Aihearkisto: elokuvat

Elokuvahaaste 2019 – lopputulos 41+/50

Viime vuonna Helmet-elokuvahaastetta mainostettiin hienolla elokuvalla Cinema Paradiso, tänä vuonna sen tilalla on se kömpelö oranssi Helmet-hahmo…

Innostuin viime vuonna tekemään Helmet-elokuvahaasteen samaan tapaan kuin lukuhaasteen eli sovittelemalla katsomani leffat sopiviin haastekohtiin. Osaan ei siis tullut mitään, kun taas loppuvaiheessa jotkut kohdat saivat kaksi merkintää. Koska en edennyt lista edellä, jäi (yllätyksekseni!) esimerkiksi kohta 35. Ranskan uuden aallon elokuva täyttämättä, vaikka siihen olisi ollut kyllä omassa dvd-valikoimassani ihan tarpeeksi katsottavaa, kuten Truffaut’a, samoin kuin kohta 46. 1980-luvulla tehty komedia, johon olisi voinut hyvin tulla Woody Allenin tuotantoa. No, myöhemmin sitten.

Kaikkiaan katsoin 42 elokuvaa (ml. pari dokkaria) sekä sikermän lyhytelokuvia, joista listaan merkitsin kaksi. Katsoin elokuvia teatterissa, dvd:ltä, televisiosta, netissä, elokuvatapahtumissa, isolta kankaalta ja pieniltä näytöiltä. Vanhin oli vuodelta 1939 (Marcel Carnén Le Jour se lève), uusimmat tasan 80 vuotta myöhemmin eli 2019. Eniten katsoin yhteistuotantoja (8), minkä jälkeen tulivat Yhdysvallat, Ranska ja Japani kukin 7:llä elokuvalla. Kreikkalaisia ja suomalaisia katsoin kumpaisiakin 3, tanskalaisia 2 ja puolalaisia, eteläkorealaisia, kiinalaisia, saksalaisia, meksikolaisia ja espanjalaisia kutakin yhden.

Joukkoon mahtui monta erinomaista elokuvaa, joitakin keskinkertaisia ja muutama huono. Osan olin nähnyt yhden tai useamman kerran aiemmin, suurimman osan ensimmäistä kertaa.

Tässä katsotut elokuvat haastekohtiin sijoiteltuina, olkaapa hyvät:

1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources. Suomeksi Rakkauden lähde; perustuu Marcel Pagnolin kaksiosaiseen romaaniin L’Eau des collines, menköön klassikosta! Ihan mielenkiintoinen elokuva, vaikkei mikään mestariteos. Mutta silti… ne maisemat, se musiikki… ja onhan se tarina oikeastaan aika kaunis kaikessa surullisuudessaan. Elokuvan edellisen osan, Jean de Florette eli suomeksi Katkeruuden lähde katsoin edellisenä vuotena.

2. Elokuvassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettäTheó Angelópoulos: Le pas suspendu de la cigogne. Elokuvassa etsitään kadonnutta poliitikkoa ja aviopuolisoa. Hienovireinen ja ajatuksia herättävä elokuva.

3. Sellainen elokuva, jollaista et yleensä katsoNils Tavernier: L’Incroyable Histoire du facteur Cheval. Nk. biopicit eli elämäkertaelokuvat ovat nykyisiä rahavirtojen kalasteluelokuvia, niin tämä posteljooni Chevalistakin kertova elokuva. Hyvä aihe, keskinkertainen toteutus. Mutta se Ankgor Watista inspiraation saanut monumentti on komea. (Tähän kohtaan menee myös Oliver Stonen Money Never Sleeps, jonka olin unohtanut… Huono jatko-osa Wall Streetille. Ei Oliver Stonekaan aina onnistu…)

4. Ohjaajan ainoa elokuva

5. Elokuva on ollut Jussi-ehdokkaanaMarkku Pölönen: Onnen maa. Pölösen esikoisohjaus, johon ihastuin täysin! Tämä on elokuvaa, todella mainio, jopa avantgardistinen toteutus ja hienot näyttelijätyöt!

6. Dokumenttielokuva – Laurent Bouzereau: Roman Polanski – A Film Memoir. Haastatteludokkari, joka toteutettiin sen jälkeen, kun amerikkalaiset olivat taas yrittäneet saada Polanskin telkien taakse mutta joutuneet nuolemaan näppejään. Polanskia itseäänkin kannattaisi kuunnella, ei vain mediaa.

7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynytStanley Kubrick: Full Metal Jacket; Roman Polanski: J’Accuse. Kubrickin elokuva sijoittuu Vietnamiin, Polanskin Ranskaan. Molemmissa olen käynyt ja matkustanut.

8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseenKenji Mizoguchi: Ugetsu – kalpean kuun tarinoita; Roman Polanski: Pianisti. Yksi parhaista kohdista koko haasteessa, yleissivistystä viihteen sijaan. Tähän oli helppo sijoittaa Mizoguchi ja Polanski ja kaksi komeaa, mieleenpainuvaa elokuvaa.

9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuvaRoman Polanski: The Ghost Writer. Hey, what did you expect? Vakavasti ottaen, The Ghost Writer menisi kyllä edelliseenkin kohtaan. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia poliittisia trillereitä viime aikoina. Samaan sarjaan menee Polanskin uusin, J’Accuse.

10. Rodullistetun ohjaajan elokuvaAli Abbasi: Gräns. Rodullistettu-termiä en mielellään käyttäisi, mutta hyvä on, tiedämme kaikki, millaisia lisämääreitä nykyään annetaan ihmisille, joiden sukunimi viittaa arabitaustaan. Ja toisaalta miten Ali Abbasi tällä elokuvallaan näyttää, kuinka väärässä nämä lisämääreet ovat. Ruotsiin sijoittuva omalaatuinen kertomus, joka panee miettimään ihmisyyttä ja sen ilmenemismuotoja. Itse asiassa lukisin kertomuksen mieluummin novellina, johon se pohjautuu. Leffaa tuskin katson toista kertaa, mutta jätti se silti muistijäljen mieleen.

11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassaShōhei Imamura: La femme insecte. Luojan kiitos Shōhei Imamura teki elokuvansa ennen nykyistä uusmoralismin aikakautta… Itse asiassa elokuva on hyvin feministinen, tosin en tiedä miten neofeministit sen näkisivät. Imamura on naisen puolella, mutta sukeltaa ihmismielen likaiseen ja eläimelliseen puoleen näyttäen sen suoraan ja häpeilemättä. Oppiiko ihminen virheistään vai toistaako hän samaa aina, aina, aina… se on tämän elokuvan pääkysymys.

12. Elokuva liittyy TanskaanGustav Möller: The Guilty. Liki teatterimaisen rajattu elokuva, jossa katsoja-kuulija tekee omat johtopäätöksensä. Mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Uutta tanskalaista.

13. Kotimainen lasten- tai nuortenelokuva

14. Elokuvan käsikirjoittajan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Marcel Carné: Varjojen yö. Käsikirjoittaja Jacques Prévert, p kuten la plume. Mutta miten hieno onkaan elokuva, jonka on kirjoittanut Prévert, ohjannut Carné ja jonka pääroolissa ovat Jean Gabin ja Arletty. Aikana, jolloin runous ja kaunis elokuvaus yhdistyivät ja elokuvalla oli sanottavaakin…

15. Elokuvassa käsitellään jotain tabuaHal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! Tabu tulee esiin elokuvan loppuvaiheessa. Suosittelen katsomaan, ovat ne osanneet ennen Amerikassakin mielenkiintoisia ja ei-kaupallisia elokuvia tehdä. Näitä lisää, kiitos!

16. Elokuvassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamaillaTheo Angelopoulos: Usvainen maisema. Onko tämä maailma todellinen vai epätodellinen? varjoa vai valoa? onko olemassa isää, jota etsiä, maata, josta puhutaan?

Landscape in the Mist from monoursblanc on Vimeo.

17. Elokuvassa on kaksosetJoonas Berghäll: Miesten vuoro. Yksi miehistä puhuu kaksosistaan, joista toinen kuolee. Totta puhuen en pitänyt koko elokuvasta, en voi ymmärtää, miksi tämä on palkittu tai edes, miksi se on tehty. Eivät nämä mitään oikeita keskusteluja olleet, vaan ohjattuja yksinpuheluita tai pikemminkin vuodatuksia, joilla ei ollut saunan kanssa mitään tekemistä. Vain loppukohtaus, kuorolaulu, oli hieno. Valtava pettymys elokuvana.

18. Aasialaisen ohjaajan elokuvaNoh Dong-seok: Golden slumber. Elokuvana tämä ei ollut mitenkään erityisen hyvä, teemaltaan kylläkin. Se kertoo siitä, miten nykymaailmassa kuka tahansa satunnainen ihminen voidaan lavastaa terroristiksi ja miten se tapahtuu. Miten valtavan helposti se tapahtuu. (Elokuva on kuvallisesti niin epämielenkiintoinen ja hollywoodmainen, etten viitsi traileria tähän laittaa, se löytyy kuitenkin täältä.)

19. Et pidä elokuvan suomenkielisestä nimestäMarcel Carné: Synnin jälkeen. Elokuvan ranskankielinen nimi on Thérèse Raquin; eihän suomenkielinen nimi ei varsinaisesti huono ole, kaukana vaan kaukana alkuperäisestä, tosin ymmärrettävistä lausunnallisista syistä. Vaan voisi ne elokuvien nimet edelleen kohdemaan kielelle kääntää eikä käyttää muka-internationaalia englantia!

20. Elokuva käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuriaWerner Herzog: Aguirre – Jumalan viha. Sijoittuu 1560-luvun Peruun. Hyvä nähdä elokuvallisen yleissivistyksen vuoksi, mutta en minä tätä toista kertaa jaksaisi katsoa. Klaus Kinskin rooli oli joka tapauksessa mielenkiintoinen.

21. Tunnetun näyttelijän ohjaama elokuvaWoody Allen: A Rainy Day in New York. Woody Allenin uusin. Elokuvan satiirin kohteena on amerikkalainen nyky-yhteiskunta, sen sairas suhde mediaan, julkkiksiin, rahaan, seksiin ja elokuvamaailman kulisseissa tapahtuvaan molemminpuoliseen mies-naishyväksikäyttöön – ja mitä kävi? media ja elokuvamaailman kulissit iskivät heti takaisin, mikä vain todistaa sen, että Allen tietää mistä puhuu.

22. Mustavalkoinen elokuvaPawel Pawlikovski: Cold war. Mustavalkoinen toteutus toimii hienosti Pawel Pawlikowskin elokuvassa, jonka katsoisi mieluusti toisenkin kerran. Etenkin kuvauksellisesti  hieno.

23. Sokkona hyllystä valittu elokuvaJimmy Leipold: Propaganda. The manufacture of consent. Dokumenttielokuva siitä, miten meidän mieliimme vaikutetaan mm. mainonnalla, uutisilla, tv:llä ja elokuvilla, ja miten pr (public relations) on vain uusi nimi propagandalle. Yhdysvaltoihin pr-propagandan toi tunnetun psykologin eli Freudin sukulaismies Edward Bernays. Tämä dokumenttielokuva pitäisi olla koulussa pakollisena katsottavana, jotta nuoretkin ymmärtäisivät, miten heihin (meihin kaikkiin) vaikutetaan.

24. Elokuvassa on koira – Matteo Garrone: Dogman. Koirasalonkia pitävä nyhverö mies joutuu isomman kiusaamaksi ja sitä kautta hankaluuksiin. Raaka ja silti hieno elokuva, joka tuo mieleen italialaisen neorealismin sijoitettuna nykymaailmaan.

25. Elokuvassa ollaan yksin Michihito Fujii: The Journalist. Teemaltaan harvinaislaatuinen eli tositapahtumiin perustuva poliittinen trilleri Japanista. Elokuvana ei erityisen mieleenpainuva, aiheeltaan kyllä: se kertoo nimittäin siitä, miten mediaa ohjaillaan ylhäältä käsin eli korkeilta poliittisilta palleilta.  Aiheen arkaluontoisuudesta puolestaan kertoo se, että yksikään japanilainen naisnäyttelijä ei uskaltautunut pääosan journalistiksi, joten roolin tekee (ei tosin kovin hyvin) korealainen näyttelijätär. Parhaiten mieleen jää kohtaus, joka kuvaa hallituksen palkkaamia nettitrolleja: niitä on todellakin kaikilla, ei vain venäläisillä, ja ne ovat kärppänä paikalla, kun tarvis on (tämänhän toki huomaa kotifoorumeilla esim. Fukushima- tai Nato-uutisoinnin kohdalla, ne tietynlaiset kommentoijat ovat paikalla sekunnissa). Niin, elokuvassa tosiaan ollaan myös yksin: vaimo jää yksin kun mies ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa pilliinviheltäjäksi eli tietovuotajaksi.

26. Usean ohjaajan episodielokuva

27. Riippumattomana tuotantona tehty indie-elokuva Shin’ichirō Ueda: One Cut of the Dead (Kamera o tomeru na!). Enpä muista nauraneeni aikoihin näin makeasti, vaikka zombiet eivät edustakaan lempilajiani! Pienen budjetin elokuva, todella mainio.

28. Jossain päin maailmaa kielletty elokuva – Costa-Gavras: Z – hän elää! Poliittinen trilleri, joka kiellettiin alunperin kotimaassaan Kreikassa.

29. Lyhytelokuva Gabriel Razmadze: Le Mûrier Noir (Black mulberry; Shavi Tuta); Rocco Labbé: Portraits de maîtresses. Näistä kahdesta itse asiassa tuo ensimmäinen, makedonialaiselokuva jäi paremmin mieleen, vaikka toteutukseltaan ranskalainen oli tyylikkäämpi ja napakampi.

30. Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuvaFrancis Ford Coppola: Kummisetä (The Godfather). Eiköhän Kummisedät suositushyllystä löydy? Coppolan Kummisedät kertovat hyvin suoraan ja koruttomasti Yhdysvalloista. Kolmososa ei yllä ykkösen ja kakkosen tasolle, mutta kertoo, mihin amerikkalainen poliittinen eliitti tähtää.

31. MykkäelokuvaMichel Hazanavicius: The Artist. Paluu mustavalkoiseen ja mykkään ilmaisuun! Ja hyvin näyttää, että se toimii edelleen. Ei ehkä maailman filosofisin elokuva, mutta jätti silti positiivisen muistijäljen.

32. 1950-luvun Hollywood-elokuva

33. Supersankarielokuva

34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita. Eivätkä ne yli kolme tuntia tunnu edes pitkiltä…

35. Ranskan uuden aallon elokuva

36. Elokuvan julisteessa tai julkaisun kannessa on yli viisi henkilöäFeng Xiaogang: Youth (Fānghuá). Kahdeksan henkilöä, itse asiassa. Teknisesti taitava elokuva, joka kuvaa nuorten ihmisten elämää kulttuurivallankumouksen aikana Kiinan armeijan leivissä.

37. Elokuva, joka on voittanut Oscar-palkinnon parhaasta elokuvasta – George Roy Hill: Puhallus. Jos viihteestä puhutaan, niin tällaista se saa mielellään olla! Hienot näyttelijäsuoritukset, hieno tarina, hieno musiikki. On kyllä Oscarinsa ansainnut, ehdottomasti.

38. Elokuva, jonka IMDb-arvosana on alle 5

39. Kriitikoiden kehuma kauhuelokuvaStanley Kubrick: A Clockwork Orange. Tämän lähemmäs kauhuelokuvaa en tällä kertaa päässyt. Kauhua on sen tarkkanäköisyys tulevaisuuden suhteen. Kaikki se, mitä Kubrick kuvaa, on nyt todellisuutta: auktoriteettien katoaminen (koulussa ja kotona), silmitön väkivalta, seksin ylikorostuminen, aivottomat väkivaltarikolliset poliisiunivormussa… Ei ole mukavaa katseltavaa, ei, mutta miten komean elokuvan Kubrick siitä onkaan luonut. Beethovenin 9. sinfoniaa ei voi tämän elokuvan jälkeen enää kuunnella toisin. Mutta kyllä minä nautin myös tästä englannista.

40. Cannesin elokuvajuhlilla palkittu elokuvaPedro Almodóvar: Kärsimys ja kunnia. Eihän tätä olisi voinut olla palkitsematta! Uskomattoman hieno elokuva, joka kertoo Almodóvarin oman elämäntarinan (ainakin osittain). Olen fani.

41. Elokuvassa tutkitaan yliluonnollisia ilmiöitäLuís Buñuel: La vie criminelle d’Archibald de la Cruz (Ensayo de un crimen). Fani olen myös Buñuelin: tässä elokuvassa päähenkilö pystyy tappamaan pelkällä ajatuksen voimalla. Surrealismia parhaimmillaan.

42. Fantasiamaailmaan sijoittuva elokuva Koji Fukada: A Girl Missing. Fantasiamaailmana mielen tuottamaa fantasiaa. Ei kovin hyvä elokuva, vaikka aihe, kateus ja sen seuraukset, onkin kiinnostava. Päänäyttelijän jos olisi voinut ainakin vaihtaa…

43. Vuonna 2019 julkaistu elokuva Hirokazu Kore-eda: La vérité. Kore-edasta yritetään tehdä suurta nimeä, mutta hänen elokuvansa ovat suuruudeltaan aika vaatimattomia. Niin tämäkin japanilais-ranskalainen yhteistyö, jossa on isot näyttelijänimet, mutta muuten ei oikein mitään.

44. Suosikkinäyttelijäsi tähdittämä elokuvaAkira Kurosawa: Elän pelossa. Tuntemattomampi elokuva Kurosawalta, mielenkiintoinen aihe: ydinsodanpelko. Pääosassa aina yhtä muuntautumiskykyinen Toshirō Mifune.


45. Espanjankielinen elokuvaLuís Buñuel: Tristana. Kuten 70-luvun traileri sanoo: Tristana ei ole eroottinen, väkivaltainen eikä romanttinen elokuva, vaan Luis Buñuelin elokuva! (Ja miten ihana onkaan Catherine Deneuve…) Tätä katsoessani minut valtaa halu ryhtyä opiskelemaan espanjaa… Ferrrrnando RRRRey!

46. 1980-luvulla tehty komedia

47. Alle 18-vuotiaan suosittelema elokuvaKlaus Härö: Tuntematon mestari. Oletan että suosittelee, onhan se koko perhee elokuva. Minusta tosin huono, en suosittele, mutta enpä olekaan alle 18.

48. Elokuva, jossa ohjaaja näyttelee myös pääosanWoody Allen: Zelig. Olisiko se niin, että Woody on elokuviensa paras näyttelijä? Ainakin tässä, ehdottomasti.

49. Kahden tai useamman maan yhteistuotantoelokuvaTheó Angelopoulos: La poussiere du temps (The dust of time); Vincent Garenq: Au nom de ma fille (Ranska, Saksa). Tähän kohtaan oli tunkua, lopulta pääsi kaksi. The dust of time on aiheeltaan kiinnostava, elokuvana ei niinkään. Tositapahtumiin perustuva Au nom de ma fille taas oli positiivinen yllätys, kertoo ranskalaisisän pakkomielteeksi muodostuvasta halusta saada tyttärensä raiskaaja ja murhaaja – lääkäri – vastuuseen teoistaan.

50. Jouluelokuva

Tällaisia. Kyllä hyvä elokuva saa sitten innostuneeksi! Siinä yhdistyy kiinnostava tarina, hyvä kuvaus, musiikki, roolisuoritukset ja lopulta se jokin, mitä ohjaaja haluaa teoksellaan sanoa. Oma, muista erottuva tyyli. Siinäpä se. Hyvän elokuvan resepti.

 

Nauru pelastaa kaiken! Woody Allenin Zelig

Eilinen ärtymykseni, pettymykseni ja masennukseni olivat lopettaa kuluneen vuoden äärimmäisen epämiellyttävissä merkeissä. Oli siis tehtävä jotakin. Elokuva. Vain hyvä elokuva voisi pelastaa sen mikä pelastettavissa on, eli palauttaa hyvän tuuleni.

Kävin läpi dvd-hyllyä yhdessä puolisoni kanssa, oli jo ilta, joten ei mitään kamalan pitkää, ja niin me totesimme melkein yhteen ääneen: Zelig! Nyt, juuri nyt on Zeligin aika.

Woody Allenin Zelig on komedia, parodia ja farssi omasta ajastaan ja myös meidän ajastamme, sillä eihän mikään kolmessakymmenessäviidessä vuodessa muuttunut ole. Se on myös erinomaisen tarkkanäköinen kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta joka pyörii median (tuolloin sanomalehtien ja tv:n) suloisessa tanssiotteessa. Zelig, jota Woody Allen näyttelee, on mies, joka haluaa miellyttää muita. Hän haluaa miellyttää niin paljon, olla yksi muista, että hän alkaa hetkessä muistuttaa ympärillään olevia ja juttukumppaneita niin ajatuksiltaan, ulosanniltaan kuin ulkonäöltään: hänestä tulee ihmiskameleontti, joka menee milloin juutalaisesta rabbista pitkine partoineen, tohtorista valkoisine takkeineen, mustasta jazz-muusikosta tummine ihoineen ja kikkaroine hiuksineen, kiinalaisesta aasialaisine piirteineen ja meluavine käytöksineen ja niin edelleen.

Leonard Zeligistä tulee ensin lehdistön suosikkiaihe, hän tarjoaa juttua jokaiselle päivälle, ilman että toimittajien tarvitsee edes lisäillä tai muokkailla juttua mehevämmmäksi – ja jota elokuvassa muistellaan dokumentin keinoin varsin uskottavan tuntuisesti. Lenny Zelig myös tuotteistetaan pian: on zelig-krääsää, liskotanssia, tehdään lauluja ja elokuvia. Kunnes tulee aikansa metoo. Tuntemattomat naiset alkavat väittää Zeligin menneen heidän kanssaan naimisiin ja olevan heidän isättömien lastensa isä. Mitään todisteita ei ole, mutta yleisön suhtautuminen ennen niin rakastettuun liskomieheen muuttuu vihaksi ja vainoksi, joka kärjistyy tiukan purinistisen katolilaisrouvan radiopuheessa: Lynch the little Heb! Leonard Zelig katoaa – löytyäkseen paikasta, jossa hän voi täydellisesti sulautua muihin ja olla vailla omaa mielipidettä mistään: hän on natsikokouksessa Berliinissä, mistä hänen psykiatrinsa ja rakastettunsa tohtori Fletcher eli Mia Farrow hänet äkkää Hitlerin takaa. Zelig palaa Yhdysvaltoihin pienkoneella, mutta koska hän ei osaa lentää, hän lentää Atlantin yli ylösalaisin, stuntti, johon amerikkalaiset ihastuvat ja Zelig, joka vain haluaisi että hänestä pidetään, on jälleen rakastettu.

Zelig on ehdottomasti Woody Allenin paras elokuva, siinä kiteytyy hänen koko tuotantonsa ja uransa, uskomaton neroutensa; hän nauraa kaikille ja kaikelle, itseään tietenkään säästämättä. Elokuva on teknisesti erinomainen, ja parhaan roolin tekee Allen itse. Suosittelen lämpimästi, etenkin Hesarin feministitoimittajille, joiden elokuvantuntemus ainakin heidän kirjoittamiensa leffajuttujen perusteella on perin ohut, toisin kuin vakaumuksensa (”lynch the little Heb!”).

Kyllä, kipinä näyttää edelleen kytevän minussa, ja ajattelin että taidan jatkaa elokuvista kirjoittamista juuri tähän tapaan, päiväkirjamaisina merkintöinä. Eivät nämä kritiikkejä ole, eivät arvioita, sillä elokuva ja kirjallisuus ovat osa elämää ja arkea, sellaisina ne tulkoon myös kirjoitetuiksi.

Tässä vielä kerta kaikkisen koominen traileri ja sen jälkeen pieni pätkä elokuvasta. Kun tämän leffan katsoo, ymmärtää hiukan siitä, miten Woody Allen on astunut monen herkkähipiäisen ihmisen varpaille. Itselleen nauraminen on kieltämättä vaikeaa. Ja silti: se on juuri se, mitä me tässä ajassa tarvitsemme.

Olkaa hyvä:

Miten ne voi olla niin erilaiset? Helmetin luku- ja elokuvahaasteet 2020

Odotin suurella mielenkiinnolla uusien Helmet-haasteiden julkaisua. Lukuhaaste on hyvä, parempikin kuin viimevuotinen, sen sijaan elokuvahaaste on suoranainen tyhmyyden ylistys.

Tiesinhän minä, että Suomessa elokuva nähdään ensisijaisesti aivottomana Hollywood-viihteenä (mäiskis räiskis pum pum pum höhöhöhöhö röhöhörö -tun venäläiset -tun arabit pimu sul on hyvät tissit pannaan) TAI pikkurilli koukussa tehtynä taidepaskana. Mutta siitä huolimatta masennuin täydellisesti luettuani uuden elokuvahaasteen kohdat. Se lähtee siitä, että elokuva on jeejeejenkkiä ja sitten sen rinnalle voi kokeilla jotain jännää ja korkeakulttuurista, mitä siis kukaan ei oikeasti halua katsoa, mutta ainahan voi hei koklata, kuten venäläistä elokuvaa tai italialaista neorealismia. Khih!

Vai mitä muuta ovat seuraavat haastekohdat: elokuvassa on kummitus, jenkkiteinielokuva, musikaali, haielokuva, Sundancessa palkittu elokuva, elokuva jolle Tapani Maskula (kuka?) on antanut yhden tähden (miksi kehotetaan katsomaan huonoja elokuvia? onko lukuhaasteessa vastaavaa kohtaa?), Marvel Cinematic Universeen sijoittuva elokuva, screwball-elokuva, avaruuteen sijoittuva elokuva, jengielokuva, roadmovie, Roger Deakinsin kuvaama elokuva (saanut 14 parhaan kuvauksen Oscar-palkintoehdokkuutta) Technicolor-elokuva ja jouluelokuva (toistamiseen!).

En voi olla vertaamatta lukuhaasteeseen. Mitä jos se koostuisi sellaisista kohdista, kuten jenkkipokkari, Harlekiini-kirja, American National Book Award -palkittu kirja, kirja josta on tehty Disney-elokuva tai tv-sarja, kirja jolle on annettu goodreadsissa yksi tähti, kirja joka keikkuu amerikkalaisissa myyntitilastoissa, kirja joka on myynyt hyvin, ulkomaalainen kirja jonka oikeudet on myyty Yhdysvaltoihin, Oprahin suosittelema kirja, kirja josta on tehty englantilainen laatusarja (mielellään sellainen, jossa juodaan teetä ja ollaan yläluokkaisia, vrt. elokuvahaasteen kohta elokuvassa on aatelisia tai kuninkaallisia), jne.

Tästä me puhumme kun puhumme angloamerikkalaistuneesta yhteiskunnasta, ja tätä on valitettavasti suomalainen näkemys elokuvasta. Irtisanoudun, vaikka toki listaa voisi täytellä myös toisin. Mutta ei. Ei sittenkään. Jenkkiteinielokuva on jenkkiteinielokuva, ei elokuva jossa on teini-ikäisiä. Screwball-elokuva on amerikkalaista idiotismia hupihupihupailua valkokankaalla eikä siitä muuksi muutu. Oscar on Oscar, ei Berliinin elokuvapalkinto, ei Cannes eikä Venetsian elokuvajuhlat. Ja tämä kaikki kertoo niin valtavan paljon Suomesta, että… olisin sanaton, jos en olisi niin raivoissani, ärtynyt, pettynyt ja masentunut. Suomi on toivoton. Täysin toivoton.

Katsoin vuonna 2019 pitkästä aikaa paljon elokuvia. Hyviä ja huonoja, eri puolilta maailmaa. Rakastan elokuvaa, melkein yhtä paljon kuin kirjallisuutta, tai yhtä paljonkin, vain eri tavalla. Siksi tämä kotimaani tyhmistyminen elokuvan suhteen saa minut epätoivoiseksi.  Se tarkoittaa minulle samaa, että kirjallisuudesta puhuttaisiin kuin kioskikirjallisuus olisi lähtökohta ja joku ihme eurooppalainen olisi kuriositeetti.

Tämä ei ollut paras mahdollinen tapa lopettaa kulunut vuosi. Mutta mitä minä odotin? Mitä minä odotin?

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 x uutta mustavalkoista

Keväällä katsottujen elokuvien purkaminen jatkuu vielä kahdella postauksella. Ensin mustavalkoista: kukapa olisi uskonut, että mustavalkoinen ilmaisu tulee takaisin! No, ehkä aika moni, mutta kiehtovaa tämä kumminkin on.

Ensin katsoin Michel Hazanaviciuksen mustavalkoisen modernin mykkäelokuvan The Artist (2011), joka ranskalaisuudestaan huolimatta kertoo Hollywoodin mykkäelokuvan kukoistuksesta ja kuolemasta, ääni tulee tilalle ja mykkäelokuvan suurtähti joutuu myöntämään uransa olevan ohi (tai ainakin melkein).

The Artist näyttää, että elokuva toimii yhä hollywoodilaisen mykkäelokuvan maneereilla ja tarinalla. Hyvää ja taiten tehtyä viihdettä – mutta siinä kaikki. Jean ”wanna-be-george-clooney” Dujardin on nappivalinta päärooliin, hänet voi hyvin kuvitella pienen koiran kanssa esiintyväksi mykkäelokuvahurmuriksi, ja toki roolinsa hyvin hoitaakin. Tekniikka, kaikki pelaa. Nauroinkin. Mutta jokin puuttuu. Jokin, joka puhuttelisi katsojaa. (Ja ehkä se lopulta on liian amerikkalainen ranskalaiselokuvaksi, nimeä myöten?)

 

Toinen mustavalkoelokuva tulee Puolasta. Pawel Pawlikowskin Cold War (Zimna wojna, 2018) sijoittuu nimensä mukaisesti kylmän sodan aikaan. Tämä on kuvauksellisesti elokuvaa parhaimmillaan: tarkkaan mietittyjä kuvakulmia ja kameran käyttöä, ja mustavalkoisuuden tuomat kontrastit sopivat sekä teemaan että tarinaan erinomaisesti. Myös kertomus ahdistavasta kommunistivaltiosta pois halajavista rakastavaisista on kaunis ja surumielinen.

Jokin jää tästäkin elokuvasta silti vielä uupumaan, jokin roso, jokin voima, joka saisi sen jäämään paremmin mieleen. Mutta kyllä tämän uudestaan katsoisi, ehkäpä se avautuisi silloin paremmin. Teema, perinteiset puolalaislaulut ja musiikkiesiintymiset, olivat myös hieno lisä. (Traileri muuten on hitaampi kuin itse elokuva, tai hitaus toimii elokuvassa paremmin kuin trailerissa. No, tällä kuitenkin mennään.)

 

Tästäpä tuli lyhyt postaus. Ehkä syy on juuri se, että kumpikaan elokuvista ei antanut erityisen paljon ajateltavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Molemmat toimivat omalla tavallaan, mutta Cold Warista pidin ehdottomasti enemmän.

Oletko sinä nähnyt jomman kumman näistä elokuvista? Herättikö ne sinussa enemmän ajatuksia?

Ai niin, unohdin mainita: Helmet-elokuvahaasteeseen näistä tuli luonnollisesti merkinnät kohtiin 22. Mustavalkoinen elokuva ja 31. Mykkäelokuva.

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 suomalaista

Katson suhteellisen vähän suomalaisia elokuvia, mutta tietyt nimet noteraan kyllä. Klaus Härö ja Markku Pölönen kuuluvat niihin: olen utelias vähintäänkin kuulemaan mitä he ovat tehneet.

Kummankaan tuotantoa en kuitenkaan voi väittää tuntevani hyvin. Härön teemat kiinnostavat minua, mutta yksikään elokuvista ei ole tehnyt vaikutusta. Elokuva elokuvalta itse asiassa päinvastoin. Pölöseltä olen tainnut nähdä vain Kivenpyörittäjän kylän joskus kauan sitten, ja muistan pitäneeni siitä, mutta olen silti mieltänyt hänet jonkinlaiseksi romanttisen suomalaisuuden kuvaajaksi, mikä sinänsä on minulle hiukan vierasta.

No. Näistä lähtökohdista katsoin siis molemmilta elokuvan tänä keväänä. Häröltä hänen viimeimpänsä, Tuntemattoman mestarin, ja Pölöseltä hänen ensimmäisensä, Onnen maan.

Siinä, missä Tuntematon mestari oli kenties Miekkailijaakin pahempi pettymys (pökkelöistä näyttelemistä, epäuskottavia hahmoja, romantisoitua Helsinki-kuvastoa, alleviivaavat hyvis-pahis-asettelut kuin pahimmassa Hollywood-lössähdyksessä, yleisön kosiskelu ja yleinen ennalta arvattavuus), osoittautui Onnen maa (Ylen Areenassa katsottavana) liki avantgardiseksi leffaksi, josta sekä minä että seuralaiseni pidimme kovasti! Kerrassaan mahtava Suomi-kuvaus, hyvä ja paha tässäkin, mutta huumorilla, eikä mitään nykyteeskentelyä, vaan rehellistä kuvausta! Ja siinä, missä Onnen maan vanhaisäntä tekee aivan mahtavan roolisuorituksen, on Tuntemattoman mestarin vanha taidekauppias (Heikki Nousiainen) niin kovin teatterimainen… Ei sillä tavalla kukaan puhu, paitsi näyttämöllä… (sama pätee kahteen muuhun päänäyttelijään)

On ehkä epäreilua vertailla kahta aivan eri vuosikymmenelläkin valmistunutta elokuvaa (Tuntematon mestari ilmestyi tänä vuonna, Onnen maa 1993), mutta minkäs teet, katsojan näkökulmasta ne molemmat olivat minulle uusia nyt. Onnen maassa on tiettyä esikoiselokuvan  intoa ja teknistä rosoisuutta, kun taas Tuntematon mestari on teknisesti viimeistelty ja tylsä. Kliseinenkin, kuten se viimeisimpiin kuulunut kohtaus, missä tytär kantaa taulua ja tuuli kohottaa kangasta juuri sen verran että näkee mikä taulu on kyseessä. Köh köh…

En tiedä. Edelleen kuvittelen, että Häröltä voisi jotakin odottaa, mutta ehkä hänen elämäänsä täytyisi tulla jokin särö, jokin pysäyttävä tekijä, joka toisi hänen elokuviinsa syvyyttä. Nyt sitä ei ole. Pölönen taas, ehkä pitäisi katsoa joku uudempi elokuva häneltä. Hänen uusimpansahan on muuten melkein saman niminen kuin esikoinen, Oma maa, mutta traileri vaikuttaa niin suomalaisromanttiselta sodan jälkeiseltä jälleenrakennustarinalta, että tuntuu että nehän on jo nähty. Vaan eipä sanota ennen kuin on nähty. Joten sitä odotellessa…

Onko teistä joku nähnyt jomman kumman näistä elokuvista (tai tuon Oman maan)? Millaisia ajatuksia ne teissä on herättänyt?

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 2: Roman Polanskin The Ghost Writer

Ranskan televisio näytti keväällä Roman Polanskin poliittisen trillerin The Ghost Writer, ja vaikka olen nähnyt sen monta kertaa aiemminkin, en malttannut olla taaskin istumatta sohvalle. Kaikki muu sai jäädä.

Sillä jokin tässä elokuvassa kiehtoo. Se äärimmäisen poliittinen, ajankohtainen, terävä, rohkea. Ja heti sen valmistuttua, ennen elokuvateattereihin tulemista, Roman Polanski pidätettiin Sveitsissä amerikkalaisten määräyksestä. Jo tuolloin ajattelin, että syy pidätykseen on elokuvassa, ei tässä ikivanhassa nk. raiskausjutussa mistä media niin intoilee, ja kun elokuvaa tarkkaan katsoo, niin kyllä se sieltä tulee. Polanski on astunut jo kauan sitten hyvin vaikutusvaltaisille varpaille ja tätä tahoa hän joutuu pakenemaan lopun elämänsä.

Mutta se ajankohtaisuus siis. The Ghost Writer kertoo brittipääministerin, joka häkellyttävästi muistuttaa Tony Blairia, muistelmien kirjoittamisprojektista, jossa edellinen haamukirjoittaja on jo kuollut. Uusi kirjoittaja palkataan hommaan, ja vähitellen hänelle alkaa paljastua, miksi hänen edeltäjänsä on kuollut. Ajankohtaisuus elokuvaan tulee brittipääministerin sekaantumisesta Irakin sotaan ja kidutusskandaaleihin sekä Britannian ja Yhdysvaltain perin läheisistä väleistä. Kuvaan tulevat myös tiedustelupalvelut ja se, miten ne ovat ujuttaneet lonkeronsa hyvin, hyvin korkeille paikoille politiikassa.

Sanoisin, että tämä on elokuva, joka jokaisen pitäisi katsoa. Paitsi, että se kertoo ajankohtaisista poliittisista sotarikoksista, se valaisee haamukirjoittamisen todellisuutta. Viime aikoina kirjablogeissakin on hehkutettu erään amerikkalaispresidentin vaimon muistelmia kuin ne olisivat sanasta sanaan totta. Väitän, että totuus voi olla hyvin toisenlainen, ja se, mitä näistä muistelmista luetaan, on romantisoitua pr:ää (ja pr:n luonteeseen palaan myöhemmin). Niin, ja valaisee elokuva myös salamurhia, sitä, miksi ja miten niitä tehdään. Haamukirjoittaja kuolee muuten prikulleen samalla tavalla kuin edellisessä postauksessa mainitsemani kreikkalaisohjaaja Angelopoulos…

Sekin täytyy vielä sanoa, että kun ensimmäisen kerran The Ghost Writerin katsoin (menin heti teatteriin, kun elokuva vihdoin pääsi levitykseen) olin pettynyt – se vaikutti niin kylmältä ja ihan vaan tavanomaiselta trilleriltä. Mutta vähitellen, uusien katsomiskertojen myötä sen merkitys ja merkitykset alkoivat avautua. Tämä on hyvän elokuvan merkki: hyvä elokuva kestää aikaa ja useita katselukertoja, ja joka kerta siitä saa jotakin uutta irti. Toki tarvitaan myös tarkkaa silmää ja keskittymistä, popcornia mutustaessa se ei onnistu.

Helmet-elokuvahaasteeseen tästä tulisi merkintä kohtiin 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen tai 9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuva, häilyn vielä kumpaan sen laitan.

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 1: 3 x Angelopoulos

Katsoin kevään aikana kaikkiaan yksitoista elokuvaa, mutta kirjoittanut olen vain yhdestä, Costa-Gavrasin kulttileffasta Z – hän elää! Ajatukseni on toki ollut kirjoittaa muistakin, mutta aika on ollut kortilla ja kirjajutut ovat ajaneet niiden ohi.

Koska en halua elokuvia kuitenkaan ihan kokonaan ohittaa, teen niistä pienen juttusarjan. Elokuvien juoniin en sen kummemmin mene – ne voi lukea halutessaan vaikka Wikipediasta – vaan ajattelin sen sijaan kirjoittaa siitä, minkälaisia ajatuksia ne minussa nostivat ja millaisia muistijälkiä ne jättivät.

Aloitan kreikkalaisohjaaja Theo Angelopouloksesta, jonka elokuvista näin nyt kolme – ja vieläpä isolta kankaalta, mikä on aika harvinaista herkkua. Olin aiemmin nähnyt vain Mehiläishoitajan, jonka muistin olleen temmoltaan hidas, mutta tehneen lähtemättömän vaikutuksen tuolloin nuoreen opiskelijaan. Samaa oli tarjolla nytkin.

Ensimmäinen katsomistani leffoista oli ehdottomasti paras, ranskaksi Le pas suspendu de la cigogne (1991) eli vapaasti suomentaen Kurjen pysähtynyt askel. Elokuvaa ei tietääkseni ole näytetty Suomessa eikä nimeä siten ole suomennettukaan. Angelopouloksen toistuva teema, maitten välillä olevat mielivaltaisesti piirretyt rajat, jää erityisesti mieleen upeassa kohtauksessa, jossa sotilas on ylittää jokea ylittävälle sillalle vedetyn rajan ja tekee kurkimaisen eleen – jos hän ottaisi askelen, hänet tapettaisiin, vastarannalla ovat sotilaat aseet valmiina. Samaan tapaan tätä hulluutta, maailman jakamista mielivaltaisilla rajoilla, kuvaa hääkohtaus, jossa nuoripari menee naimisiin perinteiden mukaan, vaikka heidän perheensä on erotettu joen tälle ja tuolle puolen. Naimisiin mennään ”omien” kanssa, vaikka sydän sanoisi toista.

Tämä on elokuva, jonka voisin katsoa uudestaan ja uudestaan, ja ehkä sitten vasta olisin valmis sitä enemmän analysoimaan. Nyt se on vain jäänyt mieleen resonoimaan samaan tapaan kuin Tarkovskin elokuvat. Pidin tästä elokuvasta valtavasti. Ja onhan siinä hienot näyttelijätkin, kuten Marcello Mastroianni ja Jeanne Moreau. Hyvät näyttelijä vain paranevat iän myötä. Kuvaus ja musiikki tukevat kokonaisuutta.

 

Samaa rajojen teemaa käsittelee Suomessakin esitetty Usvainen maisema (1988), joka kertoo kahden lapsen matkasta läpi Euroopan tuntematonta isää etsien. Angelopouloksen Eurooppa ei tässäkään elokuvassa ole kaunis, vaan rujo ja epämääräinen, kuten on lasten epätoivoinen etsintäyrityskin, sumuinen ja epäselvä. He kohtaavat hyviä ja pahoja ihmisiä, rumuutta ja kauneutta, rakkautta ja raakuutta.

Ajatuksia herättävä elokuva tämäkin, joskaan ei yhtä kaunis kuvauksellisesti kuin edellinen. Mieleen jää erityisesti nuoren tytön raiskauskohtaus. Maailma osaa olla aika ruma.

 

Kolmas katsomistani elokuvista oli Angelopouloksen viimeiseksi jäänyt elokuva The Dust of Time (2008), joka on toinen osa modernia Kreikkaa kuvaavasta trilogiasta. Sen viimeinen osa ei koskaan valmistunut, sillä Angelopoulos kuoli liikenneonnettomuudessa kuvausten aikana.

The Dust of Time oli minulle suuri pettymys. Siinä olisi ollut ainekset, oli hyvät näyttelijätkin kuten Michel Piccoli ja Bruno Ganz, mutta myös kerta kaikkiaan kammottavan huonon roolisuorituksen tehnyt amerikkalainen Willem Dafoe, joka pilasi koko elokuvan. Oli kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mistä elokuvassa oli kyse, mikä hänen roolihahmonsa oli (ei, hänen ei pitänyt esittää amerikkalaista Willem Dafoeta). Mestariohjaajakin voi siis epäonnistua. Ja virhehän on nimenomaan hänen, hän on valinnut väärän näyttelijän tai ei ole osannut ohjata näyttelijää, joka egoilussaan lähtee omille teilleen. Ei tämä elokuva muutenkaan vakuuta, liikaa alleviivaavuutta, liikaa kaikkea, kokonaisuus hajoaa käsiin. Harmi sinänsä, sillä kertomus ja sen teemat ovat kiinnostavia (sota ja politiikka ja miten ne vaikuttavat tavallisiin ihmiskohtaloihin, rakkaustarinakin, kaksi miestä rakastavat samaa naista, eikä aika eikä ikä kolmiodraamaan vaikuta).

Mutta oli tässäkin elokuvassa kohtaus, joka jää mieleen. Ja joka oli jäänyt mieleen, sen tajusin elokuvaa katsoessani: se on näytetty elokuvaa esiteltäessä ja muistaakseni se jopa aikanaan nostatti keskustelua, mutta nyt sitä ei löydy netistä mistään (etsin nimittäin; eikä löydy koko elokuvastakaan oikein mitään, yksi japanilainen traileri, siinä melkein kaikki). Kyseessä on kohtaus, jossa Yhdysvalloista Eurooppaan tulevat lentomatkustajat pakotetaan terrorismin varjolla läpivalaisulaitteeseen, joka riisuu heidät täysin alasti, riisuen samalla heidän arvokkuutensa ja asettamalla heidät mielivaltaisesti toimivien koppalakkivirkamiesten armoille. Kaikki terrorismin pelon varjolla… Kohtauksessa yksi matkustajista kieltäytyy astumasta läpivalaisulaitteeseen, hän protestoi kovaan ääneen ja hänet viedään pois, muut näytetään läpivalaistuina ilkialasti.

Niin, olisipa todellakin ollut mielenkiintoista nähdä Angelopouloksen trilogian kolmas osa, joka käsitteli Kreikan velkakriisiä. Tällainen ohjaajan yhtäkkinen kuolema kesken kuvausten nostaa väkisinkin kysymyksen, missä määrin kuolema todella oli onnettomuus…

Mutta joka tapauksessa oli todella hieno tilaisuus nähdä yhdeltä ohjaajalta useampi elokuva muutaman päivän sisällä. Ja vieläpä isolta kankaalta. Tällaista tämä itsensä kuoliaaksi viihdyttävä maailma tarvitisi enemmän.