Pieni ulkoasumuutos taas

Kirjaanpa tämänkin muistiin: vaihdoin blogini ulkoasua. Edellinen oli alunperinkin väliaikainen vaihtoehto; kaipasin tuolloin avainsanapilveä, mutta muuten teema, kuten näitä ulkoasumalleja wp:llä kutsutaan, oli vähän vanhanaikainen.

Teemavalikoimat eivät WordPressissä ole tätä nykyä kovin laajat, ellei halua ulkoasusta maksaa. Harmillista sinänsä. No, etsin ja kokeilin, kokeilin ja etsin, ja vihdoin löysin sopivan. Tästä löytyy se kaipaamani avainsanapilvi, joka korostaa eniten käytettyjä avainsanoja mutta huomioi muutkin, ja noin muuten on mieleni mukaisesti simppeli, vaaleapohjainen ja ihan mukiinmenevän näköinen. Näillä jatketaan siis, vaikka bloggaamiseni todennäköisesti syksyn mittaan hiukan hidastuukin.

(Hmph. Ei tämäkään oikein istu, tummanharmaa tietää tummanharmaita linkkejä, jotka eivät nouse esiin tekstistä… Ja värivaihtoehdot ovat riidoissa oman makuni kanssa. Kjääh. Jos maksaa, saa ehkä haluamansa, muuten on kärvisteltävä sen kanssa mitä on tarjolla. Ja pelkään että tämä on vain suuntauksen alkua… Vai olenko vain liian kranttu?

Heh, vaihtelen näitä nyt urakalla. Jokaisessa on omat hyvät puolensa ja huononsa. Tässä näkyy linkit kivasti kultaisina 😉 )

Pieni huomio ajastamme

En aio ryhtyä tämän enempää kommentoimaan maailman menoa tai uutisoinnin laatua, mutta tällä kertaa haluan kirjata ylös yhden huomion. Liittyyhän se kuitenkin kirjallisuuteen.

Hesari kirjoitti eilen runoilija Sirkka Seljan kuolemasta. Runouden grand old lady oli kuollut edellisenä päivänä 93 vuoden kunnioitetussa iässä. Muistokirjoitus oli lyhyehkö, mutta aika kaunis: se kävi läpi runoilijan pitkän uran, kertoi pienestä romanssinpoikasestakin Pablo Nerudan kanssa ja mainitsi, kuinka Selja oli palkittu elämäntyöstään vuonna 2001.

Entä Yle? Ei sanaakaan. Yle on keskittynyt mässäilemään Turun tapahtumilla. Ruutu on pelkkää mustaa, Ylen urhoolliset toimittajat ovat nyt sotajalalla jonkun puolesta ja jotakuta vastaan. Kukaan ei kuitenkaan oikein tiedä ketä vastaan, sillä pääministeri, ajattelee hänestä sitten mitä tahansa, on jo sanonut että ei, toimittajat hyvät, ei tässä ole viitteitä terrorismista*, poliisi ei edes ampunut tekijää kuoliaaksi kuten terroristit on tapana ampua, ei edes olla varmoja hänen henkilöllisyydestään, hänen henkkareitaan ei löytynyt puiston penkiltä, auton kojelaudalta eikä takataskusta, kuten oikeiden terroristien henkkarit on tapana löytää. (Kyllä, parahin lukija, olet oikeassa, tässä oli mukana hiukan sarkasmia.)

Se, mitä Turussa tapahtui, on tragedia. Sellaista ei pitäisi tapahtua, mutta sitä tapahtuu. Ei se mässäilemisestä miksikään muutu, yksikään kuolleista ei tule sillä takaisin, että Ylen toimittajat raportoivat minuutti minuutilta tuuleeko nyt idästä, lännestä, pohjoisesta vai etelästä. Eikä kulttuuritoimitusta tarvitse lukita johonkin siivouskomeroon siksi aikaa, että Turusta tai Barcelonasta ei tule enää uutisia. Tai ”uutisia”.

P.S. Turku nousi pikku-uutiseksi myös Ranskassa, missä media on muuten keskittynyt mässäilemään Barcelonan tapahtumilla. Ouest-Francen ja Le Monden sivuilla oli Turun puukotusuutisen ohessa kuva suomalaisesta hälytyksessä olevasta poliisiautosta, ”maijasta” – tosin Helsingin Mannerheimintieltä. Muutama tarkkaavainen ranskalaislukija huomautti, että kuva on Helsingistä, että Turussa ei ole ratikoita, ja että pääministeri Sipilä on muuten mies eikä nainen, mikä tekstiin sitten korjattiinkin, mutta kuvat saivat pysyä sellaisenaan paikallaan. Iltauutisissa, vajaan minuutin pituisessa pätkässä, oltiin sentään oikeassa kaupungissa.

Uutisointi oli joka tapauksessa aika silmiäavaavaa. Jos jo Euroopan mittakaavassa on sama, minkä kuvan sinne lätkäisee (eihän kukaan niitä tunne kumminkaan), kuinka moni Afganistanin, Syyrian, Libyan, jne. uutiskuvituksista on edes oikeasta maasta? Onhan näitä tapahtunut, BBC:kin on pokkana esittänyt kuvia Intiasta ja puhunut Libyasta, mitä nyt tapahtuma-aukiolla on liehunut väärät liput..

* No saatiinhan se terrorismi sinne sittenkin leivottua, oli siitä kyse tai ei (sillä tosiasiassa ja median välittämästä mielikuvasta huolimatta asiaa vasta tutkitaan). Olen kyyninen ja epäileväinen, erityisesti sen jälkeen, kun pääministerin ja presidentin (porvareita molemmat) suulla alettiin vaatia tiedustelulakien pikaista rukkausta perustuslaista ja ihmisten yksityisyydensuojasta välittämättä. Tämä on niin nähty…

 

Juhani Aho: Helsinkiin

Kuopio – Leppävirta – Savonlinna – Lappeenranta – Riihimäki – Helsinki.

Tämä on reitti, jonka ylioppilas Anders ”Antti” Ljundberg kulkee Juhani Ahon pienoisromaanissa Helsinkiin. Eletään 1800-luvun loppua, lentokoneet eivät vielä lennä eivätkä pitkänmatkan bussit kulje, sen sijaan matka taittuu ensin laivalla ja sitten junalla. Aikaa menee pari päivää: laivalla ollaan yötä ja vasta seuraavana aamuna saavutaan Lappeenrantaan, missä hypätään junaan.

Tämä oli kiehtovin huomio, jonka tein kuunnellessani Ahon pienoisromaania Ylen Areenasta vaatteita silittäessäni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Helsinkiin kuljettaisiin vesiteitse muualtakin kuin rannikolta. Vaan niinpä tietenkin. Eivätkä ne junaradatkaan ole aina itsestäänselvyyksiä olleet!

Noin muuten tarina kertoo siis Antti Ljundbergistä, kuopiolaisesta ylempään keskiluokkaan kuuluvasta nuoresta, varsin hemmotellusta ja samalla itsestään vielä epävarmasta ylioppilaasta, joka lähtee opiskelemaan Helsinkiin. On esitettävä aikamiestä, joka tietää kyllä kaiken, ei häntä tarvitse neuvoa, jotkin sivuseikat ovat vain jääneet epäselviksi ja vaativat toisinaan tarkennusta. Antin seurana matkustaa alempisäätyinen, teologiaa opiskeleva Pekka, joka yrittää pitää Antin kaidalla tiellä, mutta Antilla on taipumusta juopotteluun ja maallisiin iloihin. Ja kun seura vetää, niin…

Ahon kuvaama 1800-luvun lopun Suomi on toisaalta kovin erilainen kuin nyky-Suomi ja toisaalta niin samanlainen; kielikiistoja käydään, ruotsinkieliset eivät haluaisi antaa suomenkielisille mielellään mitään muita virkoja kuin jotain vähäpätöisten pikkukaupunkien pappisvirkoja ja vastaavia, mutta luokkayhteiskunta on murtumassa, etenkin kun ne torpparin perhanat aikovat kouluttautua. Ja ottavat sen vielä vakavasti, toisin kuin ne, joiden lukukausimaksut pappa betalar ja jotka tietävät etenevänsä joka tapauksessa suhteilla. Hetkittäin tuntuu, että nykykokoomuslaiset hallituskumppaneineen ovat lukeneet Ahoa enemmänkin ja näkevät itsensä mieluusti sinä korkea-arvoisempana älymystönä, sen verran kiinnostava on laivan salongissa käyty keskustelu yliopistojen toivotusta maksullisuudesta ja siitä, että opinnot ja samalla korkeapaikkaiset virat kuuluvat niille, joilla on rahaa…

On oikeastaan hämmentävä myöntää, että tämä oli toinen Juhani Ahoni. Aiemmin olen lukenut Rautatien, äitini koulukirjan, mutta esimerkiksi niitä kuuluisia lastuja en muista lukeneeni ensimmäistäkään. Ja kyllä nämä kaksi teosta vakuuttavat sen verran, että lisää on saatava.

Vielä muutama sana äänikirjasta: ensinnäkin oli todella hauska löytää tämä Areenasta ja vieläpä niin, että sen saattoi maan rajojen ulkopuolellakin kuunnella. Juha Kandolinin ääntäkin kuunteli mielellään. Pientä moitetta saa toteutuksessa se, että siellä täällä tarina hyppäsi taaksepäin eli sama teksti tuli kahteen otteeseen. Ja tämä tapahtui useammin kuin kerran. Pituudeltaan pienoisromaani oli omiaan tällaiseksi silityskirjaksi, kuuntelin koko tarinan kahtena eri päivänä (kun tuli taas silitettävää).

Toisaalta lukukokemus on tietenkin aivan toinen kun lukee itse tai kun joku muu lukee ääneen. Painotukset, äänensävyt… Ehkä täytyy tarttua tähän toisen kerran kirjana, voi olla että sitä lukisikin ihan eri tavalla ja kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Hah, kuten kirjaisi ylös sitaatteja!

Juhani Aho
Helsinkiin
SKS, 1889
96 sivua
Kuuntelin äänikirjana Areenasta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja ja kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Ulkoasumuutos

Kevätkö se tätä teettää, vai mikä, mutta vaihdoin blogini ulkoasuteemaa.

Tällä WordPressin ilmaisversiolla ei kauheasti omia muokkauksia tehdä, joten otetaan vastaan se, mitä on tarjolla. Se, mitä oikeastaan kaipasin, oli sellainen tägipilvi, jossa näkyisi kertavilkaisulla mistä aiheesta on enemmän juttua ja mistä vähemmän. Merkintöjen määrä näkyy erikseen, kun vie hiiren tägin päälle.

Omalla kohdallani pääpaino on selvästi Japanissa ja Euroopassa (Ranska ja Suomi erityisesti), mutta – ehkä omaksi yllätyksekseni – Yhdysvallat tulee heti niiden perässä. Yllätys se on siksi, että en ole suuri anglosaksisen kirjallisuuden ystävä, mutta onpa noita kuitenkin tullut muutama luettua. Tai katsottua elokuvia? Hmm. Mielenkiintoista.

Senkin huomaan, että viime vuoden Helmet-haasteeseen tuli paljon enemmän merkintöjä kuin tälle vuodelle. Syy on yksinkertainen: viime kesänä nautin koko sydämestäni suomalaisen kirjaston annista, luin runoja, esseitä ja lyhyitäkin romaaneja. Ja kamalasti puutarhakirjoja, matkakirjoja ja muita sellaisia, selailin sieltä täältä ja ees taas, vaikken niitä loppuun saanutkaan, enkä siten merkintöjä listoihin. Ah, kirjasto. Ihana, ihana kirjasto. Miten sitä kaipaankaan.

Nyt luen omaa kirjastoani eli kirjahyllyäni tyhjäksi, hyvä sekin.

Mutta tällaisella vaalealla pohjalla mennään siihen asti, kunnes taas löytyy jotakin uutta ja vielä parempaa.

Kirjojen selailemisen autuus…

Koppi 101 kirjaa -haasteesta

naantali
Aiheeseen häthätää liittyvä kuvituskuva

Juuri kun pääsin sanomasta, että Helmet-kirjahaaste on ainoa mistä olen kiinnostunut, törmäsin (lukuisissa) kirjablogeissa Ylen 101 kirjaa -hankkeeseen. Jokaiselta maamme itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kirja. Ja mikä tällaiselle maan rajojen toisella puolella olevalle suomalaiselle oli mieluista, nämä kirjat on ladattavissa omalle koneelle. Että kun kirjastoon ei pääse, tulee kirjasto luokse. Tämähän on hienoa, kiitos kovasti.

Vaikka edelleen luen kirjani mieluummin kansien välistä ja paperilta, aion tällä kertaa kokeilla. Lueskelin kirjalistaa ja laskin lukeneeni niistä vain kymmenisen. Joiltain kirjailijoilta olin tosin lukenut jonkun muun teoksen, mutta silti. Eihän se paljon ole.

Listalla huomioni kiinnittyi pääosin naiskirjailijoihin. Tämä on aika hauska huomio, sillä olen viime vuosina lukenut vähemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole ollut mikään sen kummempi valinta, on vain mennyt niin.

Kirjailijoista minua kiinnostavat ainakin Rosa Liksom (2010-luku), Leena Krohn (2000-luku), Anja Kauranen (1990-luku), Arto Paasilinna (1970-luku), Pentti Saarikoski (1960-luku), Elvi Sinervo (1940-luku), Olavi Paasilinna, Saima Harmaja, Katri Vala ja Pentti Haanpää (1930-luku) sekä Aino Kallas ja Edith Södergran (1920-luku).

Ei yllätyksiä siis, paitsi naispainotteisuuden lisäksi se, että minua näyttää kiinnostavan eniten 1930-luku. Södergranin ja Saarikosken pariin puolestaan palan halusta palata. Krohin kirjan olen muistaakseni kertaalleen lukenut ja Kaurasen Sonja O. taitaa todella olla vielä lukematta. Sally Salmisen Katriina minulla on ranskaksi kirjahyllyssä.

Mutta lupaan tutkiskella muitakin. Mietin jo hetken että kun tällainen tilaisuus kerran on, pitäisikö sitä lukea Jari Tervoa… Hmm. Ajatus ei totta puhuen kauheasti innosta, vaikka miten yritän itseäni piiskata. Vaan ehkä pitäisi päästä ennakkoluulojensa yli?

Helmet lukuhaaste 2017 napattu

aukeama

Helmet-haaste on oikeastaan ainoa kirjahaaste, josta olen innostunut, joten odotin suurella kiinnostuksella vuodelle 2017 laadittua listaa. En tiedä ollenkaan, millainen kirjavuosi tästä omalla kohdallani tulee, mutta kutkuttelen itseäni lueskelemalla haastelistan kohtia.

On oikeastaan hyvä, Suomen 100-vuotisjuhla kuitataan vain muutamalla kohdalla (suomalainen klassikkokirja, Suomen historiasta kertova kirja, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, suomalaisesta naisesta kertova kirja), luulen että suomalaisuutta saadaan tänä vuonna riittävä annos muualtakin. Tosin kirjastot olisi voinut ottaa ehkä voimakkaammin mukaan, sillä onhan se meidän nuoren kansakuntamme ehdottomasti tärkein saavutus, se pitäisi takoa näiden uusliberalististen rahapoliitikkojen kalloon. Että kaikkea ei pidä myydä. Kaikkea ei voi mitata rahassa. Että sivistys ei ole kansakunnalle pahaksi, päinvastoin. Ehkä olikin siis hyvä, että listasta löytyy kohta politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Toivottavasti moni tarttuu siihen!

Minua kiehtoivat myös sellaisten asioiden huomioiminen kuin kirjassa mennään naimisiin, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta ja ikääntymisestä kertova kirja. Kaikkia niitä voi käsitellä monella eri tavalla, mutta ne voivat antaa myös runsaasti ajattelemisen aihetta.

Mutta voi olla että luen jotain ihan muuta. Kuten kirjan kirjailijalta, jolta olen lukenut vasta yhden kirjan tai kirjan aiheesta, josta tiedän hyvin vähän. Tai kirjan jossa kukaan ei kuole!

En ole tehnyt tänä vuonna yhtään uudenvuodenlupausta, mutta uudenvuodentoiveenani olisi, että ehtisin lukea kaikessa rauhassa… Sohvan nurkassa, kahvilassa, bussissa, sängyssä ennen nukahtamista… Miten sitä toivonkaan, lukuaikaa ja lukurauhaa.

Mutta siihen lukuhaasteeseen. Tällaisiin kohtiin sitä ryhdytään taas lisäilemään luettuja kirjoja:

Helmet-lukuhaaste 2017

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis –> Jun’ichirō Tanizaki: Some prefer nettles
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja –> Juhani Aho: Helsinkiin
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa –> Eeva Kilpi: Animalia
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja –> Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja –> Edginton & d’Israeli: H.G. Well’s War of the worlds
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja –> Miguel Ángel Asturias: Herra presidentti
13. Kirja ”kertoo sinusta” –> Göran Tunström: Kimmellys
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja –> Robert Barry: Le sapin de monsieur Jabobi
23. Käännöskirja –> Alessandro Baricco: Soie (Silkki)
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina –> Isabel Allende: Henkien talo
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt –> Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
35. Kirjan nimessä on erisnimi –> Monique Rauzy: Georges-Eugéne Haussmann
36. Elämäkerta tai muistelmateos –> Jun’ichiro Tanizaki: Childhood years – a memoir
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin –> Anna Gavalda: L’échappée belle
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin –> Haruki Murakami: Dance, dance, dance
42. Esikoisteos –> Timur Vermes: Täällä taas
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään –> Honoré de Balzac: Ukko Goriot
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta –> François-René de Chateaubriand: René
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Uusi vuosi, uudet nimet

Uusi vuosi alkaa puhtaalta pöydältä, joten mikä sen parempi hetki vaihtaa blogin nimi uuteen? Edellinen, Sanoja, lauseita on tuntunut koko ajan väliaikaiselta ja onpa melkein saman niminen blogikin olemassa… Tänään sen sitten oivalsin. Olkoon blogini nimi Aukeamia. Kuten kirjassa on aukeamia ja kuten kirjan merkitys joskus avautuu kuin olisi yhtäkkiä avannut sen juuri oikeasta kohdasta. Että siinähän se oli! Siinähän se sanottiin enkä ollenkaan huomannut.
(Ja onhan siinä sananakin aika hauska kaiku.)

Kirjoittajanimenkin vaihdoin. Puutarhablogi on jäänyt ja keskityn tähän kirjablogiin. Olkoon nimeni siis La plume, kuten nom de plume, pseudonyymi. Koitin gravatartakin vaihtaa, mutta se ei vielä onnistunut.