Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Pekka Mykkänen: Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia

Yhdysvallat on mainonnan, taivuttelun, propagandan, aivopesun, keplottelun, kieroilun, valistamisen, sivistämisen, kouluttamisen ja koulimisen hypervalta. (s. 134)

Olen jo pitkään halunnut lukea Pekka Mykkäsen kirjan Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia, ja nyt siihen ilokseni tuli tilaisuus.

Vaikka kirja on viisi vuotta vanha ja siitä puuttuvat kokonaan NSA-skandaali, Edward Snowden, Obaman lunastamatta jääneet lupaukset ja drone-iskut sekä vapaakauppasopimuksena myyty TTIP, on se siitä huolimatta erittäin ajankohtainen teos. Se selittää monella tapaa myös sitä, mitä Suomessa tällä hetkellä tapahtuu, niin politiikassa, taloudessa kuin itärajallakin.

Mykkänen, joka on asunut Yhdysvalloissa niin vaihto-oppilaana kuin Hesarin kirjeenvaihtajanakin, tuntee aiheensa. Hän haastattelee ihmisiä laidasta laitaan, menee paikan päälle ja raportoi kaunistelematta näkemästään ja kuulemastaan. Se on ehdottomasti kirjan parasta antia, etenkin, kun sitä tukee runsas lukeneisuus. Lähdeluettelo on varsin kunnioitettava.

Mykkänen käy läpi Irakin sodan sotkut, kidutusskandaalit, Lehman Brothersin ja vuoden 2008 finanssikriisin, tavallisen (etenkin mustan) amerikkalaisen ahdigon subprime-lainojen ja sairausvakuutusten kanssa ja näyttää kapitalismin toiset kasvot. Hän kuvaa amerikkalaista luonteenlaatua varsin tarkkanäköisesti, etenkin sen politiikan luonteenlaatua.

Amerikan hukatuiksi vuosiksi hän kutsuu Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä aikakautta: kun Yhdysvalloilta katosi vastapooli, sen presidentti keskittyi naisseikkailuihin ja media naisen mekossa oleviin tahroihin. Vaikka Yhdysvallat oli armeijoineen levittäytynyt ympäri maailmaa (ja jatkaa levittäytymistään yhä, kuten Suomessakin ollaan nyt koettu), siitä ei tullut sittenkään uutta Roomaa, ei ainakaan sellaista miksi se olisi halunnut.

Mykkänen on reportteri ja sellaisena erinomainen. Tarkkojen analyysien tekoon hän lienee kuitenkin liian lähellä aihettaan; on hyviä muistoja, on kivoja kavereita, mukavia professoreita – ja tietenkin amerikkalaismyönteinen Hesari työntajana. Ehkä näistä syistä Mykkänen haluaa vastapainoksi todistaa sivukaupalla rakkauttaan Yhdysvaltoja kohtaan ja puolustella sen tekoja. Se tuntuu hiukan erikoiselta; kyllä kai jokainen ymmärtää, että vaikka kritisoi maata ja sen hallintotapaa, ei kritisoi sen jokaista asukasta ja löytää maasta myös hyviä puolia.

Myös nk. salaliittoteorioiden (termi on lainattu suomeen suoraan amerikanenglannista) suoralta kädeltä kieltäminen aiheuttaa lähinnä kulmien kohottelua. Noinkohan toimittaja tosiaan uskoo, että se propagandastaan, kiemurtelustaan ja suoranaisesta valehtelustaan tunnettu virallinen Yhdysvallat kertoo koko totuuden 9/11:stä tai John F. Kennedyn murhasta? Ainakaan Mykkänen ei sanallakaan selitä, ei edes koita selittää, miten nämä viralliset totuudet kumoaisivat epäilyt.

Kiinnostava kirja joka tapauksessa, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Seuraavaksi (siis kun seuraava tilaisuus tulee) taidan tarttua Mykkäsen Kiina-kirjaan.

Tässä vielä muutamia nostoja etenkin taloudesta ja kapitalismista.

Subprime-lainoja myyneet pankkivirkailijat jättivät työnsä ja kertoivat mitä kulissien takana tapahtuu. Kapitalismin kärpäspaperiin on saatu pyydystettyä myös rokkarit…

Nainen oli kutsuttu kosteisiin ja villeihin seminaareihin, joissa esiintyivät Elton John, Cher, Aerosmith ja The Eagles. Hänen vuosipalkkansa oli puolisen miljoonaa dollaria. (s. 87)

Vasemmistolainen Joe Bageant amerikkalaisesta arjesta:

”Neljännes maailman vankilaväestöstä asuu Yhdysvalloissa. Meidät muut on vangittu lainoihin, töihin, tarpeeseen saada sairausvakuutus ja loputtomiin yrityksiin saada eläkerahat riittämään.” (s. 166)

Mykkänen lainaa HS:n ja muiden lehtien avustajaa Markku Saksaa (miten tämän sanat pätevätkään vuoden 2016 Suomeen!):

”Eurooppalaiset eivät ole keksineet mitään muutamaan vuosikymmeneen kaupankäynnin ja talouden alalla, kaikki tulee Amerikasta. Konsultit ostavat jenkkikirjoja ja käyvät seminaareissa ja tuovat mukanaan uusia kielikuvia, kuten tulosvastuullisuus ja muuta verbaaliroinaa.” (s. 212)

(jatkuu) Saksaa harmittaa, että suomalaiseen yhteiskuntaan on pesiytynyt uusliberaaleja, jotka puuhaavat esimerkiksi yksityisesti rahoitettuja ’parempia’ yliopistoja. ’Eurooppalaiset vieroksuvat amerikkalaisen yhteiskunnan kovuutta, jota on tullut eurooppalaiseen työelämään. Ihmisiä pisteytetään, hiostetaan ja kyykytetään. Suomalaiset yritysjohtajat ihailevat amerikkalaista työkulttuuria, jossa ihmiset painavat aamusta iltaan kyselemättä ylityötuntien ja pekkaspäivien perään, eivätkä tarvitse kahta viikkoa enempää lomaa.’ (s. 212)

Amerikkalaisten jatkuvasta vainoharhaisesta pelosta, joka toimii sen primus motorina:

Yksi amerikkalaisten voimavaroista saattaa ehkä hieman yllättäen olla maassa kuuluva loputon kitinä ja valitus. Jos Yhdysvaltoja ei uhkaa Japani, sitä uhkaa Neuvostoliitto, kunnes sitä uhkaa Kiina, kaupunkien slummiutuminen, siirtolaisten tulva, liian aktiivinen ulkopolitiikka, liian passiivinen ulkopolitiikka, al-Qaida, ylireagointi, alireagointi, Bush, Obama, öljyn ja viljan loppuminen, inflaatio, deflaatio, moraalinen rappio ja laiskuus. Yhdysvallat on yhä kuin ensimmäisinä päivinään: rajaseudulla seisovassa hirsimökissä aseeseen kiiluvin silmin tarraava pelokas olento, joka odottaa kukkulan takaa saapuvien intiaanisoturien hyökkäystä. (s. 218)

Amerikkalaisesta maailmanvalloituksesta ja kapitalismista (miten tämäkin on ajankohtaista nykytilanteessa)

Yhdysvaltain hallitusten mielestä koko maailman olisi pitänyt taipua ’Washingtonin konsensukseen’; kahlitsemattomaan vapaakauppaan ja julkisen vallan mahdollisimman heikkoon asemaan talouselämässä. (s. 236)

Lehman Brothersin kaaduttua Washingtonin konsensus jouduttiin julistamaan kuolleeksi sen omassa kotikaupungissa. Hallitsematon ja sääntelemätön kapitalismi oli johtanut tilanteeseen, jossa koko rahoitusjärjestelmä uhkasi romahtaa. (s. 237)

Ja lopuksi tulevaisuuden ennustus:

[…] Yhdysvallat ei kenenkään toivomuksesta tai käskystä muuta rooliaan maailmalla. Se tekee niin, jos historia sen sille tielle pakottaa, kolkuttipa historia oveen sotien, ylivelkaantumisen tai energiapulan muodossa. (s. 259)

Väistämättä tulee mieleen, kirjaa lukiessa ja nykytilannetta seuratessa, että seuraamme parhaillaan Yhdysvaltojen, ainakin sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme, ja kapitalismin viimeistä näytöstä. Miten ne tulevat loppuunsa, on toinen juttu. Tarvitaanko siihen todella se uusi maailmansota, jota nyt kovasti yritetään saada aikaan, vai tuleeko se muuten? Se jää nähtäväksi.

Pekka Mykkänen
Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia
Kustannusyhtiö Nemo, 2011
311 sivua
Lainattu kirjastosta

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja ja kirjassa joku kuolee.