Aihearkisto: elokuvat

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 x uutta mustavalkoista

Keväällä katsottujen elokuvien purkaminen jatkuu vielä kahdella postauksella. Ensin mustavalkoista: kukapa olisi uskonut, että mustavalkoinen ilmaisu tulee takaisin! No, ehkä aika moni, mutta kiehtovaa tämä kumminkin on.

Ensin katsoin Michel Hazanaviciuksen mustavalkoisen modernin mykkäelokuvan The Artist (2011), joka ranskalaisuudestaan huolimatta kertoo Hollywoodin mykkäelokuvan kukoistuksesta ja kuolemasta, ääni tulee tilalle ja mykkäelokuvan suurtähti joutuu myöntämään uransa olevan ohi (tai ainakin melkein).

The Artist näyttää, että elokuva toimii yhä hollywoodilaisen mykkäelokuvan maneereilla ja tarinalla. Hyvää ja taiten tehtyä viihdettä – mutta siinä kaikki. Jean ”wanna-be-george-clooney” Dujardin on nappivalinta päärooliin, hänet voi hyvin kuvitella pienen koiran kanssa esiintyväksi mykkäelokuvahurmuriksi, ja toki roolinsa hyvin hoitaakin. Tekniikka, kaikki pelaa. Nauroinkin. Mutta jokin puuttuu. Jokin, joka puhuttelisi katsojaa. (Ja ehkä se lopulta on liian amerikkalainen ranskalaiselokuvaksi, nimeä myöten?)

 

Toinen mustavalkoelokuva tulee Puolasta. Pawel Pawlikowskin Cold War (Zimna wojna, 2018) sijoittuu nimensä mukaisesti kylmän sodan aikaan. Tämä on kuvauksellisesti elokuvaa parhaimmillaan: tarkkaan mietittyjä kuvakulmia ja kameran käyttöä, ja mustavalkoisuuden tuomat kontrastit sopivat sekä teemaan että tarinaan erinomaisesti. Myös kertomus ahdistavasta kommunistivaltiosta pois halajavista rakastavaisista on kaunis ja surumielinen.

Jokin jää tästäkin elokuvasta silti vielä uupumaan, jokin roso, jokin voima, joka saisi sen jäämään paremmin mieleen. Mutta kyllä tämän uudestaan katsoisi, ehkäpä se avautuisi silloin paremmin. Teema, perinteiset puolalaislaulut ja musiikkiesiintymiset, olivat myös hieno lisä. (Traileri muuten on hitaampi kuin itse elokuva, tai hitaus toimii elokuvassa paremmin kuin trailerissa. No, tällä kuitenkin mennään.)

 

Tästäpä tuli lyhyt postaus. Ehkä syy on juuri se, että kumpikaan elokuvista ei antanut erityisen paljon ajateltavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Molemmat toimivat omalla tavallaan, mutta Cold Warista pidin ehdottomasti enemmän.

Oletko sinä nähnyt jomman kumman näistä elokuvista? Herättikö ne sinussa enemmän ajatuksia?

Ai niin, unohdin mainita: Helmet-elokuvahaasteeseen näistä tuli luonnollisesti merkinnät kohtiin 22. Mustavalkoinen elokuva ja 31. Mykkäelokuva.

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 suomalaista

Katson suhteellisen vähän suomalaisia elokuvia, mutta tietyt nimet noteraan kyllä. Klaus Härö ja Markku Pölönen kuuluvat niihin: olen utelias vähintäänkin kuulemaan mitä he ovat tehneet.

Kummankaan tuotantoa en kuitenkaan voi väittää tuntevani hyvin. Härön teemat kiinnostavat minua, mutta yksikään elokuvista ei ole tehnyt vaikutusta. Elokuva elokuvalta itse asiassa päinvastoin. Pölöseltä olen tainnut nähdä vain Kivenpyörittäjän kylän joskus kauan sitten, ja muistan pitäneeni siitä, mutta olen silti mieltänyt hänet jonkinlaiseksi romanttisen suomalaisuuden kuvaajaksi, mikä sinänsä on minulle hiukan vierasta.

No. Näistä lähtökohdista katsoin siis molemmilta elokuvan tänä keväänä. Häröltä hänen viimeimpänsä, Tuntemattoman mestarin, ja Pölöseltä hänen ensimmäisensä, Onnen maan.

Siinä, missä Tuntematon mestari oli kenties Miekkailijaakin pahempi pettymys (pökkelöistä näyttelemistä, epäuskottavia hahmoja, romantisoitua Helsinki-kuvastoa, alleviivaavat hyvis-pahis-asettelut kuin pahimmassa Hollywood-lössähdyksessä, yleisön kosiskelu ja yleinen ennalta arvattavuus), osoittautui Onnen maa (Ylen Areenassa katsottavana) liki avantgardiseksi leffaksi, josta sekä minä että seuralaiseni pidimme kovasti! Kerrassaan mahtava Suomi-kuvaus, hyvä ja paha tässäkin, mutta huumorilla, eikä mitään nykyteeskentelyä, vaan rehellistä kuvausta! Ja siinä, missä Onnen maan vanhaisäntä tekee aivan mahtavan roolisuorituksen, on Tuntemattoman mestarin vanha taidekauppias (Heikki Nousiainen) niin kovin teatterimainen… Ei sillä tavalla kukaan puhu, paitsi näyttämöllä… (sama pätee kahteen muuhun päänäyttelijään)

On ehkä epäreilua vertailla kahta aivan eri vuosikymmenelläkin valmistunutta elokuvaa (Tuntematon mestari ilmestyi tänä vuonna, Onnen maa 1993), mutta minkäs teet, katsojan näkökulmasta ne molemmat olivat minulle uusia nyt. Onnen maassa on tiettyä esikoiselokuvan  intoa ja teknistä rosoisuutta, kun taas Tuntematon mestari on teknisesti viimeistelty ja tylsä. Kliseinenkin, kuten se viimeisimpiin kuulunut kohtaus, missä tytär kantaa taulua ja tuuli kohottaa kangasta juuri sen verran että näkee mikä taulu on kyseessä. Köh köh…

En tiedä. Edelleen kuvittelen, että Häröltä voisi jotakin odottaa, mutta ehkä hänen elämäänsä täytyisi tulla jokin särö, jokin pysäyttävä tekijä, joka toisi hänen elokuviinsa syvyyttä. Nyt sitä ei ole. Pölönen taas, ehkä pitäisi katsoa joku uudempi elokuva häneltä. Hänen uusimpansahan on muuten melkein saman niminen kuin esikoinen, Oma maa, mutta traileri vaikuttaa niin suomalaisromanttiselta sodan jälkeiseltä jälleenrakennustarinalta, että tuntuu että nehän on jo nähty. Vaan eipä sanota ennen kuin on nähty. Joten sitä odotellessa…

Onko teistä joku nähnyt jomman kumman näistä elokuvista (tai tuon Oman maan)? Millaisia ajatuksia ne teissä on herättänyt?

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 2: Roman Polanskin The Ghost Writer

Ranskan televisio näytti keväällä Roman Polanskin poliittisen trillerin The Ghost Writer, ja vaikka olen nähnyt sen monta kertaa aiemminkin, en malttannut olla taaskin istumatta sohvalle. Kaikki muu sai jäädä.

Sillä jokin tässä elokuvassa kiehtoo. Se äärimmäisen poliittinen, ajankohtainen, terävä, rohkea. Ja heti sen valmistuttua, ennen elokuvateattereihin tulemista, Roman Polanski pidätettiin Sveitsissä amerikkalaisten määräyksestä. Jo tuolloin ajattelin, että syy pidätykseen on elokuvassa, ei tässä ikivanhassa nk. raiskausjutussa mistä media niin intoilee, ja kun elokuvaa tarkkaan katsoo, niin kyllä se sieltä tulee. Polanski on astunut jo kauan sitten hyvin vaikutusvaltaisille varpaille ja tätä tahoa hän joutuu pakenemaan lopun elämänsä.

Mutta se ajankohtaisuus siis. The Ghost Writer kertoo brittipääministerin, joka häkellyttävästi muistuttaa Tony Blairia, muistelmien kirjoittamisprojektista, jossa edellinen haamukirjoittaja on jo kuollut. Uusi kirjoittaja palkataan hommaan, ja vähitellen hänelle alkaa paljastua, miksi hänen edeltäjänsä on kuollut. Ajankohtaisuus elokuvaan tulee brittipääministerin sekaantumisesta Irakin sotaan ja kidutusskandaaleihin sekä Britannian ja Yhdysvaltain perin läheisistä väleistä. Kuvaan tulevat myös tiedustelupalvelut ja se, miten ne ovat ujuttaneet lonkeronsa hyvin, hyvin korkeille paikoille politiikassa.

Sanoisin, että tämä on elokuva, joka jokaisen pitäisi katsoa. Paitsi, että se kertoo ajankohtaisista poliittisista sotarikoksista, se valaisee haamukirjoittamisen todellisuutta. Viime aikoina kirjablogeissakin on hehkutettu erään amerikkalaispresidentin vaimon muistelmia kuin ne olisivat sanasta sanaan totta. Väitän, että totuus voi olla hyvin toisenlainen, ja se, mitä näistä muistelmista luetaan, on romantisoitua pr:ää (ja pr:n luonteeseen palaan myöhemmin). Niin, ja valaisee elokuva myös salamurhia, sitä, miksi ja miten niitä tehdään. Haamukirjoittaja kuolee muuten prikulleen samalla tavalla kuin edellisessä postauksessa mainitsemani kreikkalaisohjaaja Angelopoulos…

Sekin täytyy vielä sanoa, että kun ensimmäisen kerran The Ghost Writerin katsoin (menin heti teatteriin, kun elokuva vihdoin pääsi levitykseen) olin pettynyt – se vaikutti niin kylmältä ja ihan vaan tavanomaiselta trilleriltä. Mutta vähitellen, uusien katsomiskertojen myötä sen merkitys ja merkitykset alkoivat avautua. Tämä on hyvän elokuvan merkki: hyvä elokuva kestää aikaa ja useita katselukertoja, ja joka kerta siitä saa jotakin uutta irti. Toki tarvitaan myös tarkkaa silmää ja keskittymistä, popcornia mutustaessa se ei onnistu.

Helmet-elokuvahaasteeseen tästä tulisi merkintä kohtiin 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen tai 9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuva, häilyn vielä kumpaan sen laitan.

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 1: 3 x Angelopoulos

Katsoin kevään aikana kaikkiaan yksitoista elokuvaa, mutta kirjoittanut olen vain yhdestä, Costa-Gavrasin kulttileffasta Z – hän elää! Ajatukseni on toki ollut kirjoittaa muistakin, mutta aika on ollut kortilla ja kirjajutut ovat ajaneet niiden ohi.

Koska en halua elokuvia kuitenkaan ihan kokonaan ohittaa, teen niistä pienen juttusarjan. Elokuvien juoniin en sen kummemmin mene – ne voi lukea halutessaan vaikka Wikipediasta – vaan ajattelin sen sijaan kirjoittaa siitä, minkälaisia ajatuksia ne minussa nostivat ja millaisia muistijälkiä ne jättivät.

Aloitan kreikkalaisohjaaja Theo Angelopouloksesta, jonka elokuvista näin nyt kolme – ja vieläpä isolta kankaalta, mikä on aika harvinaista herkkua. Olin aiemmin nähnyt vain Mehiläishoitajan, jonka muistin olleen temmoltaan hidas, mutta tehneen lähtemättömän vaikutuksen tuolloin nuoreen opiskelijaan. Samaa oli tarjolla nytkin.

Ensimmäinen katsomistani leffoista oli ehdottomasti paras, ranskaksi Le pas suspendu de la cigogne (1991) eli vapaasti suomentaen Kurjen pysähtynyt askel. Elokuvaa ei tietääkseni ole näytetty Suomessa eikä nimeä siten ole suomennettukaan. Angelopouloksen toistuva teema, maitten välillä olevat mielivaltaisesti piirretyt rajat, jää erityisesti mieleen upeassa kohtauksessa, jossa sotilas on ylittää jokea ylittävälle sillalle vedetyn rajan ja tekee kurkimaisen eleen – jos hän ottaisi askelen, hänet tapettaisiin, vastarannalla ovat sotilaat aseet valmiina. Samaan tapaan tätä hulluutta, maailman jakamista mielivaltaisilla rajoilla, kuvaa hääkohtaus, jossa nuoripari menee naimisiin perinteiden mukaan, vaikka heidän perheensä on erotettu joen tälle ja tuolle puolen. Naimisiin mennään ”omien” kanssa, vaikka sydän sanoisi toista.

Tämä on elokuva, jonka voisin katsoa uudestaan ja uudestaan, ja ehkä sitten vasta olisin valmis sitä enemmän analysoimaan. Nyt se on vain jäänyt mieleen resonoimaan samaan tapaan kuin Tarkovskin elokuvat. Pidin tästä elokuvasta valtavasti. Ja onhan siinä hienot näyttelijätkin, kuten Marcello Mastroianni ja Jeanne Moreau. Hyvät näyttelijä vain paranevat iän myötä. Kuvaus ja musiikki tukevat kokonaisuutta.

 

Samaa rajojen teemaa käsittelee Suomessakin esitetty Usvainen maisema (1988), joka kertoo kahden lapsen matkasta läpi Euroopan tuntematonta isää etsien. Angelopouloksen Eurooppa ei tässäkään elokuvassa ole kaunis, vaan rujo ja epämääräinen, kuten on lasten epätoivoinen etsintäyrityskin, sumuinen ja epäselvä. He kohtaavat hyviä ja pahoja ihmisiä, rumuutta ja kauneutta, rakkautta ja raakuutta.

Ajatuksia herättävä elokuva tämäkin, joskaan ei yhtä kaunis kuvauksellisesti kuin edellinen. Mieleen jää erityisesti nuoren tytön raiskauskohtaus. Maailma osaa olla aika ruma.

 

Kolmas katsomistani elokuvista oli Angelopouloksen viimeiseksi jäänyt elokuva The Dust of Time (2008), joka on toinen osa modernia Kreikkaa kuvaavasta trilogiasta. Sen viimeinen osa ei koskaan valmistunut, sillä Angelopoulos kuoli liikenneonnettomuudessa kuvausten aikana.

The Dust of Time oli minulle suuri pettymys. Siinä olisi ollut ainekset, oli hyvät näyttelijätkin kuten Michel Piccoli ja Bruno Ganz, mutta myös kerta kaikkiaan kammottavan huonon roolisuorituksen tehnyt amerikkalainen Willem Dafoe, joka pilasi koko elokuvan. Oli kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mistä elokuvassa oli kyse, mikä hänen roolihahmonsa oli (ei, hänen ei pitänyt esittää amerikkalaista Willem Dafoeta). Mestariohjaajakin voi siis epäonnistua. Ja virhehän on nimenomaan hänen, hän on valinnut väärän näyttelijän tai ei ole osannut ohjata näyttelijää, joka egoilussaan lähtee omille teilleen. Ei tämä elokuva muutenkaan vakuuta, liikaa alleviivaavuutta, liikaa kaikkea, kokonaisuus hajoaa käsiin. Harmi sinänsä, sillä kertomus ja sen teemat ovat kiinnostavia (sota ja politiikka ja miten ne vaikuttavat tavallisiin ihmiskohtaloihin, rakkaustarinakin, kaksi miestä rakastavat samaa naista, eikä aika eikä ikä kolmiodraamaan vaikuta).

Mutta oli tässäkin elokuvassa kohtaus, joka jää mieleen. Ja joka oli jäänyt mieleen, sen tajusin elokuvaa katsoessani: se on näytetty elokuvaa esiteltäessä ja muistaakseni se jopa aikanaan nostatti keskustelua, mutta nyt sitä ei löydy netistä mistään (etsin nimittäin; eikä löydy koko elokuvastakaan oikein mitään, yksi japanilainen traileri, siinä melkein kaikki). Kyseessä on kohtaus, jossa Yhdysvalloista Eurooppaan tulevat lentomatkustajat pakotetaan terrorismin varjolla läpivalaisulaitteeseen, joka riisuu heidät täysin alasti, riisuen samalla heidän arvokkuutensa ja asettamalla heidät mielivaltaisesti toimivien koppalakkivirkamiesten armoille. Kaikki terrorismin pelon varjolla… Kohtauksessa yksi matkustajista kieltäytyy astumasta läpivalaisulaitteeseen, hän protestoi kovaan ääneen ja hänet viedään pois, muut näytetään läpivalaistuina ilkialasti.

Niin, olisipa todellakin ollut mielenkiintoista nähdä Angelopouloksen trilogian kolmas osa, joka käsitteli Kreikan velkakriisiä. Tällainen ohjaajan yhtäkkinen kuolema kesken kuvausten nostaa väkisinkin kysymyksen, missä määrin kuolema todella oli onnettomuus…

Mutta joka tapauksessa oli todella hieno tilaisuus nähdä yhdeltä ohjaajalta useampi elokuva muutaman päivän sisällä. Ja vieläpä isolta kankaalta. Tällaista tämä itsensä kuoliaaksi viihdyttävä maailma tarvitisi enemmän.

 

Costa-Gavras: Z – hän elää!

Kun hyvä elokuva osuu kohdalle, eihän sitä voi jättää väliin. Kävin siis katsomassa Costa-Gavrasin poliittisen trillerin Z – hän elää! Elokuva pohjaa tositapahtumiin: vasemmistolainen ja pasifistinen lääkäri-poliitikko murhataan keskellä väkijoukkoa, eikä paikalla oleva poliisirivistö hievahdakaan. Päinvastoin, se antaa kaiken tapahtua, sillä sillä on määräykset, kuten vähitellen alkaa käydä ilmi: poliitikon murhan takana ovat korkea-arvoiset santarmit ja heidän takanaan äärioikeistolainen poliitikko.

Costa-Gavrasin elokuvan merkitys on poliittisen salamurhan (salaliiton) hierarkian purkaminen. Kuka tilaa, kuka suojelee ketä, kuka tekee likaisen työn ja miten totuutta yritetään peitellä. Ei mitään uutta taivaan alla, kuten ei siinäkään, miten oikeus toimii: likaisen työn tekijät eli ne köyhät työläiset ja pikkurikolliset tuomitaan pitkiin vankeusrangaistuksiin, kun taas korkea-arvoiset poliisiviranomaiset ja poliitikot eivät koskaan joudu tuomiolle, sillä yllättäen todistajat kuolevat yksi toisensa jälkeen: he tekevät itsemurhan, jäävät junan alle, heidät tapetaan epäselvissä olosuhteissa tai joutuvat onnettomuuteen. Ja kas, kun ei ole todistajia, ei ole oikeudenkäyntiäkään. Nuori ja suoraselkäinen tutkintotuomari puolestaan menettää asemansa ja ammattinsa, kun ei kuuntele vanhempia ja viisaampia kollegoitaan, joiden mukaan on parempi jättää koko aihe hyvissä ajoin. Juttuun kun on sekaantunut liian korkea-arvoisia henkilöitä…

Elokuva toimii pitkälti dialogin kautta, joten jos ranskan kieli ei ole hallussa, on paras olla hyvät tekstitykset (toisaalta puhe on hyvin selvää, joten kieliharjoittelustakin menee hyvin). Muuten 60-luvun hailakat värit ja kuvaustyyli miellyttää silmää, musiikki on erinomaista ja rooleihin on löydetty todella mainiot kasvot. Isoimpina niminä Yves Montand murhattuna poliitikkona ja Jean-Louis Trintignan nuorena tutkintotuomarina.

Alla oleva traileri kertoo melkein koko juonen, eli esimakua ainakin saa. Englanninkieliset tekstitykset saa päälle asetuksista.

Helmet-elokuvahaasteeseen tämä menee kohtaan 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Elokuva palkittiin mm. Cannesissa ja se sai myös parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Missä muuten ovat suomalaiset poliittiset trillerit?

Tammikuun elokuvia: Ashby, Berri, Kubrick, Imamura, Kurosawa

Vaikka lukemiseni jäivätkin tammikuussa vähäiseksi, elokuvia ehdin sentään katsoa viisi (+ kimaran lyhytelokuvia). Ja niistä kolme elokuvateatterin hämyssä isolta kankaalta. Eläköön pienet leffateatterit ja erilaiset teemaillat ja festivaalit!

Aloitin Hal Ashbyn mainiolla draamakomedialla Being There (suom. Tervetuloa, Mr. Chance!) vuodelta 1979.  Olin nähnyt sen kerran aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, ja mieleen oli jäänyt lähinnä sen tunnelma sekä pääosan esittäjä. Toinen katsomiskerta avasi elokuvan merkityksiä aivan uudella tavalla. Tämä on hyvin itse asiassa hyvin poliittinen elokuva, ja valottaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen kipupisteitä erinomaisesti. Vaikka voi sen ihan vain lempeänä ja kepeänäkin nähdä, riippuu miten sitä katsoo.

Tervetuloa, Mr Chance kertoo miehestä jota ei oikeastaan ole. Hän, herra Chance (erinomainen Peter Sellers), on asunut vanhan miehen taloudessa niin kauan kuin hän muistaa ja toiminut talon puutarhurina. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, eikä liioin valehdella. Toisin sanoen, hän on puhdas sielu. Televisiosta hän kyllä pitää, ja sieltä hän kaiken myös oppii. Kun vanha mies kuolee, herra Chance joutuu jättämään talon ja astuu ulos maailmaan. Sattumien kautta hän päätyy rikkaan, vaikutusvaltaisen ja kuolemansairaan Ben  Randin vieraaksi ja sitä kautta aina itsensä presidentin siteeraamaksi tv-kasvoksi.

Mieleenpainuvan elokuvasta tekee ennen kaikkea sen huumori, joka toimii pitkälti kielen kautta ja etenkin kielikuvien: jokainen ymmärtää Chancen, nyt jo Chancey Gardineriksi muuttuneen, sanat omalla, itselleen sopivalla tavallaan. Huumorin kautta Ashby käsittelee myös amerikkalaisen ongelmia: luokka- ja rotujakoa, kaiken mittaamista rahassa, pakonomaista suhdetta seksiin, kuolemanpelkoa ja lopulta myös sitä, mikä tai ketkä maata todella johtavat. Presidentti on lopulta vain marionetti, todellinen valta on muualla. Elokuva perustuu Jerzy Kosińskin romaaniin, joka varmasti olisikin mielenkiintoista lukea.

—  —  —  —

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Claude Berrin epookkidraama Manon des Sources (suom. Rakkauden lähde) vuodelta 1986  vie 1800-luvun Provenceen ja sen upeisiin, henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin.

Elokuva jatkaa siitä, mihin Jean de Florette (suom. Katkeruuden lähde) jäi: nyt Manon (Emmanuelle Béart) on nuori, kaunis ja vihainen neito, joka hautoo kostoa niille, jotka tukkivat hänen perheensä mailla olevan lähteen ja aiheuttivat siten hänen isänsä kuoleman. Ja kostonsa hän myös saa. Yksinkertainen Ugolin (Daniel Auteuil) rakastuu Manoniin saamatta vastakaikua ja juonen takana olleelle Le Papet’elle (Yves Montand) selviää väärinkäsitys, joka on tuhonnut hänen oman onnensa.

Tavattoman surullinen elokuva loppujen lopuksi. Ei erinomainen, mutta maisemiltaan niin kaunis, ja Yves Montandin roolisuoritusta on nautinnollista seurata.

—  —  —  —

Stanley Kubrickin  Full Metal Jacket vuodelta 1986 kertoo Vietnamin sodasta.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 45 minuuttia kuvaavat merijalkaväen koulutusta, toinen osa sotaa Vietnamissa. Näistä elokuvan alkupuoli on kaikessa kammottavuudessaan erinomainen. Se kertoo yhdysvaltalaisen armeijan päämäärästä kouluttaa kylmiä tappajia, mikä  tapahtuu murtamalla heidän yksilöllisyytensä, oikeudenmukaisuudentajunsa ja oman ajattelunsa. Todella kylmäävää. Ja jos tämä ei ole sodan- ja armeijanvastaista, niin en tiedä mikä. Alla kohtaus, yksi parhaista: hidasälyinen ja pulska alokas jää kiinni donitsin piilottamisesta, mistä kouluttava kenraali häntä ja hänen tovereitaan rankaisee. Kameran kulma on täydellinen, se kuvaa vierestä seuraavia tovereita, jotka ovat muuttumassa ajattelevista ja tuntevista ihmisistä sotilaiksi, ja jotka tulevat hekin kostamaan toverilleen. Törkeä simputus murtaa mielen, kohtalokkain seurauksin.

Toinen osa kuvaa Vietnamin sodan mielettömyyttä, nyt sotilaat ovat tositilanteessa. Mutta tämä osa on vaarassa kääntyä sotilaita ihailevaksi: se tuskin on tarkoitus, mutta kun vietnamilaiset ovat huonosti englantia sönköttäviä sivuhenkilöitä, prostituoituja ja tarkka-ampujia ja amerikkalaiset sotilaat toistensa kavereita, jotka selviytyvät räjähdyksistä ja muista kauheuksista, jää se sotimisen kritiikki sittenkin ohuenlaiseksi. On siis palattava takaisin alkuun ja tähän:

—  —  —  —

Neljäs elokuva kertookin sitten sodasta tai oikeastaan sodanjälkeisestä ajasta ihan toisesta näkökulmasta. Ohjaaja on japanilainen Shōhei Imamura ja elokuva La femme insecte (Nippon konchūki, 1963).

Imamura on Ranskassa hyvin suosittu, ehkä siksi, että hän kuvaa ihmisen pimeää ja seksuaalista puolta, mutta tekee sen älykkäästi. Elokuvaa ei tietääkseni ole esitetty Suomessa, ranskasta se kääntyisi hyönteisnaiseksi ja japanista Japanin hyönteistieteellisiksi aikakirjoiksi. Hyönteinen on metafora, joka kuvaa ihmistä, joka ei opi virheistään vaan toistaan ne uudestaan ja uudestaan.

Tapahtumat sijoittuvat Japaniin vuodesta 1918 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertomuksen päähenkilö Tome (erinomainen Sachiko Hidari) syntyy köyhään maalaisyhteisöön yksinkertaisen isän ja muitakin miehiä petiinsä päästäneen äidin tyttäreksi; suhde isään on läheinen, lähes insestinen. Aikuistuttuaan Tome pyrkii pois köyhyydestä ja lähtee Tokioon, missä hänestä pian tulee prostituoitu, ja älykkäänä tyttönä hän syrjäyttää pian bordellin madamen, mutta kokee lopulta itse saman kohtalon. Kaikki toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen… Imamuran kertomus kuvaa ihmismielen eläimellistä puolta, ahnetta ja himokasta, sekä köyhää yhteiskuntaa, joka laskee kaiken rahassa, rakkaudenkin.

Mustavalkoinen kuvaus on tyylikästä ja samalla sameaa, pysäytyskuvat toimivat hienosti, niissä näkyy filmin maalauksellinen rakeisuus, jonka nykyteknologia on menettänyt.

—  —  —  —

Viimeisimpänä katsoin, pitkästä aikaa isolta kankaalta, Akira Kurosawan klassikkofilmin Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954). Kriitikot nostavat sen yleensä maailman parhaimpien elokuvien joukkoon ja Kurosawan mestariteokseksi, ja sellainen se toki onkin, vaikkei henkilökohtainen suosikkini olekaan (mm. Punaparta ja Ikiru kolahtavat minuun kovemmin). Mutta ei Seitsemän samurain merkitystä missään nimessä vähätelläkään voi. Joka katsomiskerta avaa sitä uudella tavalla.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin. Rosvot uhkaavat köyhiä kyläläisiä, he tulisivat ryöstämään sadon heti kun se olisi kerätty, raiskaisivat naiset ja tappaisivat miehet – näin oli tapahtunut ennenkin, joten nyt osa nuoremmista kyläläisistä päättää tehdä asialle jotakin. Kylän vanhin antaa neuvon: palkatkaa samurait kylää puolustamaan. Samurait kuitenkin taistelevat rahasta, joten on löydettävä isännättömiä samuraita, rōnineita, joilla on (nälkä ja) hyvä sydän. Lopulta tällaiset seitsemän miestä löytyy, ja yhdessä kyläläisten kanssa he laativat puolustussuunnitelman rosvojen hyökkäystä varten.

Kurosawa on tarkkasilmäinen ihmishahmojen tulkitsija, hän näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen rooli on esitetty hienosti, mutta valovoimaisin heistä on tietenkin Toshiro Mifune, tässä vielä nuori ja villi, uskomattoman hieno näyttelijä. Kurosawan elokuvien hienous ulottuu myös pienimpiin yksityiskohtiin: köyhien vaatteet ovat vanhoja ja repaleisia, nuoren urhean ja rikkaasta perheestä lähtöisin olevan samurain vaatteet likaantuvat siinä missä muutkin, läikät takamuksessa kertovat siitä, että vaatteita ei vaihdeta joka päivä ja penkki on likainen. Kuvaus, musiikki… kaikki tässä toimii.

Elokuva on pitkä, kolme ja puoli tuntia, välissä on tauko. Mutta miten nopeasti aika kuluukaan, pitkältä tämä elokuva ei tunnu hetkeäkään. Ja kestää tosiaan katsomista, yhä uudestaan ja uudestaan.

—  —  —  —

Helmetin elokuvahaasteessa näillä leffoilla kuitataan kohdat 1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources (pohjaa Marcel Pagnolin romaaniin ja elokuvaan), 7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt – Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (olen käynyt Vietnamissa), 11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa – Shōhei Imamura: La femme insecte (Ranskassa tätä mainostetaan jopa feministisenä elokuvana, joskin nykymetoofeministit olisivat kenties kauhuissaan, en tiedä), 15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua – Hal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! (kuka ja mikä taho Yhdysvaltoja todella johtaa) ja34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva – Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (3,5 tuntia suurinpiirtein).

Helmet-elokuvahaasteeseen

Valkokangas verhon takaa

Olin jo ehtinyt päättää tehdä Helmet-lukuhaasteen elokuvin ja dokkarein, kun uusi Helmet-elokuvahaaste julkistettiin. Ah, mitä tehdä? Pitäytyäkö siinä alkuperäisessä listassa vai hypätä valmiin kyytiin? Leffahaaste myötäilee lukuhaasteen kohtia, mutta etenkin loppupäässä on eroja.

Olkoon. Mennään annetulla. Mielenkiintoisimpia kohtia ovat Ranskan uusi aalto, yleissivistys, tabut, aasialaisen ohjaajan ohjaama elokuva, Cannes, espanjan kieli, yhteistuotannot, mustavalkoisuus ja mykkäelokuvat. Epämielenkiintoisimpia näyttelijöiden ohjaamat elokuvat, joulu (huoh), tähditys, Hollywoodin 50-luku, Oscarit, kauhu ja 80-luvun komediat.

Toiveenani ja tavoitteenani on katsoa tänä vuonna enemmän (kuin viimevuotiset 24, sitä edelliset 25 ja sitä edelliset 10) elokuvia ja dokkareita ja toivottavasti myös löytää itselleni sopiva tapa kirjoittaa niistä. Ensimmäinen leffa on jo katsottu, eli tästä se lähtee!

[Listaa täydentelen erikseen täällä]

Helmet-elokuvahaaste 2019

1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniin
2. Elokuvassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
3. Sellainen elokuva, jollaista et yleensä katso
4. Ohjaajan ainoa elokuva
5. Elokuva on ollut Jussi-ehdokkaana
6. Dokumenttielokuva
7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt
8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuva
10. Rodullistetun ohjaajan elokuva
11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
12. Elokuva liittyy Tanskaan
13. Kotimainen lasten- tai nuortenelokuva
14. Elokuvan käsikirjoittajan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua
16. Elokuvassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Elokuvassa on kaksoset
18. Aasialaisen ohjaajan elokuva
19. Et pidä elokuvan suomenkielisestä nimestä
20. Elokuva käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
21. Tunnetun näyttelijän ohjaama elokuva
22. Mustavalkoinen elokuva
23. Sokkona hyllystä valittu elokuva
24. Elokuvassa on koira
25. Elokuvassa ollaan yksin
26. Usean ohjaajan episodielokuva
27. Riippumattomana tuotantona tehty indie-elokuva
28. Jossain päin maailmaa kielletty elokuva
29. Lyhytelokuva
30. Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuva
31. Mykkäelokuva
32. 1950-luvun Hollywood-elokuva
33. Supersankarielokuva
34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva
35. Ranskan uuden aallon elokuva
36. Elokuvan julisteessa tai julkaisun kannessa on yli viisi henkilöä
37. Elokuva, joka on voittanut Oscar-palkinnon parhaasta elokuvasta
38. Elokuva, jonka IMDb-arvosana on alle 5
39. Kriitikoiden kehuma kauhuelokuva
40. Cannesin elokuvajuhlilla palkittu elokuva
41. Elokuvassa tutkitaan yliluonnollisia ilmiöitä
42. Fantasiamaailmaan sijoittuva elokuva
43. Vuonna 2019 julkaistu elokuva
44. Suosikkinäyttelijäsi tähdittämä elokuva
45. Espanjankielinen elokuva
46. 1980-luvulla tehty komedia
47. Alle 18-vuotiaan suosittelema elokuva
48. Elokuva, jossa ohjaaja näyttelee myös pääosan
49. Kahden tai useamman maan yhteistuotantoelokuva
50. Jouluelokuva