Omppu Martinin emännöimä 1918-haaste päättyi eilen, ja moni on julkaissut koontipostauksensa. Tämä ei ole sellainen, sillä luin lopulta vain yhden teoksen, joka sivuaa Suomen sisällissodan tapahtumia. Oikeastaan se kertoo saaristolais-Suomen elämästä tuona mullistuksia täynnä olevassa aikakaudessa, joka päättyi veljessotaan. Pääosassa on pieni, tavallinen ihminen, johon maailman tapahtumat väistämättä vaikuttavat, joskus viiveellä, joskus etäisesti ja joskus suoranaisesti. Teos on Tapio Koivukarin Luodetuulen maa, josta bloggasin noin vuosi sitten täällä.
Syy lukemattomuuteeni lienee sama, mikä nousi monessa blogissa esiin: väsyminen. Väsyminen siihen, että vellotaan yhden asian tiimoilla, kumpi oli oikeassa, punaiset vai valkoiset, kumpi kärsi, kumpikin kärsi, valkoiset voittivat koska saivat tukea saksalaisilta (jos nyt olisi sama tilanne saksalaisten tilalla olisivat amerikkalaiset), mitä sanaa pitää tai saa käyttää sodasta (itse käytän sanaa veljessota, sillä siitähän on kyse pienen maan sotiessa toinen toistaan vastaan), ja niin edelleen ja niin edelleen, kun joskus voisi kääntää katseen siihen, miten sodan jälkeen saatiin yhteiskunta toimimaan, miten ne veljet lopulta paiskasivat kättä ja paiskasivatko, miten asiat sovittiin ja miten ehkäistäisiin vastaavan tilanteen eskaloituminen, niin ettei Suomessa enää koskaan sodittaisi, ei omien kesken eikä vieraita vastaan. No, ehkä tämä keskustelu on vasta tulossa, toivon näin.
Ajatukseni ovat toki olleet vuoden 1918 tapahtumissa. Muistan lukeneeni jonkun kirjailijan hämmästelleen, miten kaikki tietävät edelleen kummalla puolella olivat. Taidan olla poikkeus, sillä minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, kummalla puolella kumpikaan sukuni on ollut. Ehkä punaisissa, ehkä valkoisissa. Tai ehkä meidän sukumme on ollut rosé, tiedä häntä. Monta kertaa olen ollut kysymässä asiaa vanhemmiltani, mutta unohtanut. Sillä onko sillä mitään merkitystä? Enää? Ei kai, kun ei koskaan puheeksi tule.
Mutta aikakautena, historiana, sisällissota kyllä kiinnostaa. Mikrohistoriana erityisesti. Olen lukenut kiinnostuksella Hesarin sisällissotajuttuja, etenkin niitä jotka osuvat lähelle: mieleen ovat jääneet leppävaaralaisella parkkipaikalla oleva tuntemattoman saksalaisen hauta sekä nuoren tytön tekemät päiväkirjamerkinnät ja päätön nainen Hakaniemessä. Tässä jälkimmäisessä jutussa kiteytyi kaiken mielettömyys: ollaan kavereita keskenään, mutta yhtäkkiä tulee sota, jolloin yhdessä rapussa ollaan punaisia ja toisessa valkoisia, ja huhut alkovat velloa, kulkeeko yksi punaisten poika puukko taskussa vai ei, miten kulkisi kun mistä se puukonkaan olisi saanut, eikä kukaan tiedä onko niissä perää vai vain (lasten) pelosta kummunnutta mielikuvitusta.
Ehkä tähän kiteytyy toinen syy lukemattomuuteeni: en ole kauhean innokas historiallisten romaanien lukija, mutta luen kyllä mielelläni aikalaiskertomuksia. Mutta ehkä sekin muuttuu, on vain astuttava taas yhden kynnyksen yli, avasihan se Koivukarinkin kirja silmiäni aikalailla. (Kolmas syy on tietenkin osa-aikaulkosuomalaisuuteni: kun vihdoin kirjaston hyllyjen ääreen pääsee, ei sota ole sittenkään listalla ensimmäisenä.)
Vaikka muistovuosi ja samalla lukuhaaste päättyy, lukeminen jatkuu, tälläkin teemalla. Kiitoksia siis haasteesta ja kaikista koontipostauksista, joista ryhdyn lukemista etsimään.
Aukeamia 