Avainsana-arkisto: Etelä-Amerikka

Carlos María Dominguez: Paperitalo

Hän pyysi minua avaamaan sen mistä tahansa kohdasta ja etsimään sanaväleistä pystysuoria tai viistoja käytävälinjoja. Ja kuinka ollakaan, äkkäsin pitkiä käytäviä, jotka kulkivat riviltä riville kappaleiden poikki, katkesivat välillä ja jatkuivat sitten viistoon oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle tai pystysuoraan.

Käytäviä! Mikä ilo olikaan lukea käytävistä kirjan sivuilta. Oletteko te huomanneet ne? Minä huomasin joskus kauan sitten, seurasin noita sanaväleistä muodostuvia matomaisia käytäviä jopa siinä määrin, että lukemiseen keskittymisestä tuli vaikeaa. Nyt yritin tutkiskella kirjojani samalla tavalla, mutta kestää aikansa, ennen kuin ne löytää. Aloitan sivun alaosasta, ja sitten silmä lähtee kulkemaan ylöspäin, käytävät johdattavat, välillä haaraantuvat… Kokeilkaapa!

Asiaan. Harvemmin tulee luettua samaa kirjaa kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta poikkeuksiakin on. Argentiinalaisen Carlos María Dominguezin kirjasta Paperitalo tuli kohdallani sellainen.

Ostin Paperitalon divarin alelaarista viidelläkymmenellä sentillä, pois kuleksimasta, kuten sanotaan. Arvasin jo takakansitekstin luettuani ja kirjaa silmäiltyäni tehneeni löydön, enkä pettynyt.*

Alkuun lukeminen kuitenkin kangerteli. Luin, näin tekstin, tein siitä huomioita, mutta jotenkin kertomus ei jäsentynyt mieleeni. Syytin liian isoa fonttia, joka tuntui hajoavan kapeille sivuille ja toisaalta omaa väsymystäni, joka esti kunnollisen keskittymisen. Otin kirjan jopa luettavaksi lukumaratonille, mutta tilanne ei parantunut. Koska kirjassa oli silti jotakin, mikä kiehtoi, ja sen pienet huomiot kirjahulluudesta porautuivat sittenkin mieleeni, päätin antaa sille pian uuden mahdollisuuden. Otin sen rannalle. Ja kas, nyt se toimi. Fontti ei enää häirinnyt, ei kirjan muoto, eivät kirjallisuusviitteet, joista osa ei sanonut minulle mitään.

Paperitalo on kirja kirjahulluudesta. Tarina alkaa siitä, että nainen (kirjallisuustutkija) jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin runokirjaa. Kirjallisuus voi olla hengenvaarallista! Siitä puolestaan lähtee etenemään kertomus, joka johdattaa syvemmäs kirjahulluuden syövereihin ja tarkastelemaan tätä hulluutta sen eri puolilta. Kun lukija itsekin tunnustautuu kirjahulluksi, on helppo nyökytellä huomioille.

Ensinnäkin, millaisia merkintöjä teet? Suoraan kirjoihin, pienille paperilapuille, joita kenties sujauttelet sivujen väliin, vai ajatteletko kuten tarinan päähenkilö Carlos Brauer: ”Nain jokaista kirjaani, eikä ilman merkintöjä voi saada orgasmia”?

(Minä sujauttelen paperilappuja tai liimailen kapeita post-it-lappuja tai kirjoitan huomioita vihkoon, jälkimmäistä lähinnä lukumaratoneilla. Olen koittanut tehdä suoria merkintöjä marginaaleihin, mutta se tuntuu minusta pyhäinhäväistykseltä…)

Entä millainen on kirjakokoelmasi, teetkö kenties kortistoa, jota ilman et pysy kärryillä, mitä kaikkea hyllyistäsi löytyy?

(Minä en, mutta sen sijaan kirjoitan jatkuvasti mielenkiintoisten kirjojen nimiä ja tekijätietoja ylös erilaisiin muistikirjoihin, jotta voisin niihin joskus palata. *Itse asiassa tämä Paperitalo löytyi yhdestä noista muistikirjoista, merkintä on tehty vuoden 2007 paikkeilla.)

[…] sain kuulla, että Carlos oli alkanut lukea kynttilän valossa, mikä rohkaisi muitakin kokeilemaan samaa. Tosin 1900-luvun kirjailijoiden tuotantoa lukiessaan hän käytti sähkövaloa ja vaihtoi musiikkia. Mutta hän oli 1800-luvun romaanien ystävä ja hänellä oli paljon levyjä, jotka sopivat kuunneltaviksi klassikoita lukiessa. (s. 80–81)

Todellakin! Yhtä lailla kiehtova ajatus on, millaisissa puitteissa kirjaa lukee. Pitäisikö esimerkiksi 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa lukea kynttilän valossa päästäkseen paremmin sen henkeen kiinni? Näyttäväthän öljyvärimaalauksetkin aivan toisenlaisilta, kun niitä tarkastellaan kynttelikön tai öljylampun valossa verrattuna nykyisiin spotteihin (jotka kaiken lisäksi yleensä heijastuvat maalauksen pinnasta) tai sirittäviin keinovaloihin. Miksei siis kirjallisuudenkin kohdalla?

(Tätä kirjaa luin hiekkarannalla, se ainakin oli samaa kuin tarinassa, jossa kirjoille mielensä menettänyt mies rakennuttaa kirjoista talon hiekkarannalle, mutta joka ei kestä, etenkään kun mies alkaa etsiä tiettyä rakennusmateriaalina käyettyä nidettä, vaan katoaa, nide niteeltä, sivu sivulta…)

Niin, tämän kirjan vahvuus ei ole sittenkään tarinassa, vaan huomioissa. Ja juuri siksi sitä jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen. Nyt minun niteeni on jo seuraavalla lukijalla, mutta tämän aion pitää hyllyssäni, joka leviää ja paukkuu… Ehkä minunkin on siis ryhdyttävä laatimaan kortistoa tai jonkinlaista excel-taulukkoa?

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo
espanjankielinen alkuteos La casa de papel, 2002
suomentanut Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
Ostettu divarista

Heinäkuun lukumaratonista jälkikäteen

Heinäkuun lukumaratonista on kulunut jo tovi (kaksi viikkoa), mutta merkintäni pääsen tekemään vasta nyt.

Olin valinnut maratonille kaksi kirjaa, joista toisen luin loppuun ja toista aloittelin. Koska maratonpäivä osui lauantaille 7.7. starttasin silloin, vaikka vasta seuraava päivä olisi ollut minulle parempi. No, kello kävi, tein maratonini ja jatkoin lukemista. Käy se niinkin.

Aloitin siis lauantaina klo 16.30 avaamalla Carlos Maria Dominguezin Paperitalon sivulta 49. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjahulluudesta, mutta minun oli ollut vaikea päästä tarinaan sisään. Ehkä syynä oli katkeileva lukemiseni ja yleinen stressi, ehkä liian iso fontti, tai ehkä ne kaikki yhdessä. Nyt lukeminen kangerteli edelleen, mutta kirjoitin ylös huomioitani kiehtovista kohdista: lukijoiden tekemistä muistiinmerkinnöistä sekä siitä hiljaisesta äänimaisemasta, joka muodostuu kun luemme itsellemme ääneti.

Kävin välillä syömässä illallista ja palasin kirjan pariin vielä ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin sen loppuun lauantai-illan aikana. Mikään paksu kirja se ei ollut: 143 sivua, muodoltaan kapea, väljästi taitettu ja fontti tosiaan iso. Päätin jo tuolloin lukea kirjan uudestaan ajatuksella, minkä teinkin päästyäni uimarannalle seuraavalla viikolla. Mainio kirja, joka kestää useamman lukemisen ja joka tosiaan tarvitsee sopivan lukurauhan.

Lukumaratoniani jatkoin seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Kuvittelin lukevani jo ennen aamiaista, mutta nukuinkin pitkään. Taisi tulla tarpeeseen. Aloitin siis klo 9.07 avaamalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olin ostanut sen nettikirjakaupan tarjouksesta; olin kiinnostunut siitä lähinnä siksi, että se on käännetty niin monelle kielelle, vaikka tekijä on aika tuntematon. Dystopiaksikin sitä kai oli kuvailtu, tai ainakin tulevaisuudenkuvaksi.

Olin alkuun hiukan epäileväinen, mutta kiinnostunut. Pyörittelin mielessäni seuraavia kysymyksiä: miksi tee, teeseremonia? Suomessa? Mitä suomalainen siitä tietää, syvällisemmin? Kiina kuitenkin kiinnostaa. Millaisen vastaanoton kirja on saanut Kiinassa/Japanissa? Teksti sulavaa, mutta onko liian anglo? Eikö tämä julkaistukin ensin englanniksi? Karviaiset, roihukärpäset + teemaja -> ristiriita? Lapissa? Entä ne hyttyset, jos ei ole vettä?

Kolmenkymmenen sivun vaiheilla pelkäsin kirjan kääntyvän moralisoinnin puolelle (kulutusyhteiskunta, ilmastonmuutos) ja olin jo lopettaa, mutta meninkin lounaalle, ja jatkoin lukemista sen jälkeen: nyt tuli käänne: Hämärän vuosisata. ”Hyvä huomio”, kirjoitin muistikirjaani, ja tämän jälkeen aloin päästä Itärannan maailmaan ja lukeminen lähti käyntiin. Luin innoissani. ”Mikä on totuus, mikä historia? Mitä kouluissa opetettu, mitä kirjoissa kerrottu…” kirjoitin jälleen ylös. Te luulette että kaiken voi omistaa; entismaailman hylätyt aavekaupungit, kaikki maailmassa ei ole ihmisen… Kun nuoresta naisesta on tulossa teemestari miesten maailmaan, pelkäsin Itärannan kääntyvän naisasian puoleen, mutta hänpä onnistui välttämään tämänkin karikon. Se on vain sivujuonne, eikä nouse tapin nokkaan. Hienoa.

Ehdin lukemiseni välissä ottaa pienet unoset, käydä saunassa ja katsella maisemia, mutta sitten kello löi 16.30 ja piti merkitä lukumaraton päättyneeksi. Lukemista jatkoin toki sen jälkeenkin, mutta säännöt ovat säännöt. Kokonaisuutena saldoni ei ollut kummoinenkaan, 243 sivua, mutta mukava oli taas pitkästä aikaa keskittyä lukemiseen – etenkin kun edellistä kirjaa, Saramagon sinänsä kyllä kiehtovaa tiiliskiveä, olin lukenut parin kuukauden ajan. Kaikelle on aikansa ja lukutapoja niin monia, ja niihinkin vaikuttavat vallitsevat olotilat, sano.

Nyt aion kuitenkin nauttia taas lukemista omaan tahtiini, milloin ahmien, milloin sulatellen, milloin napostellen, milloin mitenkin. Ja palaan noihin kahteen kirjaankin vielä, samoin siihen Saramagoon. Loma, tai mikä se sitten olikin, on ohi.

Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).