Aihearkisto: Yleinen

Kesäpäivän onnea

Katselin aamulla puolella silmällä televisiosta, kun Ranskan armeija esitteli Pariisissa uusimpia munanjatkeitaan, tappokoneita ja vakoiluvälineitä. Ultra-arrogantti pankkiiripresidentti liian tiukassa puvussaan asteli Champs-Élysées’llä kuin mikäkin pikku kukko ja hyppäsi panssarivaunun selkään näyttääkseen, kuka määrää ja kenellä on eniten aseita. Välillä kamera tsuumasi haussmannilaisten talojen katoille, missä tarkk’ampujat olivat valmiina nitistämään kenet tahansa, joka tätä esitystä häiriköisi. Keltaliiveistä mainittiin, mutta heitä ei näytetty, keltaisia ilmapallojako heillä oli, vai mitä.

En seurannut kovin tarkkaan, en nähnyt Suomen osallistumista enkä meidän omaa porvaripopulistipresidenttiämmekään, mutta Viron lipun sentään näin vilahtavan ruudun alakulmassa. Olkoon. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Nimittäin eväitten laittamista!

Sillä tänään on ollut mitä kaunein kesäpäivä. Ilotulitukset ja katutanssiaiset on pidetty jo eilen, ja aamulla ihastelin jälleen täysin roskatonta katunäkymää. Täkäläiset osaavat iloita huligoimatta.

Jatkoimme meren ääreen. Missään ei näkynyt Ranskan lippuja liehumassa, poliisit eivät astelleet aseet esillä, panssarivaunut eivät rullanneet maanteillä eikä taivaalla leijunut laskuvarjojääkäreitä. Leipomoon oli kyllä jonoa, ja rannalla, parkkipaikalla petankkikilpailut kesken. Menneistä sodista muistuttivat muistomerkit kyläaukioilla sekä  natsien jälkeensä jättämät, autiot bunkkerit hiekkarannoilla. Ei siitä niin kauan ole.

Me levitimme liinamme hiekalle, söimme eväämme, luimme, kävimme välillä uimassa. Vesi oli kylmää, hyytävän kylmää, mistä saattoi vitsailla tuntemattomien kanssa, mutta kun vihdoin uskaltautui uimaan, olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kuten oli pilviäkin katsellessa: ne lipuivat sinisellä taivaalla koko ajan muotoaan muuttaen. Eikä missään näkynyt vanan vanaa. Mikä onni, mikä autuus.

Vive la République, vive la paix.

Kun kirjat tulevat uniin

Satunnainen kirjakaupan ikkuna

– Näitkö sinä unia? mieheni kysyi aamulla. – Sinun nenäsi nimittäin vipatti ennen kuin heräsit.

Olin todellakin nähnyt unia, ehtinyt vain jo unohtaa.

Olin entisten koulutovereitteni kanssa bussimatkalla saarelle ja olimme siirtyneet terminaalin odotushalliin, kun muistin, että lauttamatkalle varaamani Haruki Murakamin The Wind-Up Chronicle oli jäänyt bussin penkille asettamani matkalaukun päälle. Säntäsin ulos ja näin sen siellä, bussin ikkunasta, vaaleansinikantinen paksu kirja mustan matkalaukun päällä. Bussit olivat kuitenkin siirtymässä lauttaan, enkä saisi sitä enää. Mitä tehdä? Mitä lukisin pitkän lauttamatkan aikana, miten viettäisin aikani, jos minulla ei olisi kirjaa? Oli vähän aikaa vielä, joten mietin hetken ja lähdin etsimään terminaalista kirjakauppaa. Sellainen löytyikin, pieni puoleentoista kerrokseen jakautunut avara ja valoisa kirjakauppa, jossa oli kuitenkin enimmäkseen paperitavaraa ja erilaisia itäaasialaisia teemakirjoja, kuten kirjanmerkin kokoisia pitkulaisia kirjoja kiinalaisista ja japanilaisista viisauksista, mutta en minä sellaista etsinyt, ne lukisi nopeasti. Toisaalta oli self-help-kirjoja, kuten Ikigai, mutta en halunnut sellaistakaan. En löytänyt mitään, enkä kiireeltäni ehtinyt edes jäädä hyllyjä sen kummemmin tutkimaan, joten kysyin lyhyenlännältä kirjaan uppoutuneelta puolikaljulta kauppiaalta, olisiko hänellä esimerkiksi pokkarina Mia Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, se oli ensimmäinen joka tuli mieleeni ja saattaisi tästä kirjakaupasta löytyäkin, ajattelin, ja se menisi hyvin tällaiseen lyhyeen lauttamatkaan. Kauppias siirsi tutkimansa kirjan sivuun, otti tikkaat ja nousi ylähyllylle ja totesi että on hänellä se, mutta äänikirjana, kelpaisiko se. Äänikirjana? Ei, en minä sellaista, haluan lukea, vastasin ja tajusin ettei tästä tule mitään, myöhästyn kohta lautalta. Palasin siis kirjatta lähtöterminaaliin ja katselin ulos ikkunasta ja mietin, miten ihmeessä vietän pitkän lauttamatkan. Kun ei ole lukemista, pitkäisikö aika oikeastaan käyttää hyväksi ja kirjoittaa?

Kun jälkikäteen jäin miettimään untani, tajusin, että kullakin uneen tulleella kirjanimikkeellä on itse asiassa suora linkki todellisuuteen. Murakamin The Wind-Up Chroniclen ostin vuosia sitten pitkää matkaa varten, joka ei koskaan toteutunut, ja luin sen vasta vasta toissa vuonna. Siitä on tullut yksi elämäni merkityksellisimmistä kirjoista. Ikigai taas oli esillä pari päivää sitten televisiossa, amerikkalaiset vaeltavat nyt Okinawaan etsimään pitkän elämän salaisuutta tapaamalla iäkkäitä ihmisiä (mutta mitäpä he heiltä pikavisiitillä oppivat, kun elämäntapa ja -katsomus on niin tyystin toinen). Kankimäen kirjaa taas olin kerran ostamassa, pokkarina ja juurikin matkalle, mutta en sitten ostanutkaan, mitä olen sittemmin harmitellut monta kertaa. Kirjaston e-kirjavalikoimassa se löytyy vain äänikirjana. Mutta minä lukisin mieluummin. Totta puhuen en hirveästi odota siltä, mutta matkalukemiseksi se voisi sopia – ja kun ei odota, voi yllättyä, olen ajatellut. Eikä sekään kai ole sattumaa, että uneni kirjakauppa oli erikoistunut nimenomaan itäaasialaiseen kirjallisuuteen, ovatpa kaksi viimeksi lukemaani kirjaakin juuri tuolle suunnalle sijoittuneet…

Oletteko te nähneet kirja-aiheisia unia?

Pieni kevätkatsaus

Yksi neljäsosa vuodesta on kulunut ja on aika tehdä pieni välitilinpäätös. Eli miten on mennyt kevättalvi ja mitä on odotettavissa keväälle ja kesälle?

Vuoden alkupuoliskolla yllätin itseni innostumalla e-kirjoista. Luin niitä kaikkiaan yksitoista, ja ainakin kolme on yhä kesken (ja muutaman siirsin suosiolla sivuun).  Lisäksi kuuntelin yhden runoteoksen. Haluni tutustua kotimaiseen nykykirjallisuuteen ja sitä kautta siihen, mitä ja mikä Suomi nykyään on, jatkui koko kevättalven.

Luin itselleni epätavallisesti ja jostakin syystä erityisen paljon kuolemasta ja surusta. En oikein tiedä, mikä asiassa minua juuri nyt näin paljon kiinnostaa, mutta ehkä kyse on samasta: näiden teosten kautta on piirtynyt omalla tavallaan kuva suomalaisesta tai ylipäänsä pohjoismaisesta nyky-yhteiskunnasta. Yksi asia tuntuu lukiessa nousevan jatkuvasti esiin: lääkkeiden ja lääkityksen yleistyminen. Kemiallisilla lääkkeillä hoidetaan alkoholismia, huumeriippuvuutta, masennusta, unta, surua, tunteita ja varsinaisia sairauksia. Ja tapetaan tai yritetään tappaa itsensä.

Toinen erityispiirre kevättalven lukemistossani oli päiväkirjamaiset ja fragmentaariset teokset. Ehkä nämä juuri sopivatkin e-kirjamuotoon? Pitkiä romaaneja en siinä muodossa vieläkään oikein jaksa lukea. Mutta nämä lyhyehköt huomiot elämästä, ne toimivat mainiosti. Lisäksi olen innostunut lukemaan jälleen taiteesta, tosin vain muutaman kirjan luin kokonaan, muuten yleisesti selaillen ja paikoin lukien. Lähinnä olen ryhtynyt penkomaan omaa kirjahyllyäni, nautin tästä valtavasti.

Helmet-haastekin on siis täyttynyt yllättävän mukavasti, seuraavassa postauksessa siitä enemmän. Kuukauden kieli -haasteeseen ajattelin tänä vuonna lukea novellien lisäksi kokonaisia kirjoja ko. teemakuukauden aikana, mutta eipä ole onnistunut. Sen sijaan olen jo lukenut lokakuun kieleen tanskalaisen kirjan ja kesken ovat tammikuun korea ja helmikuun norja. No, käyhän se näinkin. Loppuvuodesta tehdään sitten yhteenveto ja katsotaan, mitä löytyi.

Muuten olen ilmoittautunut Hemulin kirjahyllyn Maailman ympäri 80 päivässä -haasteeseen, johon aion lukea novelleja (mutten ole vielä tehnyt mitään asian hyväksi), ja eilen (!!) hoksasin että Kirjasähkökäyrän Mai on jo tammikuussa lanseerannut Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteen, johon aion tottakai osallistua. Kevät ja kesä kun tulevat olemaan oman kirjahyllyn penkomista.

E-kirjat, keskeneräisetkin, jäävät siis nyt sivurooliin ja mm. näillä jatketaan:

Olen aloittanut alimmaisesta eli Roman Polanskin omaelämäkerrasta Roman par Polanski. Luen sitä ranskaksi ja sivuja kirjassa on yli 700, joten etenen suhteellisen hitaasti. Sen jälkeen tulevat Bo Carpelanin Alkutuuli, johon aion vihdoin keskittyä, sekä George Orwellin Burmese Days, jonka löysin vuosia sitten divarista. Nyt on sen aika.

Elokuvien suhteen kevättalvi ja alkukevät on ollut melko vilkasta, olen katsonut tähän mennessä 13 elokuvaa, joista kuusi teatterissa. Suurin osa leffoista on ollut hienoja ja mielenkiintoisia, mutta muutama huonokin joukkoon mahtuu. Olen toisinaan yrittänyt elokuvista kirjoittaa, mutta kirjat ovat tässä kohtaa vieneet voiton. Ehkä palailen niihin kuitenkin vielä.

Helmetin elokuvahaaste on siis täyttynyt samaan tapaan kuin lukuhaastekin, eli toistaiseksi ilman suurempia vaikeuksia. En odota saavani koko listaa täyteen, mutta katsotaan, miten tämä tulee etenemään. Ihana on kuitenkin palata elokuvien pariin, ja tarkoitan nyt nimenomaan elokuvaa, cinema, en viihde-elokuvia, movies. Näillä kahdella kun on vissi ero.

Muistiinmerkintöjä keltaliivien 16. lauantaina

Rends l’ISF d’abord! Palauta ensin varallisuusvero!

16. peräkkäinen lauantai, jolloin vihaiset ranskalaiset vetivät ylleen keltaiset huomioliivit ja lähtivät marssimaan kadulle. Pääuutisiin nousivat suurimmat: Pariisi, Bordeaux, Lyon, Nantes, Lille, Marseille, Toulouse. Mutta ei siinä ole kaikki. Tein pienen kierroksen netissä ja luin vastaavista marsseista mm. Angersissa, Colmarissa ja Montpellierissä, samoin pikkuisessa Dinanin keskiaikaisessa kaupungissa ja Alésin entisessä kaivoskaupungissa. Brestissä on vallattu kaupunkiin johtava kiertoliittymä ja hidastettu liikennettä, kuten monessa muussakin kaupungissa. Nämä muutamina esimerkkeinä. Ranskan sisäministeriön mukaan mielenosoittajia oli 39 300 eri puolilla maata. Pääviesti on kaikkialla sama: Macronin on mentävä.

Minä lähdin eväsretkelle maaseudun rauhaan enkä nähnyt tällä kertaa ensimmäistäkään keltaliiviä, polkupyöräilijöitä lukuunottamatta. Keltaisia liivejä näin kyllä, autojen etu- ja takaikkunoilla. Ei kaikilla, mutta siellä täällä. Tuon postauksen alussa olevan Macron-stickerin bongasin parissakin paikassa, toinen oli yritetty jo poistaa, toista ei. Rahapussia kannattelevaa Macronia vaaditaan siinä palauttamaan varallisuusvero, jonka hän presidenttinä ensitöikseen poisti.

Edellisellä retkellä bongailin keltaisia liivejä ripustettuna puihin ja pienempiin liikenneympyröihin. Isommissa kaupungeissa en nyt olekaan käynyt, mutta muutaman lähellä näin päivystäviä keltaliivejä liikenneympyröissä. Eräältä taksikuskilta kysyin ovatko ne siellä joka päivä. ”Juu, ja joka yö!” hän vastasi. Hän antoi kaiken tukensa keltaliiveille, vaikka liiketilojen ja omaisuuden tuhoamista hän ei hyväksy, tietenkään. Mutta muuten he ovat oikealla asialla, hän totesi.

Keltaisia liivejä ja keltaliivejä isossa liikenneympyrässä helmikuussa 2019, ei kuitenkaan se yövuorollinen pysyvä mielenosoitus.

Toissapäivänä illalla avasin television muita juttuja tehdessäni ja seurasin puolella silmällä Bordeaux’ssa pidettyä ”suurta debattia”, le grand débat, jollaisia presidentti Macron on ryhtynyt järjestämään eri puolilla maata kansalaisia rauhoittaakseen. Ohjattu keskustelu, ei niinkään väittely, lähetettiin suorana lähetyksenä, tällä kertaa salissa istui pelkkiä naisia, koska monet leikkauksista ja veronkiristyksistä osuvat juurikin pienituloisiin naisiin ja he ovat kokeneet jääneensä kokonaan kuulematta. Nyt naisilla oli siis puheenvuoro, jota Macron naisavustajiensa vieressä nyökytellessä myötätuntoisesti kuunteli.

Puhetta, pelkkää puhetta. Kunnes mikrofoni ojennettiin takarivissä seisoneelle naiselle, joka puhutteli ”monsieur Macronia” (ei presidentti Macronia) ja paljasti olevansa keltaliivi: ”Monsieur Macron, je suis gilet jaune!” Aplodit! Raikuvat aplodit! ”Älkää pelätkö, monsieur Macron, olen rauhanomainen, älkää pelätkö”, nainen totesi ja lähti kävelemään presidentti Macronia kohti. Tilanne oli todella kiehtova ja sähköä täynnä. Kamera ei valitettavasti näyttänyt Macronin teflonhymyä, nyt jo hiukan haalistunutta, kun Nathalieksi esittäytynyt nainen yritti antaa presidentille mini-keltaliivin ja josta Macron kieltäytyi useamman kerran. Hänen naisavustajiensa hymyt olivat jo hyytyneet, ja yksi heistä viittilöi tiukasti että tämä nainen on hiljennettävä ja hänen mikrofoninsa otettava pois. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Nathalie sai puheenvuoronsa ja Macron jäi änkyttämään.

Mutta sitten nähtiin todellinen huipennus. Naiselta todellakin vietiin mikrofoni ja Macronin imagonkirkastajaksi ohjattiin pieni suloinen tyttö, jota Macron piti kädestä ja jatkoi puhetta! Eikä naiselle enää annettu mikrofonia! Mikä täydellinen propagandatemppu. Mieleen tuli väkisinkin lapsia halaileva Hitler tai Stalin, tilanne oli täysin sama. Huikeaa. Pikkutytöllä ei ollut mitään muuta virkaa, hän vain piti aurinkoista isä Macronia kädestä ja kamerat kuvasivat, kunnes tyttö passitettiin pois.

Nathalie paljasti myöhemmässä haastattelussa muutakin. Että nämä debatit ovat yhtä tyhjän kanssa, keskustelun teemat on etukäteen päätetty ja Macron tekee näin vaalikamppanjaansa. Niinpä. Miksi hän ei puhu keltaliivien kanssa? Presidentinhän he ovat marraskuusta alkaen halunneet tavata!

Tämä tältä erää. Ajattelin jatkaa näitä satunnaisia huomioita keltaliivien Ranskasta sitä mukaa kun niitä teen, joko kadulla jotakin bongaten tai luettuani jotakin mielenkiintoista uutisista. Vähän niin kuin päiväkirjamerkintöjä, sillä onhan tämä aika ainutlaatuista… (Edellisen merkinnän löydät täältä.)

Suora lähetys Pariisista tänään tv:ssä

Ajatuksia lukemisesta, lukuvimmasta ja paluusta hitaampaan tahtiin

Olen aina pitänyt itseäni hitaana ja nautiskelevana lukijana, mutta viime aikoina olen löytänyt itsestäni uuden piirteen. Olen ahminut kirjoja.

Olen lukenut kokonaisen kirjan päivässä parissa, silmäillen, pikakelauksella, paikoin hyppien, kokonaisuuksia hahmotellen. Kyllähän niinkin toki lukee, ja yllättävän paljon mieleen jää tälläkin tavalla, mutta lopulta täytyy todeta ettei se ole minulle ominainen tapa. Miksi olen alkanut lukea niin? Vain siksikö, että pitäisi saada kirja luettua kokonaan eikä jättää kesken (kuten yleensä tekisin)? Uteliaisuuttaniko? En kai vain blogin vuoksi? Ei, en siksi, mutta entä jos?

En tiedä. Mutta huomaan ärtyväni tästä lukutavasta. Silmäni ärtyvät ja mieleni myös. On eri asia, jos luen koska en malta lopettaa koska kirja on niin kiehtova… mutta siinäkin tapauksessa olisi parempi yleensä höllätä, lukea hitaammin, mietiskellä, antaa tekstille aikaa. Maiskutella ja lukea vaikka takaperin, kuten eräs ihana entinen opettajani totesi tekevänsä. Mihin tässä maailmassa on niin kova kiire?

Helmikuussa minuun iski lukuhimo. Viime vuonna myös. En vaan malttanut lopettaa, luin, vaikka silmät olivat ristissä ja alkoi olla huono olo. Tätä tapahtuu etenkin e-kirjojen kanssa, koneen tuijottelu on eri asia kuin kirjan sivujen käänteleminen. Osasyy vimmaani on kirjastokortti, jonka hankin pitkästä aikaa, ja halu tutustua siihen, mitä tällä hetkellä Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan. En tavallisesti lue näin paljon uutuuskirjallisuutta enkä suomalaista kirjallisuutta. Silmiä avaavaahan tämä toki on ollut, ja jossain määrin varmaan jatkankin tutustumisretkiäni, mutta muuten aion palata omiin tuttuihin rutiineihini. Myös bloggaustahtini tulee varmasti hidastumaan (helmikuussa olen blogannut itselleni epätavallisen tiuhaan tahtiin).

Aloitin paluun hitauteen palauttamalla eilen kirjan, josta en pitänyt ja jota olin jo alkanut lukea pikakelauksella saadakseni sen nopeasti loppuun. Eihän sen näin pitäisi mennä, pysähdyin miettimään lukemistani. Eivät kaikki kirjat ole kaikille eikä lukemisen pidä olla suorittamista. Avoimin mielin voi etsiä, tehdä välillä harharetkiäkin, mutta lukea sittenkin vain itselleen.

Minunhan piti palata takaisin kirjojen pariin, sulkea tietokone silloin kun en sitä tarvitse, ottaa etäisyyttä… Miten sen kaiken ehdinkin jo unohtaa?

Keltaliivien talvesta ja miten siitä kerrotaan

Mielenilmaus tämäkin.

”Siis mitä se sanoi? 50 000? Yle kirjoitti 5000. Niinkö se oli? Mun on pakko tarkistaa.”

Tämä yksipuolinen keskustelu käytiin eilen illalla uutisia katsoessa. Pääaihe Ranskassa oli tietenkin  keltaliivien, gilets jaunes, lauantaiset mielenosoitukset eri puolilla maata. Yli 50 000 ihmistä oli jälleen, jo kolmantenatoista lauantaina, kaduilla. Suurin osa mielenosoituksista on rauhanomaisia joskin vihaisia, mutta uutisiin päätyvät lähinnä autojen (luksus- ja poliisiautojen) polttamiset ja liikehuoneistojen ikkunoiden rikkomiset. Tällä kertaa uutisoitiin myös presidentti Macronin lähipiiriin kuuluvan poliitikon Bretagnessa sijaitsevan loma-asunnon polttamisesta, josta Macron ja ko. poliitikko tuohtuilivat Twitterissä. Kohottelin kulmiani. Twitterissä? Sekö on nykyään virallinen tiedotuskanava? Eivät he uskaltaneet edes median, kansasta nyt puhumattakaan,  eteen tulla asiasta puhumaan?

Mutta takaisin siihen mielenosoittajien lukumäärään. Avasin Ylen pääsivun. Siellä kerrotaan keltaliivien mielenosoitusten jatkuvan ja että pidätyksiä on tehty, alaotsikossa muistutetaan, kuten Suomessa aina, että ”keltaliivien mielenosoitus on koonnut aiempaa vähemmän osallistujia.” Ensimmäinen mielikuvan luonti. Sitten juttu jatkaa kertomalla, että ”Pariisissa on tänään järjestetty keltaliivi-liikkeen mielenosoitus. Siihen osallistui arvioiden mukaan aiempaa vähemmän ihmisiä, joitakin tuhansia.” Kas näin. Toinen mielikuvan luonti, toistamalla jo sanottu ja vähättelemällä osallistujien määrää. Lisäksi toimittaja jättää kokonaan mainitsematta, että nämä mielenosoitukset eivät suinkaan rajoitu Pariisin keskustaan, vaan niitä järjestetään kaikkialla Ranskassa. Siis koko heksagonissa, isoissa kaupungeissa ja ihan pikkupikkukylissä, jopa ihan vaan – ja siis hyvin usein  – liikenneympyröissä.

Vertailun vuoksi: Figaro kirjoittaa omassa uutisessaan seuraavasti: Selon le ministère de l’Intérieur, ils étaient environ 51.400 à manifester à travers le pays, dont 4000 à Paris. Eli suomeksi: Sisäministeriön mukaan eri puolilla maata oli 51.400 mielenosoittajaa, joista 4000 Pariisissa. Näistä luvuista Yle nappasi ne ”jotkut tuhannet” ja unohti nätisti loput.

Yle ei siis valehtele suoraan, se vain antaa, täysin tietoisesti, väärän mielikuvan. Normaalissa kanssakäynnissä sitäkin tosin pidettäisiin valehteluna. Vastuullista journalismia, anyone?

Ei Yle toki ainoana tällaista harhaanjohtavaa uutisointia Suomessa harjoita, esimerkiksi Hesari tekee aivan samaa. Keltaliivien mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuussa, jolloin olin itse muualla. Joulukuussa luin Hesarista, että ”puoleen päivään mennessä Pariisin xx-kaupunginosaan oli saapunut vain 800 mielenosoittajaa”.* Jaa että noinkohan ne ranskalaiset ovat leppyneet, epäilin jo tuolloin ja siirryin ranskalaisten lehtien sivuille. Tuona päivänä mielenosoittajia oli Ranskassa yli 60 000. Hesari ei koskaan päivittänyt uutistaan, se puhui vain siitä, mitä oli jollain Punavuoren kokoisella alueella Pariisissa tapahtunut. Mielikuva oli luotu, ja oma äitinikin jo naureskeli, että eikös ne ole jo ohi ne mielenosoitukset, ja jouduin vastaamaan että äitikulta, tämä on vasta alkua.

Niin. Eivät kaikki edes ole osoittamassa mieltään kaduilla. Ei kaikissa kaupungeissa mielenosoituksia joka viikonloppu järjestetä, mutta silti aihe on kaikkien huulilla. Autojen etu- ja takaikkunoilla on keltaisia liivejä osoituksena kannatuksesta ja kannustuksesta. Seiniin on kirjoitettu iskulauseita, kuten Macron dégage eli häivy Macron ja Ni Macron, ni peine eli ei Macronia eikä ahdinkoa. Liikenneympyrässä kasvava puu on puettu keltaiseen liiviin, moottoritiellä olevat peltipoliisit on poltettu ja/tai huputettu (ja siitä huolimatta kukaan ei aja ylinopeutta; ne kamerat ovat lähinnä vain rahastusta varten kuten Suomessakin. Valehtelevatkin vielä, tiedän, koska on kokemusta, mutta millä todistat?).

Keltaliivien 11. näytös suorana lähetyksenä tv:ssä. Le roi Macron fait son show nous on lutte – Kuningas Macron tekee showtaan, me taistelemme. Gilets jaunes = revolution mondiale contre la finance. Niin, he osoittavat mieltään vesisateessakin ja tulevat paikalle rullatuolissa, mutta presidentti ei heitä ota vastaan. Ei. Heitä on vastassa aseistetut poliisit, oman maan kansalaiset.

Seuraan tilannetta sivullisena ja ulkopuolisena. Katson uutisia eri kanavilta ja kirjaan ylös mielenosoittajien kylttien tekstejä. Poimin sieltä mm. maininnat roi Macronista eli kuningas Macronista, keltaliivien maailmanlaajuisesta vallankumouksesta  rahoitusalaa vastaan, suuren debatin olevan pelkkää bluffausta ja median olevan hallituksen propagandaa. Ylipäätään ranskalaisten luottamus mediaan on tämän ”kriisin” aikana pudonnut jonnekin kolmenkymmenen prosentin tienoille. En ihmettele.

Mielenosoituksissa on myös paljon symbolisia piirteitä. Kuningas Macron on joutunut giljotiiniin ja menettänyt (pahvi)päänsä. Mielenosoittajien rauhanomainen ihmisketju oli suunniteltu ulottuvan nimenomaan Versaillesin palatsiin. Ketju tosin katkeili kovasti, yhtenä syynä se, että paikalliset viranomaiset kielsivät mielenosoitukset vedoten mm. myöhäiseen ilmoitusaikaan. Marie-Antoinetten kuuluisa lausahdus ”syökööt briossia” on väänetty muotoihin ”käyttäkööt biopolttoainetta” ja ”ajakoot hybridiautolla”. Ja ei, toisin kuin suomalaismediat väittävät, ranskalaiset eivät ryhtyneet osoittamaan mieltään vain polttoaineiden hinnan nousemisen vuoksi. Se oli vain se viimeinen niitti, joka katkaisi kamelin selän ja sai tavalliset ihmiset kaduille keltaiset huomioliivit yllään.

Minullakin on keltainen liivi. Se tuli jokunen vuosi sitten pakolliseksi varusteeksi jokaiseen autoon, samoin kuin kertakäyttöinen alkomittari, sakot rapsahtaa, jos ei ole. Edes tätä eivät ole suomalaismediat osanneet kertoa. Tai no, yhtä lukuun ottamatta: ”valemediaksi” (vrt. yllä mainitut) leimatussa Vastavalkeassa olleessa  jutussa tämäkin asia tuotiin esiin. Surullinen on maamme valtamedian tila. No, surullinen se on toki täällä Ranskassakin… (Ei, käytin väärää adjektiivia. Häpeällinen olisi oikea ilmaisu.)

Eroa Macron, GJ eli gilets jaunes, keltaliivit

P.S. Luksusvaatebrändien mannekiinina esiintyvä rouva Macron näyttää muuten kadonneen kokonaan. Pakeniko hän jo?

* Tämä juttu löytyikin netistä vielä, tarkalleen ottaen siinä sanottiin: ”Puoleen päivään mennessä noin 800 keltaliiviä osallistui pieniin mielenosoituksiin ympäri Pariisia.” Kuulostaa todella vähäiseltä määrältä, sinne tänne ripoteltuna joku 800 hörhöä…

Vuoden 2018 parhaat lukukokemukset ja muita huomioita

Kesällä luin Kurjia, sen toinen osa jäi seuraavaan vuoteen. Ajankohtaista, hyvin ajankohtaista.

Vuosi 2018 alkaa tulla päätökseensä ja on aika katsoa taaksepäin. Tasan vuosi sitten kirjoitin, että vakaana aikomuksenani on tulevana vuonna lukea enemmän ja siten vähentää turhaa netissä roikkumista – sen ajan kun voisi käyttää niin paljon paremminkin hyväksi. Ja näin tosiaan tein. Luin kaikkiaan 43 kirjaa (edellisinä vuosina 25 kumpanakin), ja niiden lisäksi 90 yksittäistä novellia. Lukuinnostukseeni löytyy kolme merkittävää syytä: ensinnäkin kotimaassa vietetty kevättalvi ja paluu kirjaston hyllyjen ääreen – humalluin. Lainasin kirjoja vinot pinot, luin, luin ja luin, osan kokonaan ja osasta osan, olisin voinut viettää kaiket päivät kirjojen parissa. Kyllä, juuri tätä olin kaivannut. Kauan.

Uuden kirjastokortin myötä (edellinen oli kadonnut ja vanhentunutkin, luulen) jatkoin lukuinnostustani kirjaston e-kirjojen parissa ja pääsin samalla e-kirjavastenmielisyyteni yli. Kyllä sitä niinkin lukee, kun kirja vaan vetää. Paperisia kirjoja suosin yhä, mutta joustettava on kun ei ole vaihtoehtoja. Toki olen myös ostanut kirjoja, 13 kaikkiaan ja niistä 11 lukenut, ja käynyt omaa kirjahyllyäni läpi. Kirjasin jopa ylös hyllynlämmittäjäni, mutta yhtään niistä en tänä vuonna  saanutkaan luettua loppuun. No, ensi vuonna sitten.

Toinen iso juttu oli novellien lukeminen. Niistä kirjoitinkin jo Helmet-haastepostaukseen, itse lista löytyy täältä. Yksittäisten novellien lukeminen on selvästi ”mun juttuni”, nautin sekä novellien etsimisestä että lukemisesta, hyvin erilaisiin maailmoihin sukeltamisesta.

Ja kolmas oli tietenkin Kuukauden kieli -haaste, jota ikään kuin vahingossa päädyin emännöimään meillä Suomessa. Haastehan on alunperin Ruotsista, mutta ihastuin ideaan ja lähdin tutkiskelemaan kirjallisuutta alkuperäkielen kautta. Enimmäkseen luin novelleja, mutta myös kokonaisia kirjoja. Ilokseni ainakin muutama kirjabloggaaja lähti mukaan haasteeseen.

Kirjasto, kirja ja kahvila. Mikä ihana yhdistelmä.

 

Mutta sellaisenkin huomion tein, että kun edellisinä vuosina liki kaikki 25 lukemaani kirjaa tai kertomusta oli hyviä, ei näin voi sanoa 43 luetusta kirjasta. Eikä siihen sisälly edes ne, jotka jätin kylmästi kesken. Kesken jättäminen ei tietenkään välttämättä tarkoita että kirja olisi huono, myös lukemisajankohta voi olla huono. Ja toisaalta sellainenkin kirja, josta ei erityisemmin välitä, voi antaa uusia ajatuksia. Näinkin kävi.

Määrä ei kuitenkaan vastaa laatua, mutta joskus on mielenkiintoista lukea sellaistakin, mistä ei varsinaisesti pidä tai jonka valitsee suhteellisen sattumanvaraisesti. Tai oikeastaan kyse ei ollut tällä kertaa sattumanvaraisuudesta. Olen tänä vuonna ollut utelias, olen halunnut (kirjastokorttini myötä erityisesti) tutustua siihen, mitä Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan. Erityisesti luin suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja, joitakin miestenkin, mutta ne jäivät pääosin kesken. Aion jatkaa tätä tutustumista ensi vuonnakin.

Mitkä sitten olivat ne voimakkaimmat tai parhaimmat lukukokemukset? Koitan olla lyhyt.

Nathalie Sarrauten Tropismeja on kirja, jonka lukemisesta nautin erityisen paljon. Sen haluaisin omaan hyllyyni.

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous meni ihon alle, ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä näinkin kammottavassa aiheessa, tulen ehdottomasti palaamaan häneen vastedeskin.

Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti oli myös erittäin tärkeä lukukokemus ja nyt harmittaa, etten ostanut kirjaa itselleni, vaikka siitä oli hyvä tarjous.

José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi oli ehkä se merkittävin lukukokemus tänä vuonna, luin sitä pitkään ja aika väsyneenä, mutta se virkisti joka lukuhetkellä kummasti, eivätkä pitkät lauseet häirinneet lainkaan. Tämä on kirja, jota tulen muistamaan lämmöllä, samoin niitä hetkiä joina kirjaa luin. Kerta kaikkiaan mainio teos.

Selja Ahava on kirjailija, johon olen halunnut jo pitkään tutustua, ja hänen teoksensa Ennen kuin mieheni katoaa vastasi kaikkiin odotuksiini. Erinomainen, nimenomaan kirjallisuutena.

Pentti Saarikosken Bretagnen päiväkirja oli mieluista luettavaa, Saarikoski ei vanhene. Pidän myös hänen piikikkyydestään, terävästä kynästään ja hurmaavasta itsekeskeisyydestään – näin lukijana, siis – samoin kuin hänen tarkasta huomiokyvystään.

Yhtä lailla pidin Eeva Kilven Kuolinsiivouksesta, vaikken kirjan nimestä välittänytkään. Hänen merkinnöistään sitäkin enemmän.

Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine vuodelta 1974 iskee täysillä sensaatiomediakritiikillään meidän aikaamme, se on saksalaisen pedantisti ja sikäli jopa tylsästikin kirjoitettu, mutta sen älyllinen purevuus korvaa kaikki muut virheet.

Nazim Hikmetin runot iskivät minuun kuin salama, niihin aion palata vastakin. Yhtä lailla nautin Stanislaw Jerzy Lecin kerrassaan erinomaisista, oivaltavista ja pirullisistakin aforismeista, joita luin niin paljon kuin ehdin, ennen kuin jouduin palauttamaan kirjan kirjastoon.

Yasmine Khadran Attentaatti auttoi ymmärtämään Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten välillä olevaa hyvin kipeää ja syvää kuilua ja sai ajattelemaan sodan ja vihanpidon mielettömyyttä. Kiehtova lisä asiassa on se, että kirjailija on entinen sotilas, joka käytti vaimonsa nimeä peitenimenä. Hyvänen aika, muslimi 😉

Emmi Itärannan Teemestarin kirja ei tehnyt välttämättä niinkään suurta vaikutusta kirjallisuutena, mutta sitäkin enemmän tarinan takana olevien ajatuskulkujen kautta. Mietin pitäisikö tarttua kirjaan uudestaan, ihan piakkoinkin.

Zinaida Lindéniin tutustuin kolmen kirjan verran, päällimmäisenä mieleen jäi viimeisin, Rakkaus kolmeen appelsiiniin, jonka novellit kutoutuivat mielessäni yhteen, kertovathan ne kaikki tavallaan samasta asiasta, juuriltaan hetkellisesti ja kokonaan irti revityistä ihmisistä, joiden elämään vaikuttaa jokin viime aikaisisista katastrofeista.

Arto Paasilinnan Kultainen nousukausi tekee lyhyen pikahistoriikin sodanjälkeisestä pyrkyrisukupolven rakkaudesta rahaan ja mammonaan, joskin se tekee sen hyvin lämpimästi. Mutta siellä ne ovat siemenet meidän nykyiseen nousukkuuteemme, yhtäläisyysviivat on helppo vetää… Satiiri, se on se, mitä me tarvitsisimme nyt.

Ja lopuksi: Étienne Davodeauta olen kehunut jo niin paljon, että riittää tältä erää, ja erikseen nostan esiin Jirô Taniguchin, johon palaan ensi vuonna sekä bloggaamalla että lukemalla. Molemmat ovat siis sarjakuvantekijöitä.

Silmä lepää kirjan sivuilla. Missä tahansa.

Entä sitten ensi vuosi? En aio tehdä hirveän suuria lupauksia, ne kun eivät yleensä pidä, mutta aion jatkaa samaan tapaan kuin tänä vuonna eli luen mahdollisimman monipuolisesti ja vähennän netissä roikkumista. Yksittäisten novellien seuraksi aion ottaa mukaan lyhytproosan laveammin, siis esseet, pakinat, pamfletit ja muut. Historia kiinnostaa myös. Kuukauden kieli -haaste saa jatkoa, ja ehkä teen sen Helmetinkin. Näillä eväillä, siis!