En ole juurikaan lukenut sotakirjallisuutta, mutta nyt omaksikin yllätyksekseni tartuin Pauli Haapakosken muistelmateokseen Olin saksalaisten vanki. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka luki Jari Nissinen; hänen lukutavastaan en ole aiemmin välittänyt, mutta tähän se sopi erinomaisesti: sota-ajan tapahtumat ja ihmiset tulivat yhtäkkiä lähelle, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Tai tänään. Ehkä nämä tämänhetkiset tapahtumat Euroopassakin (lockdownit, kapinointi, mielivaltaiset pidätykset…) vaikuttivat kuuntelukokemukseen.
Haapakosken tarina on hurja. Se alkaa sodan loppupuolelta, kun suomalaissotilaat määrätään Lappiin saksalaisia häätämään. Ensin he ottavat saksalaisia vangeiksi, mutta heidät vaihdetaan suomalaisvankeihin. Kun Haapakoski sitten itse jää tovereineen vangiksi, hän odottaa vastaavaa käytäntöä ja ylipäätään sotavankien reilua kohtelua. Kumpikaan ei toteudu. Päinvastoin: suomalaisia vankeja kohdellaan julmasti ja heidät siirretään ensin Ruotsiin ja edelleen Norjaan – tai siis siirretään ja siirretään, he vetävät itse vankkureita, joita tavallisesti vetäisivät hevoset. On talvi, on kylmä, ei ole ruokaa, ei lääkkeitä, ei edes vaatteita ryysyjen tilalle tai kenkiä rikkoutuneiden tilalle, ei liioin kattoa pään päälle. Miehet nukkuvat lumessa ja etsivät ruokaa tunkioilta. On suoranainen ihme, että he selviävät hengissä. Heidän kimppuunsa usutetaan koiria, Haapakoski itse pahoinpidellään useasti, saapa hän jopa hakusta selkäänsäkin; jalkojen haavat märkivät niin, että kun lääkäri vihdoin pääsee niitä katsomaan, hän voi pahoin. Haapakosken kuvaillessa sotavankien fyysistä tilaa nousee mieleen kuva keskitysleirin luurangoista, mutta hän menee pitemmälle, kertoo miten on makuulla laitettava käden polvien väliin kun polvilumpiot kolhatelevat toisiinsa kipeästi, miten peräsuoli törröttää mustana torvena kuihtuneiden pakaroiden välissä ja miten he ripuloivat ja oksentelevat, miten märkivät haavat löyhkäävät…
Saksalaisten julmuus on jotakin sanoinkuvaamatonta, vaikkei yllättävää, kun tietää miten he kohtelivat ihmisiä toisen maailmansodan aikaan eri puolilla Eurooppaa, kuuluisimpana esimerkkinä keskitys- ja tuholeirit. Se tulee kuitenkin yllätyksenä suomalaissotilaille, jotka vain hetkeä aiemmin olivat taistelleet saksalaisten rinnalla aseveljinä venäläisiä vastaan. Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen, ja ”herrakansa” näyttää keitä he ovat. Haapakoski toteaa myös, että propagandalla on siihen osansa, saksalaisille on levitetty tietoa suomalaisten julmuuksista, kuinka he raakalaismaisesti kaivavat silmätkin päästä, jos käsiinsä saavat. Ja jos oudolta tuntuu entisten aseveljien muuttuminen sadistiseksi viholliseksi, niin toisinkin päin: venäläiset vangit, joita ei kohdella yhtä huonosti kuin suomalaisia, auttavat kohtalotovereitaan hankkimalla leipää ja jakamalla omastaan. Ilman heitä olisi suomalaissotilaiden käynyt huonosti.
Tämä olikin se asia, mikä Haapakosken tarinassa loi kaikesta huolimatta uskoa ihmiskuntaan: tavalliset ihmiset, jotka oman henkensä uhalla auttoivat ensin sotavankeja ja myöhemmin karkulaisia. Ensimmäiseksi Haapakosken pelasti nuori saksalaissotilas, jonka hän vastaavasti oli pelastanut tämän jäätyä suomalaisten vangiksi. Sitten auttoivat venäläiset sotavangit sekä pitkin matkaa ruotsalaiset ja norjalaiset siviilit. Norjassa sotavankien auttamisesta olisi joutunut keskitysleireille, mutta he ottivat silti riskin. Kaikki se teki minuun valtavan vaikutuksen. Samoin kuin se suomalaisten sotilaiden keskinäinen toveruus, tukeminen ja apu, se kuuluisa ”kaveria ei jätetä”, vaikka tämä kuumeessa hourailisi ja olisi muille vaaraksi.
Haapakoski kuvailee oman tarinansa kautta myös ihmistä sodassa, minkälaisia piirteitä meistä nousee esiin. Julmuutta, hyvyyttä, kieroutta, hyväksikäyttöä, laskelmointia, valehtelua, pelkoa, surua, sinnikkyyttä, uskoa… ja onnea. Värvärit ja saksalaissotilaiden kelkkaan lähteneet suomalaisnaiset näyttäytyvät yksinomaan luopioina miehen silmissä, joka on antanut seitsemän vuotta elämästään sodalle ja joutunut nyt epäinhimillisiin oloihin sotavankina. Tietyllä tavalla värvärit kuitenkin pelastavat sotavangit, jotka olisivat muuten kuolleet vankileireillä. Lopulta he suostuvat ja lähtevät koulutettaviksi, heidän kuntonsa paranee, he oppivat uusia taistelutekniikoita – ja ovat valmiit ja kykeneväiset vihdoin karkaamaan. Viime hetkellä, sillä pian heidät olisi siirretty Norjasta Saksaan. Alkaa viimeinen elontaistelu, kun rikkurit pakenevat saksalaissotilaita ja suuntaavat kohti Ruotsia ja edelleen kotiin.
Sitä kuvittelisi, että tällaisten koettelemusten jälkeen Haapakoski tovereineen otettaisiin lämpimästi vastaan kotimaassa. Kotipuolessa toki näin tapahtuikin, vaimo ja lapset ottivat riutuneen ja verta oksentavan, kuulonsa lähes kokonaan menettäneen miehen avosylin vastaan. Mutta mitä teki valtiovalta? Asetti syytteeseen sotarikoksista ja vaati mm. sotilaspuvun ja aseen hukkaamisesta korvauksia. Valtiollinen poliisi, Vapo, kun oli kommunistien vallassa, ja kun puna-aatetta itsekin kannattanut mies ei ollut koskaan liittynyt puolueeseen, hän oli… epäilyttävä henkilö.
Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki ilmestynyt alunperin 1982, Gummerus, äänikirja 2020 Lind & Co AB
225 sivua, kuunteluaika n. 8 tuntia
Aukeamia 