Aihearkisto: Yleinen

Kiitos Mory Kanté

Tulipa haikea olo, kun luin Mory Kantén kuolemasta tänään. Vain 70-vuotias, ihan liian varhain, koronan takia ei hän kuulemma päässyt sairaalaan Ranskaan, mitä hän olisi tarvinnut. Turha kuolema, yksi niin monen muun joukossa.

Mutta mitkä muistot! Minulle on tuttu vain se hittibiisi, Yéké yéké, jota kuuntelin koko pitkän kesän joskus vuonna 1987 kasetilta, johon olin sen muiden ajan hittien kanssa nauhottanut. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärsinkö tuolloin, neljätoistavuotiaana, sen enempää englantia, ranskaa tai saksaa? Enpä juuri, kunhan kertosäkeitä hoilailin, millä kielellä ne ikinä olivatkaan. Mutta niin ne, tämä mukaan luettuna, veivät minua kohti omaa polkuani, ja nyt kuuntelen sitä kiitollisena, haikeana, kyynel silmäkulmassa… Valtava muistojen myrsky. Kesä, stereosetti, ajat joita en halua muistaa, ja musiikki…

Kiitos, Mory Kanté. Yékéyé nimo yéké, yéke… Tässä linkissä sanojen kera…

Jäin vielä kuuntelemaan toistakin biisiä. On se vaan hieno. Oh oh, au revoir, goodbye, ciao ciao…

Kesken jäi Sivuhenkilökin

Siinä vaiheessa, kun huokaa ääneen aaa’a ja pyörittelee silmiään, esittää ääneen kysymyksiä tyyliin: minkä ikäinen sinä oikein olet? ja puuskahtaa perään: hanki elämä! ja tietää puhuvansa kuuntelemansa kirjan kirjoittajalle, on lukijan myönnettävä että kirja ei ole häntä varten ja että se on siirrettävä suosiolla syrjään.

Kuuntelin yli puolivälin. Odotin jonkinlaista kirjallisuuskritiikin kritiikkiä, sillä kirjasta kerrotaan että kirjailija on tarttunut kynään sen jälkeen, kun hän on järkyttynyt saatuaan maan suurimmassa sanomalehdessä huonon arvion esikoisteoksestaan. Että se samperin setämies ei hyväksynyt hänen — niin mitä? vikinäänsä? navankaivelua? en tiedä, sillä en ole lukenut esikoisteosta, mutta jos tästä kakkosesta on mitään pääteltävissä, niin jotain sellaista. Kuulemma kyseessä oli kasvutarina, ja sen toteamisesta esikoiskirjailija oli kerrassaan pahoittanut mielensä, sillä kysehän oli häpeästä, eikä kasvutarinasta. No häpeää hän käsittelee tässä kakkosessakin oikein reippaasti, on niin hävettävää olla lapseton ja miehetön nuori nainen, maalta kotoisin ja kaupungissa, ja asua isin ostamassa asunnossa, ja sitten saa vielä pakastemarjoja isiltä ja äidiltä vaikkei syö edes puuroa, vaan smoothieita, mutta ne ei onnistu, koska nuori taiteilijan alku ei osaa laittaa ruokaa. Ja hitto vie, kun maailma on vielä niin patriarkaalinenkin, pimppi ja pippeli, ja taidekoulut on käyty, ja silti istutaan pissaisella patjalla ja rikkaat ja köyhät, kun siis on Ullanlinna ja siskonmiehellä bemari.

Harmittelen lukijana tai tällä kertaa pikemminkin kuuntelijana sitä, että se kirjallisuuskritiikin kritiikki jää tämän nuoren naisen ongelmissa rypemisen alle oikeastaan ihan kokonaan. Se kritiikki olisi kuitenkin ollut tervetullutta. On täysin järjetöntä, miten suuri valta on maan suurimman sanomalehden kritiikeillä, siitä huolimatta että niitä on nykyään hyvin vähän ja että ne ovat yleensä surkeita: yksi kriitikoista tykkää esiintyä Hyvänä Perheenisänä ja Moraalin Vartijana tahi vähintäänkin Paimenena, toinen lukee kaiken feminismilasien läpi kuvitteellinen nuttura tutisten, ja elokuvan puolella mieskriitikon mielestä tärkeintä elokuvakritiikissä on keskittyä näyttelijöiden henkiseen hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan [sic!] kun taas naiskriitikoiden mukaan elokuvat jakautuvat pahojen ja iljettävien miesohjaajien ja hyvien ja puhtaiden naisohjaajien, joita on edelleen liian vähän eikä heitä palkita koska patriarkaalisuus, mukaan. Kyllä tätä saisi ihan kernaasti kritisoida kirjailijoidenkin, samoin sitä, että maakuntalehdet myötäilevät näitä housuttomia ja hameettomia keisareita ja keisarinnoja.

Mutta Sivuhenkilössä se kritiikki jäi itkunpunaisiin silmiin ja kiroiluun että miksi miksi miksi se setämies ei tykänny mun kirjasta. Ei, ei se riitä.

2 tuntia 58 minuuttia jäljellä. Ehkä se kirjan idea ja se kritiikin kritiikki tulee näiden viimeisten liki kolmen tunnin aikana, mutta sori, en jaksa odottaa. Ja kuitenkin: kirja alkoi hyvin. Se alkoi kolmikymppisen maalta kaupunkiin muuttaneen nuoren tytön epäröinneillä ja havainnoilla ympäristöstään, mutta sitten se eksyi niihin taidepiireihin, mukasarkastiseen kommentointiin, vinkumiseen ja yritykseen olla jotain muuta kuin mitä on. Olin ajatellut lukea/kuunnella sen palkitun esikoisenkin, mutta tämän perusteella jätän väliin.

Hyvästit Chiracille

Katselin tänään televisiosta suoraa lähetystä presidentti Jacques Chiracin hautajaisista. Torstaina kuollutta presidenttiä on muistettu viime päivinä monin tavoin: tv:stä on tullut erikoislähetyksiä, keskusteluohjelmia ja dokumentteja, lehtien etusivuilla hänen kuvansa on koristeltu surunauhoilla, ja näinpä eräällä herralla kainalossa urheilulehdenkin, jonka kannessa oli otsikko ”Presidentti, joka piti urheilusta.” Piti varmaan, mutta ennen kaikkea hän piti kulttuurista ja vastusti Euroopan amerikkalaistumista mm. vaalimalla ranskan kielen käyttöä englannin sijaan ja saattamalla alkuun France24-tv-kanavan, jonka tarkoitus on ollut tuoda vastapainoa yksipuoliseen angloamerikkalaiseen uutisointiin.

Chiracia on muistettu kunnioituksella, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Hänen Irakin sodan vastustamistaan arvostetaan, mutta samalla muistutetaan, että hänen kaudellaan suoritettiin ydinkoe  kaukana heksagonista Tyynellä valtamerellä ja että hän sai kahden vuoden tuomion korruptiosta pormestarivuosiltaan. Toisaalta häntä pidetään inhimillisenä valtiomiehenä, joka näyttäytyy entistä parempana seuraajiinsa verrattuna.

Yllätyin oikeastaan, että Chiracin hautajaiset näytettiin suorana myös Ylellä ja Hesarissa, muutenhan tämän ranskalaisen valtiomiehen kuolema on saanut huomattavasti vähemmän huomiota kuin kaiken maailman puolituntemattomien amerikkalaisten ja brittipopparien ja -rokkarien poismenot…

Mutta, mutta… En voi olla hämmästelemättä Hesarin erikoista näkökulmaa tämänkin jutun kohdalla. Hesari nimittäin kirjoittaa uutisensa lopussa seuraavasti: ”Presidentiksi nousi Chiracin jälkeen Nicolas Sarkozy, jota Chirac myös tuki hänen uransa alkuaikoina. Chiracia ei viimeisinä vuosinaan enää nähty julkisuudessa, ja hänen tiedettiin kärsineen vakavasta sairaudesta.” Tämähän on totta, kyllä. Mutta siitä puuttuu kokonaan maininta, että Chirac käänsi Sarkozylle selkänsä vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja antoi tukensa oman puolueensa kandidaatin sijaan  vastapuolen François Hollandelle. Kun Hesari varta vasten mainitsee hautajaisjutussa (!!) Chiracin tukeneen alkuaikoina perioikeistolaista Nicolas Sarkozya, herää kysymys, miksi se jättää tuen vetämisen mainitsematta. Silkkaa tietämättömyyttä se tuskin on.. Ehei, tämä on tekniikkaa, kertomatta jättämisen tekniikkaa, jolla ohjataan lukijaa haluttuun suuntaan: jää mielikuva, että Chirac siis tuki Sarkozya. Melkein tekisi mieli nostaa hattua, aika ovelasti toimittu! Siitä kovasti mainostetusta vastuullisesta journalismista tällainen tosin on kaukana.

 

Kesäpäivän onnea

Katselin aamulla puolella silmällä televisiosta, kun Ranskan armeija esitteli Pariisissa uusimpia munanjatkeitaan, tappokoneita ja vakoiluvälineitä. Ultra-arrogantti pankkiiripresidentti liian tiukassa puvussaan asteli Champs-Élysées’llä kuin mikäkin pikku kukko ja hyppäsi panssarivaunun selkään näyttääkseen, kuka määrää ja kenellä on eniten aseita. Välillä kamera tsuumasi haussmannilaisten talojen katoille, missä tarkk’ampujat olivat valmiina nitistämään kenet tahansa, joka tätä esitystä häiriköisi. Keltaliiveistä mainittiin, mutta heitä ei näytetty, keltaisia ilmapallojako heillä oli, vai mitä.

En seurannut kovin tarkkaan, en nähnyt Suomen osallistumista enkä meidän omaa porvaripopulistipresidenttiämmekään, mutta Viron lipun sentään näin vilahtavan ruudun alakulmassa. Olkoon. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Nimittäin eväitten laittamista!

Sillä tänään on ollut mitä kaunein kesäpäivä. Ilotulitukset ja katutanssiaiset on pidetty jo eilen, ja aamulla ihastelin jälleen täysin roskatonta katunäkymää. Täkäläiset osaavat iloita huligoimatta.

Jatkoimme meren ääreen. Missään ei näkynyt Ranskan lippuja liehumassa, poliisit eivät astelleet aseet esillä, panssarivaunut eivät rullanneet maanteillä eikä taivaalla leijunut laskuvarjojääkäreitä. Leipomoon oli kyllä jonoa, ja rannalla, parkkipaikalla petankkikilpailut kesken. Menneistä sodista muistuttivat muistomerkit kyläaukioilla sekä  natsien jälkeensä jättämät, autiot bunkkerit hiekkarannoilla. Ei siitä niin kauan ole.

Me levitimme liinamme hiekalle, söimme eväämme, luimme, kävimme välillä uimassa. Vesi oli kylmää, hyytävän kylmää, mistä saattoi vitsailla tuntemattomien kanssa, mutta kun vihdoin uskaltautui uimaan, olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kuten oli pilviäkin katsellessa: ne lipuivat sinisellä taivaalla koko ajan muotoaan muuttaen. Eikä missään näkynyt vanan vanaa. Mikä onni, mikä autuus.

Vive la République, vive la paix.

Kun kirjat tulevat uniin

Satunnainen kirjakaupan ikkuna

– Näitkö sinä unia? mieheni kysyi aamulla. – Sinun nenäsi nimittäin vipatti ennen kuin heräsit.

Olin todellakin nähnyt unia, ehtinyt vain jo unohtaa.

Olin entisten koulutovereitteni kanssa bussimatkalla saarelle ja olimme siirtyneet terminaalin odotushalliin, kun muistin, että lauttamatkalle varaamani Haruki Murakamin The Wind-Up Chronicle oli jäänyt bussin penkille asettamani matkalaukun päälle. Säntäsin ulos ja näin sen siellä, bussin ikkunasta, vaaleansinikantinen paksu kirja mustan matkalaukun päällä. Bussit olivat kuitenkin siirtymässä lauttaan, enkä saisi sitä enää. Mitä tehdä? Mitä lukisin pitkän lauttamatkan aikana, miten viettäisin aikani, jos minulla ei olisi kirjaa? Oli vähän aikaa vielä, joten mietin hetken ja lähdin etsimään terminaalista kirjakauppaa. Sellainen löytyikin, pieni puoleentoista kerrokseen jakautunut avara ja valoisa kirjakauppa, jossa oli kuitenkin enimmäkseen paperitavaraa ja erilaisia itäaasialaisia teemakirjoja, kuten kirjanmerkin kokoisia pitkulaisia kirjoja kiinalaisista ja japanilaisista viisauksista, mutta en minä sellaista etsinyt, ne lukisi nopeasti. Toisaalta oli self-help-kirjoja, kuten Ikigai, mutta en halunnut sellaistakaan. En löytänyt mitään, enkä kiireeltäni ehtinyt edes jäädä hyllyjä sen kummemmin tutkimaan, joten kysyin lyhyenlännältä kirjaan uppoutuneelta puolikaljulta kauppiaalta, olisiko hänellä esimerkiksi pokkarina Mia Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, se oli ensimmäinen joka tuli mieleeni ja saattaisi tästä kirjakaupasta löytyäkin, ajattelin, ja se menisi hyvin tällaiseen lyhyeen lauttamatkaan. Kauppias siirsi tutkimansa kirjan sivuun, otti tikkaat ja nousi ylähyllylle ja totesi että on hänellä se, mutta äänikirjana, kelpaisiko se. Äänikirjana? Ei, en minä sellaista, haluan lukea, vastasin ja tajusin ettei tästä tule mitään, myöhästyn kohta lautalta. Palasin siis kirjatta lähtöterminaaliin ja katselin ulos ikkunasta ja mietin, miten ihmeessä vietän pitkän lauttamatkan. Kun ei ole lukemista, pitkäisikö aika oikeastaan käyttää hyväksi ja kirjoittaa?

Kun jälkikäteen jäin miettimään untani, tajusin, että kullakin uneen tulleella kirjanimikkeellä on itse asiassa suora linkki todellisuuteen. Murakamin The Wind-Up Chroniclen ostin vuosia sitten pitkää matkaa varten, joka ei koskaan toteutunut, ja luin sen vasta vasta toissa vuonna. Siitä on tullut yksi elämäni merkityksellisimmistä kirjoista. Ikigai taas oli esillä pari päivää sitten televisiossa, amerikkalaiset vaeltavat nyt Okinawaan etsimään pitkän elämän salaisuutta tapaamalla iäkkäitä ihmisiä (mutta mitäpä he heiltä pikavisiitillä oppivat, kun elämäntapa ja -katsomus on niin tyystin toinen). Kankimäen kirjaa taas olin kerran ostamassa, pokkarina ja juurikin matkalle, mutta en sitten ostanutkaan, mitä olen sittemmin harmitellut monta kertaa. Kirjaston e-kirjavalikoimassa se löytyy vain äänikirjana. Mutta minä lukisin mieluummin. Totta puhuen en hirveästi odota siltä, mutta matkalukemiseksi se voisi sopia – ja kun ei odota, voi yllättyä, olen ajatellut. Eikä sekään kai ole sattumaa, että uneni kirjakauppa oli erikoistunut nimenomaan itäaasialaiseen kirjallisuuteen, ovatpa kaksi viimeksi lukemaani kirjaakin juuri tuolle suunnalle sijoittuneet…

Oletteko te nähneet kirja-aiheisia unia?

Pieni kevätkatsaus

Yksi neljäsosa vuodesta on kulunut ja on aika tehdä pieni välitilinpäätös. Eli miten on mennyt kevättalvi ja mitä on odotettavissa keväälle ja kesälle?

Vuoden alkupuoliskolla yllätin itseni innostumalla e-kirjoista. Luin niitä kaikkiaan yksitoista, ja ainakin kolme on yhä kesken (ja muutaman siirsin suosiolla sivuun).  Lisäksi kuuntelin yhden runoteoksen. Haluni tutustua kotimaiseen nykykirjallisuuteen ja sitä kautta siihen, mitä ja mikä Suomi nykyään on, jatkui koko kevättalven.

Luin itselleni epätavallisesti ja jostakin syystä erityisen paljon kuolemasta ja surusta. En oikein tiedä, mikä asiassa minua juuri nyt näin paljon kiinnostaa, mutta ehkä kyse on samasta: näiden teosten kautta on piirtynyt omalla tavallaan kuva suomalaisesta tai ylipäänsä pohjoismaisesta nyky-yhteiskunnasta. Yksi asia tuntuu lukiessa nousevan jatkuvasti esiin: lääkkeiden ja lääkityksen yleistyminen. Kemiallisilla lääkkeillä hoidetaan alkoholismia, huumeriippuvuutta, masennusta, unta, surua, tunteita ja varsinaisia sairauksia. Ja tapetaan tai yritetään tappaa itsensä.

Toinen erityispiirre kevättalven lukemistossani oli päiväkirjamaiset ja fragmentaariset teokset. Ehkä nämä juuri sopivatkin e-kirjamuotoon? Pitkiä romaaneja en siinä muodossa vieläkään oikein jaksa lukea. Mutta nämä lyhyehköt huomiot elämästä, ne toimivat mainiosti. Lisäksi olen innostunut lukemaan jälleen taiteesta, tosin vain muutaman kirjan luin kokonaan, muuten yleisesti selaillen ja paikoin lukien. Lähinnä olen ryhtynyt penkomaan omaa kirjahyllyäni, nautin tästä valtavasti.

Helmet-haastekin on siis täyttynyt yllättävän mukavasti, seuraavassa postauksessa siitä enemmän. Kuukauden kieli -haasteeseen ajattelin tänä vuonna lukea novellien lisäksi kokonaisia kirjoja ko. teemakuukauden aikana, mutta eipä ole onnistunut. Sen sijaan olen jo lukenut lokakuun kieleen tanskalaisen kirjan ja kesken ovat tammikuun korea ja helmikuun norja. No, käyhän se näinkin. Loppuvuodesta tehdään sitten yhteenveto ja katsotaan, mitä löytyi.

Muuten olen ilmoittautunut Hemulin kirjahyllyn Maailman ympäri 80 päivässä -haasteeseen, johon aion lukea novelleja (mutten ole vielä tehnyt mitään asian hyväksi), ja eilen (!!) hoksasin että Kirjasähkökäyrän Mai on jo tammikuussa lanseerannut Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteen, johon aion tottakai osallistua. Kevät ja kesä kun tulevat olemaan oman kirjahyllyn penkomista.

E-kirjat, keskeneräisetkin, jäävät siis nyt sivurooliin ja mm. näillä jatketaan:

Olen aloittanut alimmaisesta eli Roman Polanskin omaelämäkerrasta Roman par Polanski. Luen sitä ranskaksi ja sivuja kirjassa on yli 700, joten etenen suhteellisen hitaasti. Sen jälkeen tulevat Bo Carpelanin Alkutuuli, johon aion vihdoin keskittyä, sekä George Orwellin Burmese Days, jonka löysin vuosia sitten divarista. Nyt on sen aika.

Elokuvien suhteen kevättalvi ja alkukevät on ollut melko vilkasta, olen katsonut tähän mennessä 13 elokuvaa, joista kuusi teatterissa. Suurin osa leffoista on ollut hienoja ja mielenkiintoisia, mutta muutama huonokin joukkoon mahtuu. Olen toisinaan yrittänyt elokuvista kirjoittaa, mutta kirjat ovat tässä kohtaa vieneet voiton. Ehkä palailen niihin kuitenkin vielä.

Helmetin elokuvahaaste on siis täyttynyt samaan tapaan kuin lukuhaastekin, eli toistaiseksi ilman suurempia vaikeuksia. En odota saavani koko listaa täyteen, mutta katsotaan, miten tämä tulee etenemään. Ihana on kuitenkin palata elokuvien pariin, ja tarkoitan nyt nimenomaan elokuvaa, cinema, en viihde-elokuvia, movies. Näillä kahdella kun on vissi ero.

Muistiinmerkintöjä keltaliivien 16. lauantaina

Rends l’ISF d’abord! Palauta ensin varallisuusvero!

16. peräkkäinen lauantai, jolloin vihaiset ranskalaiset vetivät ylleen keltaiset huomioliivit ja lähtivät marssimaan kadulle. Pääuutisiin nousivat suurimmat: Pariisi, Bordeaux, Lyon, Nantes, Lille, Marseille, Toulouse. Mutta ei siinä ole kaikki. Tein pienen kierroksen netissä ja luin vastaavista marsseista mm. Angersissa, Colmarissa ja Montpellierissä, samoin pikkuisessa Dinanin keskiaikaisessa kaupungissa ja Alésin entisessä kaivoskaupungissa. Brestissä on vallattu kaupunkiin johtava kiertoliittymä ja hidastettu liikennettä, kuten monessa muussakin kaupungissa. Nämä muutamina esimerkkeinä. Ranskan sisäministeriön mukaan mielenosoittajia oli 39 300 eri puolilla maata. Pääviesti on kaikkialla sama: Macronin on mentävä.

Minä lähdin eväsretkelle maaseudun rauhaan enkä nähnyt tällä kertaa ensimmäistäkään keltaliiviä, polkupyöräilijöitä lukuunottamatta. Keltaisia liivejä näin kyllä, autojen etu- ja takaikkunoilla. Ei kaikilla, mutta siellä täällä. Tuon postauksen alussa olevan Macron-stickerin bongasin parissakin paikassa, toinen oli yritetty jo poistaa, toista ei. Rahapussia kannattelevaa Macronia vaaditaan siinä palauttamaan varallisuusvero, jonka hän presidenttinä ensitöikseen poisti.

Edellisellä retkellä bongailin keltaisia liivejä ripustettuna puihin ja pienempiin liikenneympyröihin. Isommissa kaupungeissa en nyt olekaan käynyt, mutta muutaman lähellä näin päivystäviä keltaliivejä liikenneympyröissä. Eräältä taksikuskilta kysyin ovatko ne siellä joka päivä. ”Juu, ja joka yö!” hän vastasi. Hän antoi kaiken tukensa keltaliiveille, vaikka liiketilojen ja omaisuuden tuhoamista hän ei hyväksy, tietenkään. Mutta muuten he ovat oikealla asialla, hän totesi.

Keltaisia liivejä ja keltaliivejä isossa liikenneympyrässä helmikuussa 2019, ei kuitenkaan se yövuorollinen pysyvä mielenosoitus.

Toissapäivänä illalla avasin television muita juttuja tehdessäni ja seurasin puolella silmällä Bordeaux’ssa pidettyä ”suurta debattia”, le grand débat, jollaisia presidentti Macron on ryhtynyt järjestämään eri puolilla maata kansalaisia rauhoittaakseen. Ohjattu keskustelu, ei niinkään väittely, lähetettiin suorana lähetyksenä, tällä kertaa salissa istui pelkkiä naisia, koska monet leikkauksista ja veronkiristyksistä osuvat juurikin pienituloisiin naisiin ja he ovat kokeneet jääneensä kokonaan kuulematta. Nyt naisilla oli siis puheenvuoro, jota Macron naisavustajiensa vieressä nyökytellessä myötätuntoisesti kuunteli.

Puhetta, pelkkää puhetta. Kunnes mikrofoni ojennettiin takarivissä seisoneelle naiselle, joka puhutteli ”monsieur Macronia” (ei presidentti Macronia) ja paljasti olevansa keltaliivi: ”Monsieur Macron, je suis gilet jaune!” Aplodit! Raikuvat aplodit! ”Älkää pelätkö, monsieur Macron, olen rauhanomainen, älkää pelätkö”, nainen totesi ja lähti kävelemään presidentti Macronia kohti. Tilanne oli todella kiehtova ja sähköä täynnä. Kamera ei valitettavasti näyttänyt Macronin teflonhymyä, nyt jo hiukan haalistunutta, kun Nathalieksi esittäytynyt nainen yritti antaa presidentille mini-keltaliivin ja josta Macron kieltäytyi useamman kerran. Hänen naisavustajiensa hymyt olivat jo hyytyneet, ja yksi heistä viittilöi tiukasti että tämä nainen on hiljennettävä ja hänen mikrofoninsa otettava pois. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Nathalie sai puheenvuoronsa ja Macron jäi änkyttämään.

Mutta sitten nähtiin todellinen huipennus. Naiselta todellakin vietiin mikrofoni ja Macronin imagonkirkastajaksi ohjattiin pieni suloinen tyttö, jota Macron piti kädestä ja jatkoi puhetta! Eikä naiselle enää annettu mikrofonia! Mikä täydellinen propagandatemppu. Mieleen tuli väkisinkin lapsia halaileva Hitler tai Stalin, tilanne oli täysin sama. Huikeaa. Pikkutytöllä ei ollut mitään muuta virkaa, hän vain piti aurinkoista isä Macronia kädestä ja kamerat kuvasivat, kunnes tyttö passitettiin pois.

Nathalie paljasti myöhemmässä haastattelussa muutakin. Että nämä debatit ovat yhtä tyhjän kanssa, keskustelun teemat on etukäteen päätetty ja Macron tekee näin vaalikamppanjaansa. Niinpä. Miksi hän ei puhu keltaliivien kanssa? Presidentinhän he ovat marraskuusta alkaen halunneet tavata!

Tämä tältä erää. Ajattelin jatkaa näitä satunnaisia huomioita keltaliivien Ranskasta sitä mukaa kun niitä teen, joko kadulla jotakin bongaten tai luettuani jotakin mielenkiintoista uutisista. Vähän niin kuin päiväkirjamerkintöjä, sillä onhan tämä aika ainutlaatuista… (Edellisen merkinnän löydät täältä.)

Suora lähetys Pariisista tänään tv:ssä