Klaus Härö: Miekkailija

Saksalais-ranskalainen tv-kanava Arte esitti muutama viikko sitten Klaus Härön vuonna 2015 valmistuneen elokuvan Miekkailija. En jaksanut tuolloin odottaa iltaan asti, ja ilahduinkin kun se nyt tuli uusintaesityksenä päivällä. Minulla oli sattumalta aikaa, joten istahdin sohvalle ja jäin katsomaan.

Alku vaikutti hyvältä. Oltiin Haapsalun talvisissa maisemissa, kevyt lumisade loi maagisen tunnelman. Sellaista ei saa keinotekoisesti luotua, vain aito lumi käyttäytyy niin. Muutenkin oli kaunista kuvausta: koululuokassa, pääosan esittäjän yksinäistä (joskin liian pitkäksi venähtyvää) miekkailua tyhjässä koulusalissa, Viron talvisia rannikkomaisemia ja haavanoksien taivuttamista kuumassa vedessä harjoittelumiekoiksi varten. Nautin myös viron kielen tutusta nuotista ja satunnaisista tunnistettavista sanoista sekä smetanaa ja hapankaalia myyvistä venäläismummoista.

Siinä olivat elokuvan hyvät puolet. Sillä melkein alkumetreillä alkoivat ongelmat. Miekkailija on hidastempoinen, ennalta-arvattava, kliseinen ja kömpelö elokuva. Se on kiltti ja heart warming. Laskelmoitukin. Siirappinen. Musiikki soi myös silloin kun sille ei ole mitään tarvetta. Ah. Useammin kuin kerran nousi iho kananlihalle, mutta ei siksi, että elokuva olisi koskettanut, vaan siksi, että se yritti koskettaa. Yritti niin kovasti, että se alkoi mennä jo parodian puolelle.

Vaikka elokuva perustuu tositarinaan, siitä puuttui tosi-. Se yrittää olla realistinen, mutta siinä ei ole mitään realistista. Miekkailuharjoituksia pidetään koululla, mutta kukaan lapsista ei näytä käyvän oppitunneilla. Aikaa on riittämiin miekkailuharjoituksiin, ja kilpailuunkin Leningradiin ehditään juuri ja juuri, saadaan sattumalta oikeanlaiset asut lainaksi viime tingassa ja sitten vielä voitetaan kilpailu. Dialogit ja hiljaiset hetket ovat epätasapainossa, ja salainen poliisi on häkellyttävän kärsivällinen odottaessaan isoisän kuiskivan lapsenlapsensa korvaan suuria viisauksia ja neuvoja, ennen kuin hänet viedään Siperiaan. Puvustus on aikakauteen sopivaa, mutta kaikki vaatteet näyttävät uusilta. Entä miksi valaistus tulee aina ylhäältä? Ulkona, sisällä, illallakin?

Entä loppu? Endel Nelis vapautuu vankileiriltä Stalinin kuoltua ja palaa Haapsaluun. Vaikeat ajat eivät ole jättäneet häneen ulkoisia merkkejä ja muutenkin näyttää, että hän olisi ollut poissa päivän tai kaksi. Ja jostakin ovat tyttöystävä ja koko miekkailukerho saaneet tietää Endelin paluusta ja ovat häntä vastassa! Mutta eivät yhtä aikaa, vaan tulevat kulman takaa esiin pari kolme lasta kerralla. Kukaan muu ei astu junasta eikä muita ihmisiä ole koko asemalla. Mutta mikä erikoisinta, kukaan ei sano sanaakaan. Musiikki vain soi.

Mon dieu. Onneksi en ollut leffateatterissa, nyt saatoin ryhtyä viikkaamaan pyykkiä ja siivoamaan astiakaappia samalla, muuten en olisi kestänyt.

Miksi elokuva on tehty? Se pääsi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kilpaan, ja muistaen Härön innostuksen, jäin miettimään että näinkö Härö halajaa Hollywoodiin? Sen verran amerikkalaista siirappisuutta elokuvassa oli, mutta pelkään sen olevan aivan liian hidas jenkeille. Neuvosto- ja kommarijutuista he kyllä varmasti tykkäävät, ja siitä, että tarinassa on onnellinen loppu.

 

Jeanne Moreau

Tämä laulu kuului eilen kaikkialla. Ikoninen näyttelijätär Jeanne Moreau oli kuollut 89-vuotiaana kotonaan, mikä sai ranskalaiset muistelemaan – aikakautta, joka Jeanne Moreaun kanssa nyt katoaa. Ei sellaisia elokuvia enää näe, tuhahti yksi piikkinä nykyelokuvalle, Olen nähnyt kaikki hänen elokuvansa, teatterissa, sanoi toinen. Une femme libre, Moreausta sanotaan, sillä hän oli edellä aikaansa, villi, rohkea, voimakas. Feministi? Ei, ei hän feministi ollut, ei hän tarvinnut ismejä eikä takajoukkoja elääkseen kuten halusi.

Moreaun kuolema oli koko päivän pääuutinen. Uutiset alkoivat hänen kuvillaan ja päättyivät niihin. Radiossa oli erityisohjelma, jonne ihmiset saivat soittaa ja kertoa, mitä Moreau oli heille merkinnyt. Television keskusteluohjelmissakin puhuttiin Moreausta. TV1 esitti – myöhään illalla – Moreaun muistoksi ja kunniaksi yhden hänen elokuvistaan, kun taas ranskalais-saksalainen kulttuuri- ja ajankohtaiskanava Arte reagoi heti ja muutti ohjelmistoaan: ensin nähtiin Luis Buñuelin Kamarineidon päiväkirja vuodelta 1964 ja sen perään François Truffaut’n upea Jules ja  Jim vuodelta 1962.

Niin, vaikka en ole ranskalainen enkä tätä aikakautta itse elänyt, niin kyllä minunkin silmäni kostuivat uutisen kuultuani ja pysähdyin kesken ruoanlaiton, istuin pöydän ääreen ja katselin kuvia Jeanne Moreaun elämän varrelta. Kaunis, vaikkei klassisen kaunis nainen, hänen äänensä, hänen älynsä. Ja miten hienosti hän kantoi ikäänsä, ei turvautunut kauneusleikkauksiin, ei valkaissut hampaitaan. Mikä pilke hänen silmissään! Mikä kaiken kattava huumori.

Katsoin illalla Kamarineidon päiväkirjan nyt toistamiseen. Onhan se totta, ettei tällaista elokuvaa enää näe, ei sellaisia enää tehdä.

Suomalaismedia sentään huomasi Moreaun kuolleen, mutta kas kun ei ollut amerikkalainen, niin siitä mainittiin melkoisen lyhyesti ja uutisen annettiin kadota virran mukana. Miten minua tympäiseekään kotimaani amerikkalaistuminen…

Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Des trains pas comme les autres eli ei mitään ihan tavallisia juniaa on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

Kōji Fukada: Harmonium (leffa)

Cannesin Un Certain Regard -sarjassa kilpaili viime vuonna Hymyilevän miehen kanssa  japanilaisen Kōji Fukadan elokuva Harmonium (Fuchi ni tatsu, 2016). Vaikka voitto menikin Suomeen, sai japanilainen tuomariston palkinnon.

Harmonium on psykologinen trilleri, joka ensi alkuun tuo mieleen ranskalaiselokuvan Harry, qui vous veut du bien (2000), amerikaksi A friend like Harry...

Molemmissa leffoissa pariskunnan arkeen ilmestyy vanha ystävä, joka vaikuttaa mitä ystävällisimmältä ja avuliaimmalta, mutta joka todellisuudessa on jotain aivan muuta. Mutta siinä, missä Harry jne. tiivistyy varsinaiseksi kauhukertomukseksi, jättää Harmonium kaiken ilmaan ja lopulta lässähtää. Ja siinä, missä Hymyilevä mies on kuvaukseltaan kaunis, on Harmonium arkinen ja harmaa.

Katsoin kuitenkin elokuvan loppuun asti, eli ei se ihan mahdoton ole. Aluksi se pitää näpeissään ihan ok. On toisistaan etääntynyt pariskunta: vaimo (Mariko Tsutsui) on kristitty, mies (Kanji Furutachi) ateisti, ja tytär on valmistautumassa urkuharmoniesiintymistä varten. Kuviota sekoittaa miehen vanha ystävä Yasaka-san (Tadanobu Asano), kohtelias ja ystävällinen mies, jolla on synkkä menneisyys: hän on vastikään vapautunut vankilasta saatuaan armahduksen murhatuomiosta. Yasakalla ja perheen isällä on jotakin yhteistä ja hetken vaikuttaa, että Yasaka on tullut ottamaan kaiken sen, mitä ystävällä on ja mitä hänellä ei ole. Vaimo tuntee seksuaalista vetoa Yasakaan, mutta torjuu tämän, minkä jälkeen Yasaka pahoinpitelee (seksuaalisesti?) perheen tyttären, joka vammautuu loppuiäkseen.

Tähän liittyykin elokuvan kiinnostavin filosofinen kysymys, kun perheen isä pohtii tyttären vammautumisen olevan rangaistus hänen ja vaimon rikoksista. Toinen rikos on fyysinen, toinen mentaalinen. Kristinuskoa, buddhismia ja ateismiakin sivutaan, mutta nekin teemat jäävät vähän ilmaan. Vaimo vaikuttaa jättäneen uskonsa tyttärensä vammauduttua (ainakaan tämä teema katoaa elokuvasta siinä vaiheessa) ja kenties koska on joutunut Yasakan pauloihin.

Koska elokuva ei kuitenkaan sellaisenaan oikein toimi ja erilaiset teemat jäävät ilmaan (eivätkä yksityiskohdat oikein vakuuta), jäin miettimään, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin kirjana, jolloin rivien väliin voi kirjoittaa enemmän. Sitä kai leffakin oli hakenut, muttei onnistunut. Hetken jo luulin että se olisikin elokuvasovitus, mutta niin ei taida kuitenkaan olla.

Näyttelijätyöstä pidin kyllä. Pienieleistä ja jotenkin hyvin japanilaista.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (leffa)

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies voitti viime vuonna Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, millä on sekin merkitys, että elokuva kuuluu nyt ranskalaiseen Cannes-sarjaan. Eli sitä näytetään ja tullaan näyttämään erilaisissa tilanteissa, kuten telkkarissa ja pitkillä Air Francen lennoilla.

Ranskaksi elokuva on nimetty päähenkilön mukaan. Olli Mäki riittää, siinä on tarpeeksi eksotiikkaa (pisteet a:n päällä!) ja se on lyhyt ja napakka. Suomeksi (jotenkin kaurismäkeläinen?) nimi Hymyilevä mies taas toimii paremmin – sitä paitsi kukapa tietäisi, kuka se Olli Mäki oikeastaan oli.

Se seikka tulee toki pian selville. Hymyilevä mies on tositapahtumiin perustuva elokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuskilpailussa. Elokuva keskittyy kuitenkin enemmän Mäen rakkaustarinaan, joka häiritsee hänen harjoitteluaan, sekä nyrkkeilijän, managerin ja mediamyllytyksen suhteeseen.

Elokuva on mustavalkoinen ja tyylikkäästi kuvattu. On nykyään harvinaista herkkua, että elokuva toimii nimenomaan kuvallisesti – asia, mikä pitäisi olla elokuvan kyseessä ollessa selviö, mutta mikä on tällä hetkellä tyystin unohdettu. Kuvakulmat ovat hyviä, leikkaus toimii, kokonaisuus on kaunista katsottavaa.

Näyttelijäkaarti on (ainakin minulle) jokseenkin tuntematonta, mutta  päärooleissa olevat kokkolalaiset Jarkko Lahti (Olli) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija) ovat vähäeleisen luontevia. Sen sijaan Eero Milonoff managerina tuottaa harmaita hiuksia. Milonoff ei pysty ravistelemaan pois vuoden 2017 stadilaiskundin puhetapaa ja maneereja, mikä ei oikein istu vuoteen 1962 sijoittuviin tapahtumiin. Enkä oikeasti usko, että vuonna 1962 suomalaiset olisivat puhuneet amerikkalaisvieraittensa kanssa noin hyvää englantia ja tuosta noin vaan…

Kokonaisuutena elokuva toimi, se eteni kivasti eteenpäin ja etenkin alussa (häät, hääpuhe, polkka…) se sai hörähtelemään ääneen. Leffaa mainostettiin ainakin Ranskassa komediana, mutta alun jälkeen se kyllä lähinnä vakavoitui. Pieniä kivoja anekdootteja olivat Claes Andersson baarin pianistina ja oikea Mäen pariskunta ohikulkijoina, jotka molemmat tosin huomasin vasta lopputeksteistä.

Mutta jokin jäi lopulta uupumaan. Elokuva on kiva, mutta siinä kaikki. Jokin särmä tai ohjaajan näkemys tuntui puuttuvan. Pientä vihjettä antoivat managerin rahahuolet ja rahoittajien lausahdus että eikös se Olli Mäki ole kommunisti, mutta nämä Kuosmanen kuitenkin ohitti. Mäen siviiliammatti leipurina jäi sekin vain titteliksi.

Ulkomaalainen seuralaiseni puolestaan valitteli jälkeenpäin, että elokuva tai sen henkilöt yrittävät olla liian amerikkalaisia. ”Ei suomalaiset ole tuollaisia”, hän sanoi. Minä jäin miettimään. Ovatko he? Olemmeko me? Tiedän, että Milonoff ainakin on hyvin tyypillinen nykyhelsinkiläinen. Ehkä me todella olemme amerikkalaistuneet jo liikaa…

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Alfred Hitchcock: Rebecca

Artelta tulee aina silloin tällöin hyviä leffoja ja klassikoita. Tällä kertaa vuorossa oli Alfred Hitchcockin vuonna 1940 ilmestynyt Rebecca. En nähnyt leffaa ihan alusta, joten kuuluisat alkusanat, ”Last night I dreamt I went to Manderlay again”,  menivät valitettavasti ohi. Mutta onneksi on YouTube.

Rebecca oli Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa ohjaama elokuva, joskin se on hyvin englantilainen näyttelijäkaarteineen kaikkineen. Aikoinaan tuli Hitchcockia katsottua enemmänkin, ja kyllähän hänen tyylinsä sieltä tunnistaa. Englantilaisuudenkin: kuka oli murhaaja -tyyppisestä asetelmasta tuli väkisinkin mieleen Agatha Christie, vaikkei paljastusta teekään salapoliisi, eikä sitä edes tehdä poliisille. Daphne du Maurierin alkuperäisessä tarinassa puhutaan murhasta, mutta Hollywoodiin ei rankaisematta jäävä murha käynyt, joten elokuvassa kuolema jää epäselväksi: oliko se murha, itsemurha vai sittenkin vain onnettomuus.

Mutta entä se psykologinen puoli? Sehän se mielenkiintoisempi tarina on. Leskimies Maxim (Laurence Olivier) tuo uuden nuorikkonsa (Joan Fontaine) Manderlayn linnaan, joka on täynnä muistoja edesmenneestä Rebecca-rouvasta. Uusi rouva kuvittelee kaikkien, ennen kaikkea puolisonsa vertaavan häntä kuvankauniiseen Rebeccaan, mikä on osittain vain hänen mielikuvitustaan ja huonoa itsetuntoaan. Sillä oikeasti Maxim rakastaakin häntä, eikä ole koskaan Rebeccaa rakastanutkaan. Eikä Rebeccakaan ole niin ihanainen nainen, kuin miksi hänet kuvaillaan. Agathachristiemäinen osuus alkaa, kun uponneen laivan hylystä löytynyt ruumis osoittautuu Rebecaksi ja käy ilmi, että hänen leskensä on vuosi sitten tunnistanut väärän naisen kuolleeksi naiseksi.

Ihan mukanaa illan viihdykettä. Jäin katsomaan loppuun, mutta siinä kaikki. Toisaalta, harvaa elokuvaa nykyään tulee televisiosta katsottua viittä minuuttia pitemmälle, joten kyllä klassikon siitäkin tunnistaa, että sen katsoo loppuun… vaikka sitten hampaita samalla pesten, mutta kykenemättä siitä huolimatta sulkemaan televisiota.