Aihearkisto: Yleinen

Vilkaisu lukuvuoteen 2017 ja katse seuraavaan

Vuoden viimeinen kirja työpöydällä

Tiedän, tiedän, lukuvuosi liitetään yleensä opintoihin, mutta miksipä sillä ei tarkoitettaisi myös omia lukemisia? Ajatus huvitti minua, joten jääköön otsikko tuollaiseksi. Eli on aika tehdä katsaus kuluneeseen, no, lukemisvuoteen.

Luin vuoden aikana 26 kirjaa/tarinaa. Ei mikään päätä huimaava luku, moni lukee helposti neljä kertaa enemmän, mutta minulle tuo sopi ihan mukavasti. Mukaan mahtui paksuja kirjoja ja ohuita kirjoja, aivan liian moni jäi kesken, mutta onpahan aloitettu ensi vuotta varten. (Tismalleen sama tilanne muuten kuin viime vuonna!) (Lisäys seuraavana päivänä: Luettujen listaan tuli vielä kolme Uuno Kailaan novellia, jotka kuuntelin vaatteista silittäessäni, en ryhdy niitä kuitenkaan tämän postauksen lukuihin ynnäilemään.)

Maittain tarkasteltuna kolmen kärki on selvä: lukemistani kirjoista 8 oli Ranskasta, 5 Japanista ja 5 Suomesta. Muita maita edustivat Ruotsi, Italia, Saksa, Iso-Britannia, Chile, Guatemala ja Yhdysvallat, kultakin yksi, paitsi Briteistä kaksi. Pääosan (14) kertomuksista luin suomeksi, suuren osan (8) englanniksi ja pienen osan (4) ranskaksi.

Kuunneltuja kertomuksia oli kaksi ja elektronisia viisi, joista paperille printattuna kaksi. Romaanien lisäksi luin runoja, novelleja, kaksi satua, yhden sarjakuvateoksen, yhden haastattelukirjan, yhden tietokirjan sekä kaksi muuta, jotka eivät sujahda oikein mihinkään kategoriaan (Emmanuel Carrèren Valhe ja Marguerite Durasin Ei Muuta).

Lukemani sijoittelin myös HelMet-haasteeseen, lista löytyy omalta sivultaan täältäHyllynlämmittäjistä sain luettua kuusi ja puoli, ja jokainen niistä yllätti positiivisesti. Uudelleen luettuja kirjoista oli kuusi. Aikakausiltaan kirjat sijoittuivat vuodesta 1802 vuoteen 2012, mutta suurin osa on kirjoitettu 1900-luvulla.

Itse asiassa kaikki (loppuun asti) lukemani kirjat olivat hyviä. Voimakkaimmin vaikuttivat Haruki Murakamin teokset Dance, dance, dance ja The Wind-Up Bird Chronicle. Isabel Allenden Henkien talosta en arvannut pitäväni, joten yllätys oli melkoinen. Miguel Ángel Asturiasin Herra Presidentti jää myös mieleen ravisuttavana lukukokemuksena.

Tutkiskelin myös blogin tilastoja. Kolme suosituinta postausta ovat viime vuodelta: Mika Waltarin Leikkaus, Jaan Kaplinskin Titanic ja Kari Hotakaisen Finnhits. Kahdesta ensimmäisestä pidän kovasti, kolmannesta en lainkaan. Loput seitsemän olivat kesken jäänyt Carpelan (ensi vuonna sitten?), Juhani Ahon Helsinkiin kuunneltuna, Balzacin Ukko Goriot, Proustin neljän novellin kokoelma, mikä-tämä-blogi-oikein-on-sivu ja leffapettymys Miekkailija. Ja lisäksi ne hyllynlämmittäjät yhteen koottuna.

Siinä on tiivistettynä lukuvuoteni 2017. Tulevalle vuodelle on jo suunnitelmia, kuten uusi hyllynlämmittäjien listaus (näin ne todella tulevat luetuksi!) ja Helmet-haasteen tarkastelu. Vakaana aikeenani on lukea enemmän: en hae sillä niinkään luettujen niteiden määrää, vaan pikemminkin se on tietoinen pyrkimys vähentää turhaa nettisurffailua. Kun senkin ajan voi käyttää niin paljon paremmin…

Muutama ajatus Suomen sadantena itsenäisyyspäivänä

Kotimaani, synnyinmaani (missä kulkee raja?) viettää tänään sadannen kerran itsenäisyyspäivää. Haluaisin onnitella sitä, haluaisin heiluttaa pientä siniristilippua ja huutaa hurraa, hurraa, hurraa, mutta se, mitä näen, ei juuri aiheuta minussa juhlamieltä. Olen pahoillani, että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus.

Sitä Suomea, josta olin ylpeä ja jota rakastin, ei enää ole. Suomea, joka ei etsinyt luksusta ja mammonaa, vaan joka unelmoi punaisesta tuvasta ja perunamaasta, joka arvosti yksinkertaisia asioita eikä esittänyt jotakin muuta kuin mitä se oli. Suomea, joka oli ylpeästi puoliksi itää ja puoliksi länttä ja joka osasi olla välittäjänä kahden nimeltä mainitsemattoman riitapukarin välissä, neutraalina maana ja rauhan asialla. Siitä Suomesta minä olin niin ylpeä!

Mutta mikä on tämä maa, joka myy itseään kuin prostituoitu rahamarkkinoilla? Mikä on tämä maa, joka sylkee heikompia kasvoihin? Mikä on tämä maa, joka unohtaa itsensä, taustansa ja arvonsa, kääntää tiukasti selkänsä idälle ja samalla pokkuroi lännen edessä kuin mikäkin harlekiini? Tätä Suomea en tunne, tämä Suomi on minulle vieras ja vastenmielinen.

Joskus teini-ikäisenä tajusin, että isoisäni oli syntynyt Suomen ruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla. Että hän oli yhdeksänvuotias Suomen itsenäistyessä ja muistaisi tapahtumat hyvin. Yritin kahvipöydässä kömpelösti kysyä, millaista se oli ollut. ”No, katukyltit olivat ensin venäjäksi ja sitten ne olivatkin suomeksi”, isoisä vastasi hymyillen. Siihen kiteytyi itsenäisyyden merkitys, se olimme me, suomalaiset, jotka nyt päätimme asioista. Ja toisaalta: ei se itsenäisyys tavallisen ihmisen elämää kauheasti muuttanut, elämä jatkui entisellään. Aurinko nousi ja illalla laski, vuodenajat jatkoivat kulkuaan.

Ehkä sytytän tänään kynttilän, kaksikin, toiveena paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta, reilummasta ja rehdimmästä tulevaisuudesta. Suomeni, rakas Suomeni, kyllä sinä siihen pystyt. Kun pystyit ennenkin.

Finlandia-palkinto kaukaa katsottuna

Olen seurannut tämän vuoden Finlandia-kirjallisuuskisaa etäältä. Fyysisesti etäältä, mutta internethän ei tunne rajoja (paitsi Ylen Areenan maarajoja), joten asian ei pitäisi olla ongelma?

Kummalliselta se kumminkin näyttää. Avasin koneen ja luin uutiset. Pääasiaksi on noussut kohu: Tuore Finlandia-voittaja kutsuu ruotsia taitamattomia junteiksi ja perus- eikun sinisuomalaiset vaativat anteeksipyyntöä!

On kahlattava uutisvirtaa taaksepäin löytääkseen tiedon voittajaneesta teoksesta. Kaunokirjallisuuden (siis romaanikirjallisuuden, muita kaunokirjallisuuden lajeja Finlandia ei tunnista) palkinto on tosiaan jaettu, muutko siis vielä odottavat? Ei, kirjablogeissa mainitaan, että lastenkirjallisuuden palkintokin on jaettu. Kas kas. Tietokirjallisuus, se tämän vuoden farssi (”Minäkö, toimittaja, uutistenlukija, jääväisin itseni? Pois se minusta!”), siis odottaa vielä? Ei, luen toisesta kirjablogista, että sekin on jaettu. Luojan kiitos se ei ole mennyt niljakkaan poliitikon omakehukirjalle, vaan toiselle elämäkerralle, huomattavasti kiinnostavammalle sellaiselle.

Olen joka tapauksessa hämmentynyt. Tämäkö on Finlandia-palkinnon tarkoitus vuonna 2017, Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna? Löytää se yksi pieni kohu, joka voittajan myötä voidaan synnyttää? Sitäkö toimittajat nykyään kyttäävät? Sensaatiota? Mitä ihmettä on tapahtunut journalismille? Onko sen tarkoitus tuottaa nykyään vain kohua, eripuraa ja toisiaan kyräileviä leirejä?

***   ***  ***

Vasta jälkikäteen tajuan, että kirjallisuus ei ole pääuutisia. Pääuutisia ovat brittiprinssin ojentama kuningattaren kirje meidän presidentillemme, Facebook, Kim Wallin ruumiinkappaleet, Pohjois-Korean ohjusuhka ja Trumpin twiitit. Olinpas minä hassu.

On kuitenkin toivoa: se löytyy Finlandia-voittajan (sen joka sanoi että se joka ei osaa ruotsia on juntti!!!!! Repikää siitä!!!!! Twiitatkaa, twiitatkaa nyt niin perkeleesti!!!!) aikaisemmasta haastattelusta:

– Ainoa järkevä mahdollisuus kehitykseen on ahnas tiedonnälkä. Tiede, taide, sivistys, kriittinen ja vapaa tiedonvälitys. Ne on ne keinot, joita meidän on käytettävä, jos haluamme yrittää kohti oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Kai me sinne yhä yritämme?

Sanonpahan kumminkin

Laitan lusikkani somesoppaan ja hämmennän viime päivinä vellonutta kritiikkikeskustelua omasta sivullisen näkökulmastani käsin:

  • kirjallisuuskritiikki ei ole lehdistä mystisesti katoamassa, sen vähentäminen on julkaisijoiden tietoinen päätös.
  • Miksi julkaisijat ovat tällaiseen ratkaisuun päätyneet, on kysymys, jonka ammattikriitikkojen pitäisi osoittaa julkaisijoille, mieluusti ihan julkisestikin, eikä vuodattaa pahaa oloaan (ja työn menettämisen pelkoaan) kirjabloggareiden niskaan.
  • Mikä on muuten todella suomalainen tapa: kritiikki osoitetaan alaspäin, ei ylöspäin.
  • Kuka on kriitikko, voidaan myös kysyä, kun jokainen alalla vähänkin ollut tietää että kriitikon paikalle asetetaan usein parikymppinen opiskelija, jolle lämäistään kirja käteen / lähetetään leffaan / näyttelyyn ja sanotaan että kirjotas tosta jotain. Ehkä siitä sitten oppii ja nousee vakavasti otettavaksi kriitikoksi, työhän opettaa, sanotaan.
  • Kirjabloggareita on nenää nyrpistäen kutsuttu suosittelijoiksi, ja ehkä näin onkin, mutta eivätkö myös kriitikot ole suosittelijoita? Hyvän kritiikin saanut kirja myy, huonon saanut ei. Tai päinvastoin.
  • Ja nenää nyrpistäen arvioivat toimittajat blogeja ylipäätään kymmenen vuotta sitten, kunnes tajusivat että katos perkele, tämä on nykypäivää, meidän täytyy hommata omat blogit. Onko enää mediaa, jolla ei ole omia blogeja?
  • Ja lopuksi: luen itse sekä ammattikriitikoiden arvioita että kirjablogiarvioita. Joskus en lue kumpiakaan, etenkin jos haluan lukea kirjan itse. Toki on tärkeää saada jostakin tietää, että kirja on julkaistu ja sitä on saatavilla… Tähänkin kohtaan osuvat kirjakritiikit ja -blogit. Luettuani kirjan etsin kritiikit ja katson, mitä kriitikko/bloggari on siitä miettinyt. Molemmat arviot ovat kiinnostavia, tosin eri tavalla. Edellinen (toivonmukaan) osaa sijoittaa teoksen kirjallisuuden kartalle yleisemmin, jälkimmäinen välittää lukijan henkilökohtaisen lukukokemuksen, johon voi yhtyä tai sitten ei.
Pätkä Murakamin kirjasta Dance, dance, dance. Ei ole suomennettu, vielä.

Pieni ulkoasumuutos taas

Kirjaanpa tämänkin muistiin: vaihdoin blogini ulkoasua. Edellinen oli alunperinkin väliaikainen vaihtoehto; kaipasin tuolloin avainsanapilveä, mutta muuten teema, kuten näitä ulkoasumalleja wp:llä kutsutaan, oli vähän vanhanaikainen.

Teemavalikoimat eivät WordPressissä ole tätä nykyä kovin laajat, ellei halua ulkoasusta maksaa. Harmillista sinänsä. No, etsin ja kokeilin, kokeilin ja etsin, ja vihdoin löysin sopivan. Tästä löytyy se kaipaamani avainsanapilvi, joka korostaa eniten käytettyjä avainsanoja mutta huomioi muutkin, ja noin muuten on mieleni mukaisesti simppeli, vaaleapohjainen ja ihan mukiinmenevän näköinen. Näillä jatketaan siis, vaikka bloggaamiseni todennäköisesti syksyn mittaan hiukan hidastuukin.

(Hmph. Ei tämäkään oikein istu, tummanharmaa tietää tummanharmaita linkkejä, jotka eivät nouse esiin tekstistä… Ja värivaihtoehdot ovat riidoissa oman makuni kanssa. Kjääh. Jos maksaa, saa ehkä haluamansa, muuten on kärvisteltävä sen kanssa mitä on tarjolla. Ja pelkään että tämä on vain suuntauksen alkua… Vai olenko vain liian kranttu?

Heh, vaihtelen näitä nyt urakalla. Jokaisessa on omat hyvät puolensa ja huononsa. Tässä näkyy linkit kivasti kultaisina 😉 )

Pieni huomio ajastamme

En aio ryhtyä tämän enempää kommentoimaan maailman menoa tai uutisoinnin laatua, mutta tällä kertaa haluan kirjata ylös yhden huomion. Liittyyhän se kuitenkin kirjallisuuteen.

Hesari kirjoitti eilen runoilija Sirkka Seljan kuolemasta. Runouden grand old lady oli kuollut edellisenä päivänä 93 vuoden kunnioitetussa iässä. Muistokirjoitus oli lyhyehkö, mutta aika kaunis: se kävi läpi runoilijan pitkän uran, kertoi pienestä romanssinpoikasestakin Pablo Nerudan kanssa ja mainitsi, kuinka Selja oli palkittu elämäntyöstään vuonna 2001.

Entä Yle? Ei sanaakaan. Yle on keskittynyt mässäilemään Turun tapahtumilla. Ruutu on pelkkää mustaa, Ylen urhoolliset toimittajat ovat nyt sotajalalla jonkun puolesta ja jotakuta vastaan. Kukaan ei kuitenkaan oikein tiedä ketä vastaan, sillä pääministeri, ajattelee hänestä sitten mitä tahansa, on jo sanonut että ei, toimittajat hyvät, ei tässä ole viitteitä terrorismista*, poliisi ei edes ampunut tekijää kuoliaaksi kuten terroristit on tapana ampua, ei edes olla varmoja hänen henkilöllisyydestään, hänen henkkareitaan ei löytynyt puiston penkiltä, auton kojelaudalta eikä takataskusta, kuten oikeiden terroristien henkkarit on tapana löytää. (Kyllä, parahin lukija, olet oikeassa, tässä oli mukana hiukan sarkasmia.)

Se, mitä Turussa tapahtui, on tragedia. Sellaista ei pitäisi tapahtua, mutta sitä tapahtuu. Ei se mässäilemisestä miksikään muutu, yksikään kuolleista ei tule sillä takaisin, että Ylen toimittajat raportoivat minuutti minuutilta tuuleeko nyt idästä, lännestä, pohjoisesta vai etelästä. Eikä kulttuuritoimitusta tarvitse lukita johonkin siivouskomeroon siksi aikaa, että Turusta tai Barcelonasta ei tule enää uutisia. Tai ”uutisia”.

P.S. Turku nousi pikku-uutiseksi myös Ranskassa, missä media on muuten keskittynyt mässäilemään Barcelonan tapahtumilla. Ouest-Francen ja Le Monden sivuilla oli Turun puukotusuutisen ohessa kuva suomalaisesta hälytyksessä olevasta poliisiautosta, ”maijasta” – tosin Helsingin Mannerheimintieltä. Muutama tarkkaavainen ranskalaislukija huomautti, että kuva on Helsingistä, että Turussa ei ole ratikoita, ja että pääministeri Sipilä on muuten mies eikä nainen, mikä tekstiin sitten korjattiinkin, mutta kuvat saivat pysyä sellaisenaan paikallaan. Iltauutisissa, vajaan minuutin pituisessa pätkässä, oltiin sentään oikeassa kaupungissa.

Uutisointi oli joka tapauksessa aika silmiäavaavaa. Jos jo Euroopan mittakaavassa on sama, minkä kuvan sinne lätkäisee (eihän kukaan niitä tunne kumminkaan), kuinka moni Afganistanin, Syyrian, Libyan, jne. uutiskuvituksista on edes oikeasta maasta? Onhan näitä tapahtunut, BBC:kin on pokkana esittänyt kuvia Intiasta ja puhunut Libyasta, mitä nyt tapahtuma-aukiolla on liehunut väärät liput..

* No saatiinhan se terrorismi sinne sittenkin leivottua, oli siitä kyse tai ei (sillä tosiasiassa ja median välittämästä mielikuvasta huolimatta asiaa vasta tutkitaan). Olen kyyninen ja epäileväinen, erityisesti sen jälkeen, kun pääministerin ja presidentin (porvareita molemmat) suulla alettiin vaatia tiedustelulakien pikaista rukkausta perustuslaista ja ihmisten yksityisyydensuojasta välittämättä. Tämä on niin nähty…

 

Juhani Aho: Helsinkiin

Kuopio – Leppävirta – Savonlinna – Lappeenranta – Riihimäki – Helsinki.

Tämä on reitti, jonka ylioppilas Anders ”Antti” Ljundberg kulkee Juhani Ahon pienoisromaanissa Helsinkiin. Eletään 1800-luvun loppua, lentokoneet eivät vielä lennä eivätkä pitkänmatkan bussit kulje, sen sijaan matka taittuu ensin laivalla ja sitten junalla. Aikaa menee pari päivää: laivalla ollaan yötä ja vasta seuraavana aamuna saavutaan Lappeenrantaan, missä hypätään junaan.

Tämä oli kiehtovin huomio, jonka tein kuunnellessani Ahon pienoisromaania Ylen Areenasta vaatteita silittäessäni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Helsinkiin kuljettaisiin vesiteitse muualtakin kuin rannikolta. Vaan niinpä tietenkin. Eivätkä ne junaradatkaan ole aina itsestäänselvyyksiä olleet!

Noin muuten tarina kertoo siis Antti Ljundbergistä, kuopiolaisesta ylempään keskiluokkaan kuuluvasta nuoresta, varsin hemmotellusta ja samalla itsestään vielä epävarmasta ylioppilaasta, joka lähtee opiskelemaan Helsinkiin. On esitettävä aikamiestä, joka tietää kyllä kaiken, ei häntä tarvitse neuvoa, jotkin sivuseikat ovat vain jääneet epäselviksi ja vaativat toisinaan tarkennusta. Antin seurana matkustaa alempisäätyinen, teologiaa opiskeleva Pekka, joka yrittää pitää Antin kaidalla tiellä, mutta Antilla on taipumusta juopotteluun ja maallisiin iloihin. Ja kun seura vetää, niin…

Ahon kuvaama 1800-luvun lopun Suomi on toisaalta kovin erilainen kuin nyky-Suomi ja toisaalta niin samanlainen; kielikiistoja käydään, ruotsinkieliset eivät haluaisi antaa suomenkielisille mielellään mitään muita virkoja kuin jotain vähäpätöisten pikkukaupunkien pappisvirkoja ja vastaavia, mutta luokkayhteiskunta on murtumassa, etenkin kun ne torpparin perhanat aikovat kouluttautua. Ja ottavat sen vielä vakavasti, toisin kuin ne, joiden lukukausimaksut pappa betalar ja jotka tietävät etenevänsä joka tapauksessa suhteilla. Hetkittäin tuntuu, että nykykokoomuslaiset hallituskumppaneineen ovat lukeneet Ahoa enemmänkin ja näkevät itsensä mieluusti sinä korkea-arvoisempana älymystönä, sen verran kiinnostava on laivan salongissa käyty keskustelu yliopistojen toivotusta maksullisuudesta ja siitä, että opinnot ja samalla korkeapaikkaiset virat kuuluvat niille, joilla on rahaa…

On oikeastaan hämmentävä myöntää, että tämä oli toinen Juhani Ahoni. Aiemmin olen lukenut Rautatien, äitini koulukirjan, mutta esimerkiksi niitä kuuluisia lastuja en muista lukeneeni ensimmäistäkään. Ja kyllä nämä kaksi teosta vakuuttavat sen verran, että lisää on saatava.

Vielä muutama sana äänikirjasta: ensinnäkin oli todella hauska löytää tämä Areenasta ja vieläpä niin, että sen saattoi maan rajojen ulkopuolellakin kuunnella. Juha Kandolinin ääntäkin kuunteli mielellään. Pientä moitetta saa toteutuksessa se, että siellä täällä tarina hyppäsi taaksepäin eli sama teksti tuli kahteen otteeseen. Ja tämä tapahtui useammin kuin kerran. Pituudeltaan pienoisromaani oli omiaan tällaiseksi silityskirjaksi, kuuntelin koko tarinan kahtena eri päivänä (kun tuli taas silitettävää).

Toisaalta lukukokemus on tietenkin aivan toinen kun lukee itse tai kun joku muu lukee ääneen. Painotukset, äänensävyt… Ehkä täytyy tarttua tähän toisen kerran kirjana, voi olla että sitä lukisikin ihan eri tavalla ja kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Hah, kuten kirjaisi ylös sitaatteja!

Juhani Aho
Helsinkiin
SKS, 1889
96 sivua
Kuuntelin äänikirjana Areenasta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja ja kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.