omat italowesterninsä. Lainauksia siis puolin ja toisin, sillä Kurosawa puolestaan oli ottanut tähän vaikutteita amerikkalaisista lännenelokuvista.

 

Tsubaki Sanjūro eli Samuraimiekka (Japani, 1962) on henkilökohtainen lempparini, kevyempi kuin Yōjimbō ja jotenkin vaan niin ihana! Samuraikomedia siis tämäkin, nyt Sanjurō saa lisänimen Tsubaki, johon tämän runollisen rōninin innoittaa ulkona kukkivat kameliat (japaniksi tsubaki). Tsubaki Sanjurō joutuu tällä kertaa tilanteeseen, jossa hän ryhtyy auttamaan sinisilmäisiä mutta sinänsä rohkeita nuoria samuraita pelastamaan heidän oman typeryytensä vuoksi siepatun kamariherran, tämän vaimon ja tyttären.

Hienoin kohtaus on elokuvan lopussa, jossa puron virrassa kelluvat kameliankukat toimivat viestintuojana: valkoiset ja punaiset kukat merkitsevät eri asiaa. Olen nähnyt elokuvan monta kertaa, ja aina hämmästyn, että kukat ovat sittenkin mustavalkoisessa elokuvassa valkoisia ja harmaita! Minä näen ne punaisina, aina…

Niin, ja tässäkin on erinomainen kuvaus ja musiikki!

Tässä siis ensimmäiset, lisää seuraavassa osassa.