Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Un train pas comme les autres eli ei mikään ihan tavallinen juna on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

Miksen oikeastaan lukisi myös ruotsiksi?

sommarboken_suomentanutJoskus oivallukset tulevat pitkällä viiveellä. Olen koulussa opiskellut ruotsin kieltä, saanut siitä ihan kelpo arvosanan ylioppilaskirjoituksissakin. Olen aina pitänyt ruotsista kielenä, vaikken sitä puhukaan.

Miksen siis lukisi joskus myös ruotsiksi? Miksen pitäisi yllä kielitaitoa, jonka olen koulujärjestelmän vuoksi tai ansiosta saanut?

Nyt, kun luen ranskaksi, ruotsikin voi näyttää erilaiselta. Niin paljon on ruotsi ranskasta lainannut, muutakin kuin kuninkaan.

ruostinkielinen_teksti

Näitä olen jäänyt miettimään lukiessani välillä lyhyitä Wikipedia-artikkeleita ruotsiksi, silloin, kun suomeksi ei ole sanaakaan saatavilla (niitä kertoja on useita). Minähän pidän Bo Carpelanista. Ingmar Bergmanista. Helene Schjerfbeckistä, vaikkei hän kirjoittanutkaan, vaan maalasi. Olen kasvanut ruotsalaisten lastensatujen kanssa. Muumia pelkäsin, mutta Tove Janssonin aikuisille tarkoitetuista kirjoista pidän kyllä.

Kun tarkemmin ajattelen, on moni opettajistani  ollut ruotsinkielisiä, samoin opiskelukavereistani. Onpa lapsuudenystävissänikin ruotsia äidinkielenään puhuvia. Ei ruotsi ole vain sen poliittisen rahaeliitin kieli, sen ”bättre folkin”, vaan ihan tavallisten suomalaisten. Oikeastaan ajatus on mielenkiintoinen: minulle, suomenkieliselle, on selvää että olen suomalainen. Kokeeko ruotsinkielinen itsensä yhtä itsestäänselvästi suomalaiseksi, vai onko siinä muutakin kuin vain kielellinen vivahde-ero?

Mistä aloittaisin? Kielitaito on kieltämättä ruostunut, joten Carpelaniin tartun myöhemmin. Jotakin helpompaa siis alkuun. Omasta kirjahyllystä ei tällä hetkellä löydy yhtä ainoaa ruotsinkielistä teosta, joten on aikaa etsiä.