Aihearkisto: elokuvat

Ajatuksia keväällä katsotuista elokuvista, osa 1: 3 x Angelopoulos

Katsoin kevään aikana kaikkiaan yksitoista elokuvaa, mutta kirjoittanut olen vain yhdestä, Costa-Gavrasin kulttileffasta Z – hän elää! Ajatukseni on toki ollut kirjoittaa muistakin, mutta aika on ollut kortilla ja kirjajutut ovat ajaneet niiden ohi.

Koska en halua elokuvia kuitenkaan ihan kokonaan ohittaa, teen niistä pienen juttusarjan. Elokuvien juoniin en sen kummemmin mene – ne voi lukea halutessaan vaikka Wikipediasta – vaan ajattelin sen sijaan kirjoittaa siitä, minkälaisia ajatuksia ne minussa nostivat ja millaisia muistijälkiä ne jättivät.

Aloitan kreikkalaisohjaaja Theo Angelopouloksesta, jonka elokuvista näin nyt kolme – ja vieläpä isolta kankaalta, mikä on aika harvinaista herkkua. Olin aiemmin nähnyt vain Mehiläishoitajan, jonka muistin olleen temmoltaan hidas, mutta tehneen lähtemättömän vaikutuksen tuolloin nuoreen opiskelijaan. Samaa oli tarjolla nytkin.

Ensimmäinen katsomistani leffoista oli ehdottomasti paras, ranskaksi Le pas suspendu de la cigogne (1991) eli vapaasti suomentaen Kurjen pysähtynyt askel. Elokuvaa ei tietääkseni ole näytetty Suomessa eikä nimeä siten ole suomennettukaan. Angelopouloksen toistuva teema, maitten välillä olevat mielivaltaisesti piirretyt rajat, jää erityisesti mieleen upeassa kohtauksessa, jossa sotilas on ylittää jokea ylittävälle sillalle vedetyn rajan ja tekee kurkimaisen eleen – jos hän ottaisi askelen, hänet tapettaisiin, vastarannalla ovat sotilaat aseet valmiina. Samaan tapaan tätä hulluutta, maailman jakamista mielivaltaisilla rajoilla, kuvaa hääkohtaus, jossa nuoripari menee naimisiin perinteiden mukaan, vaikka heidän perheensä on erotettu joen tälle ja tuolle puolen. Naimisiin mennään ”omien” kanssa, vaikka sydän sanoisi toista.

Tämä on elokuva, jonka voisin katsoa uudestaan ja uudestaan, ja ehkä sitten vasta olisin valmis sitä enemmän analysoimaan. Nyt se on vain jäänyt mieleen resonoimaan samaan tapaan kuin Tarkovskin elokuvat. Pidin tästä elokuvasta valtavasti. Ja onhan siinä hienot näyttelijätkin, kuten Marcello Mastroianni ja Jeanne Moreau. Hyvät näyttelijä vain paranevat iän myötä. Kuvaus ja musiikki tukevat kokonaisuutta.

 

Samaa rajojen teemaa käsittelee Suomessakin esitetty Usvainen maisema (1988), joka kertoo kahden lapsen matkasta läpi Euroopan tuntematonta isää etsien. Angelopouloksen Eurooppa ei tässäkään elokuvassa ole kaunis, vaan rujo ja epämääräinen, kuten on lasten epätoivoinen etsintäyrityskin, sumuinen ja epäselvä. He kohtaavat hyviä ja pahoja ihmisiä, rumuutta ja kauneutta, rakkautta ja raakuutta.

Ajatuksia herättävä elokuva tämäkin, joskaan ei yhtä kaunis kuvauksellisesti kuin edellinen. Mieleen jää erityisesti nuoren tytön raiskauskohtaus. Maailma osaa olla aika ruma.

 

Kolmas katsomistani elokuvista oli Angelopouloksen viimeiseksi jäänyt elokuva The Dust of Time (2008), joka on toinen osa modernia Kreikkaa kuvaavasta trilogiasta. Sen viimeinen osa ei koskaan valmistunut, sillä Angelopoulos kuoli liikenneonnettomuudessa kuvausten aikana.

The Dust of Time oli minulle suuri pettymys. Siinä olisi ollut ainekset, oli hyvät näyttelijätkin kuten Michel Piccoli ja Bruno Ganz, mutta myös kerta kaikkiaan kammottavan huonon roolisuorituksen tehnyt amerikkalainen Willem Dafoe, joka pilasi koko elokuvan. Oli kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mistä elokuvassa oli kyse, mikä hänen roolihahmonsa oli (ei, hänen ei pitänyt esittää amerikkalaista Willem Dafoeta). Mestariohjaajakin voi siis epäonnistua. Ja virhehän on nimenomaan hänen, hän on valinnut väärän näyttelijän tai ei ole osannut ohjata näyttelijää, joka egoilussaan lähtee omille teilleen. Ei tämä elokuva muutenkaan vakuuta, liikaa alleviivaavuutta, liikaa kaikkea, kokonaisuus hajoaa käsiin. Harmi sinänsä, sillä kertomus ja sen teemat ovat kiinnostavia (sota ja politiikka ja miten ne vaikuttavat tavallisiin ihmiskohtaloihin, rakkaustarinakin, kaksi miestä rakastavat samaa naista, eikä aika eikä ikä kolmiodraamaan vaikuta).

Mutta oli tässäkin elokuvassa kohtaus, joka jää mieleen. Ja joka oli jäänyt mieleen, sen tajusin elokuvaa katsoessani: se on näytetty elokuvaa esiteltäessä ja muistaakseni se jopa aikanaan nostatti keskustelua, mutta nyt sitä ei löydy netistä mistään (etsin nimittäin; eikä löydy koko elokuvastakaan oikein mitään, yksi japanilainen traileri, siinä melkein kaikki). Kyseessä on kohtaus, jossa lentomatkustajat pakotetaan terrorismin varjolla läpivalaisulaitteeseen, joka riisuu heidät täysin alasti, riisuen samalla heidän arvokkuutensa ja asettamalla heidät mielivaltaisesti toimivien koppalakkivirkamiesten armoille. Kaikki terrorismin pelon varjolla… Kohtauksessa yksi matkustajista kieltäytyy astumasta läpivalaisulaitteeseen, hän protestoi kovaan ääneen ja hänet viedään pois, muut näytetään läpivalaistuina ilkialasti.

Niin, olisipa todellakin ollut mielenkiintoista nähdä Angelopouloksen trilogian kolmas osa, joka käsitteli Kreikan velkakriisiä. Tällainen ohjaajan yhtäkkinen kuolema kesken kuvausten nostaa väkisinkin kysymyksen, missä määrin kuolema todella oli onnettomuus…

Mutta joka tapauksessa oli todella hieno tilaisuus nähdä yhdeltä ohjaajalta useampi elokuva muutaman päivän sisällä. Ja vieläpä isolta kankaalta. Tällaista tämä itsensä kuoliaaksi viihdyttävä maailma tarvitisi enemmän.

 

Costa-Gavras: Z – hän elää!

Kun hyvä elokuva osuu kohdalle, eihän sitä voi jättää väliin. Kävin siis katsomassa Costa-Gavrasin poliittisen trillerin Z – hän elää! Elokuva pohjaa tositapahtumiin: vasemmistolainen ja pasifistinen lääkäri-poliitikko murhataan keskellä väkijoukkoa, eikä paikalla oleva poliisirivistö hievahdakaan. Päinvastoin, se antaa kaiken tapahtua, sillä sillä on määräykset, kuten vähitellen alkaa käydä ilmi: poliitikon murhan takana ovat korkea-arvoiset santarmit ja heidän takanaan äärioikeistolainen poliitikko.

Costa-Gavrasin elokuvan merkitys on poliittisen salamurhan (salaliiton) hierarkian purkaminen. Kuka tilaa, kuka suojelee ketä, kuka tekee likaisen työn ja miten totuutta yritetään peitellä. Ei mitään uutta taivaan alla, kuten ei siinäkään, miten oikeus toimii: likaisen työn tekijät eli ne köyhät työläiset ja pikkurikolliset tuomitaan pitkiin vankeusrangaistuksiin, kun taas korkea-arvoiset poliisiviranomaiset ja poliitikot eivät koskaan joudu tuomiolle, sillä yllättäen todistajat kuolevat yksi toisensa jälkeen: he tekevät itsemurhan, jäävät junan alle, heidät tapetaan epäselvissä olosuhteissa tai joutuvat onnettomuuteen. Ja kas, kun ei ole todistajia, ei ole oikeudenkäyntiäkään. Nuori ja suoraselkäinen tutkintotuomari puolestaan menettää asemansa ja ammattinsa, kun ei kuuntele vanhempia ja viisaampia kollegoitaan, joiden mukaan on parempi jättää koko aihe hyvissä ajoin. Juttuun kun on sekaantunut liian korkea-arvoisia henkilöitä…

Elokuva toimii pitkälti dialogin kautta, joten jos ranskan kieli ei ole hallussa, on paras olla hyvät tekstitykset (toisaalta puhe on hyvin selvää, joten kieliharjoittelustakin menee hyvin). Muuten 60-luvun hailakat värit ja kuvaustyyli miellyttää silmää, musiikki on erinomaista ja rooleihin on löydetty todella mainiot kasvot. Isoimpina niminä Yves Montand murhattuna poliitikkona ja Jean-Louis Trintignan nuorena tutkintotuomarina.

Alla oleva traileri kertoo melkein koko juonen, eli esimakua ainakin saa. Englanninkieliset tekstitykset saa päälle asetuksista.

Helmet-elokuvahaasteeseen tämä menee kohtaan 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Elokuva palkittiin mm. Cannesissa ja se sai myös parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Missä muuten ovat suomalaiset poliittiset trillerit?

Tammikuun elokuvia: Ashby, Berri, Kubrick, Imamura, Kurosawa

Vaikka lukemiseni jäivätkin tammikuussa vähäiseksi, elokuvia ehdin sentään katsoa viisi (+ kimaran lyhytelokuvia). Ja niistä kolme elokuvateatterin hämyssä isolta kankaalta. Eläköön pienet leffateatterit ja erilaiset teemaillat ja festivaalit!

Aloitin Hal Ashbyn mainiolla draamakomedialla Being There (suom. Tervetuloa, Mr. Chance!) vuodelta 1979.  Olin nähnyt sen kerran aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, ja mieleen oli jäänyt lähinnä sen tunnelma sekä pääosan esittäjä. Toinen katsomiskerta avasi elokuvan merkityksiä aivan uudella tavalla. Tämä on hyvin itse asiassa hyvin poliittinen elokuva, ja valottaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen kipupisteitä erinomaisesti. Vaikka voi sen ihan vain lempeänä ja kepeänäkin nähdä, riippuu miten sitä katsoo.

Tervetuloa, Mr Chance kertoo miehestä jota ei oikeastaan ole. Hän, herra Chance (erinomainen Peter Sellers), on asunut vanhan miehen taloudessa niin kauan kuin hän muistaa ja toiminut talon puutarhurina. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, eikä liioin valehdella. Toisin sanoen, hän on puhdas sielu. Televisiosta hän kyllä pitää, ja sieltä hän kaiken myös oppii. Kun vanha mies kuolee, herra Chance joutuu jättämään talon ja astuu ulos maailmaan. Sattumien kautta hän päätyy rikkaan, vaikutusvaltaisen ja kuolemansairaan Ben  Randin vieraaksi ja sitä kautta aina itsensä presidentin siteeraamaksi tv-kasvoksi.

Mieleenpainuvan elokuvasta tekee ennen kaikkea sen huumori, joka toimii pitkälti kielen kautta ja etenkin kielikuvien: jokainen ymmärtää Chancen, nyt jo Chancey Gardineriksi muuttuneen, sanat omalla, itselleen sopivalla tavallaan. Huumorin kautta Ashby käsittelee myös amerikkalaisen ongelmia: luokka- ja rotujakoa, kaiken mittaamista rahassa, pakonomaista suhdetta seksiin, kuolemanpelkoa ja lopulta myös sitä, mikä tai ketkä maata todella johtavat. Presidentti on lopulta vain marionetti, todellinen valta on muualla. Elokuva perustuu Jerzy Kosińskin romaaniin, joka varmasti olisikin mielenkiintoista lukea.

—  —  —  —

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Claude Berrin epookkidraama Manon des Sources (suom. Rakkauden lähde) vuodelta 1986  vie 1800-luvun Provenceen ja sen upeisiin, henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin.

Elokuva jatkaa siitä, mihin Jean de Florette (suom. Katkeruuden lähde) jäi: nyt Manon (Emmanuelle Béart) on nuori, kaunis ja vihainen neito, joka hautoo kostoa niille, jotka tukkivat hänen perheensä mailla olevan lähteen ja aiheuttivat siten hänen isänsä kuoleman. Ja kostonsa hän myös saa. Yksinkertainen Ugolin (Daniel Auteuil) rakastuu Manoniin saamatta vastakaikua ja juonen takana olleelle Le Papet’elle (Yves Montand) selviää väärinkäsitys, joka on tuhonnut hänen oman onnensa.

Tavattoman surullinen elokuva loppujen lopuksi. Ei erinomainen, mutta maisemiltaan niin kaunis, ja Yves Montandin roolisuoritusta on nautinnollista seurata.

—  —  —  —

Stanley Kubrickin  Full Metal Jacket vuodelta 1986 kertoo Vietnamin sodasta.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 45 minuuttia kuvaavat merijalkaväen koulutusta, toinen osa sotaa Vietnamissa. Näistä elokuvan alkupuoli on kaikessa kammottavuudessaan erinomainen. Se kertoo yhdysvaltalaisen armeijan päämäärästä kouluttaa kylmiä tappajia, mikä  tapahtuu murtamalla heidän yksilöllisyytensä, oikeudenmukaisuudentajunsa ja oman ajattelunsa. Todella kylmäävää. Ja jos tämä ei ole sodan- ja armeijanvastaista, niin en tiedä mikä. Alla kohtaus, yksi parhaista: hidasälyinen ja pulska alokas jää kiinni donitsin piilottamisesta, mistä kouluttava kenraali häntä ja hänen tovereitaan rankaisee. Kameran kulma on täydellinen, se kuvaa vierestä seuraavia tovereita, jotka ovat muuttumassa ajattelevista ja tuntevista ihmisistä sotilaiksi, ja jotka tulevat hekin kostamaan toverilleen. Törkeä simputus murtaa mielen, kohtalokkain seurauksin.

Toinen osa kuvaa Vietnamin sodan mielettömyyttä, nyt sotilaat ovat tositilanteessa. Mutta tämä osa on vaarassa kääntyä sotilaita ihailevaksi: se tuskin on tarkoitus, mutta kun vietnamilaiset ovat huonosti englantia sönköttäviä sivuhenkilöitä, prostituoituja ja tarkka-ampujia ja amerikkalaiset sotilaat toistensa kavereita, jotka selviytyvät räjähdyksistä ja muista kauheuksista, jää se sotimisen kritiikki sittenkin ohuenlaiseksi. On siis palattava takaisin alkuun ja tähän:

—  —  —  —

Neljäs elokuva kertookin sitten sodasta tai oikeastaan sodanjälkeisestä ajasta ihan toisesta näkökulmasta. Ohjaaja on japanilainen Shōhei Imamura ja elokuva La femme insecte (Nippon konchūki, 1963).

Imamura on Ranskassa hyvin suosittu, ehkä siksi, että hän kuvaa ihmisen pimeää ja seksuaalista puolta, mutta tekee sen älykkäästi. Elokuvaa ei tietääkseni ole esitetty Suomessa, ranskasta se kääntyisi hyönteisnaiseksi ja japanista Japanin hyönteistieteellisiksi aikakirjoiksi. Hyönteinen on metafora, joka kuvaa ihmistä, joka ei opi virheistään vaan toistaan ne uudestaan ja uudestaan.

Tapahtumat sijoittuvat Japaniin vuodesta 1918 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertomuksen päähenkilö Tome (erinomainen Sachiko Hidari) syntyy köyhään maalaisyhteisöön yksinkertaisen isän ja muitakin miehiä petiinsä päästäneen äidin tyttäreksi; suhde isään on läheinen, lähes insestinen. Aikuistuttuaan Tome pyrkii pois köyhyydestä ja lähtee Tokioon, missä hänestä pian tulee prostituoitu, ja älykkäänä tyttönä hän syrjäyttää pian bordellin madamen, mutta kokee lopulta itse saman kohtalon. Kaikki toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen… Imamuran kertomus kuvaa ihmismielen eläimellistä puolta, ahnetta ja himokasta, sekä köyhää yhteiskuntaa, joka laskee kaiken rahassa, rakkaudenkin.

Mustavalkoinen kuvaus on tyylikästä ja samalla sameaa, pysäytyskuvat toimivat hienosti, niissä näkyy filmin maalauksellinen rakeisuus, jonka nykyteknologia on menettänyt.

—  —  —  —

Viimeisimpänä katsoin, pitkästä aikaa isolta kankaalta, Akira Kurosawan klassikkofilmin Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954). Kriitikot nostavat sen yleensä maailman parhaimpien elokuvien joukkoon ja Kurosawan mestariteokseksi, ja sellainen se toki onkin, vaikkei henkilökohtainen suosikkini olekaan (mm. Punaparta ja Ikiru kolahtavat minuun kovemmin). Mutta ei Seitsemän samurain merkitystä missään nimessä vähätelläkään voi. Joka katsomiskerta avaa sitä uudella tavalla.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin. Rosvot uhkaavat köyhiä kyläläisiä, he tulisivat ryöstämään sadon heti kun se olisi kerätty, raiskaisivat naiset ja tappaisivat miehet – näin oli tapahtunut ennenkin, joten nyt osa nuoremmista kyläläisistä päättää tehdä asialle jotakin. Kylän vanhin antaa neuvon: palkatkaa samurait kylää puolustamaan. Samurait kuitenkin taistelevat rahasta, joten on löydettävä isännättömiä samuraita, rōnineita, joilla on (nälkä ja) hyvä sydän. Lopulta tällaiset seitsemän miestä löytyy, ja yhdessä kyläläisten kanssa he laativat puolustussuunnitelman rosvojen hyökkäystä varten.

Kurosawa on tarkkasilmäinen ihmishahmojen tulkitsija, hän näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen rooli on esitetty hienosti, mutta valovoimaisin heistä on tietenkin Toshiro Mifune, tässä vielä nuori ja villi, uskomattoman hieno näyttelijä. Kurosawan elokuvien hienous ulottuu myös pienimpiin yksityiskohtiin: köyhien vaatteet ovat vanhoja ja repaleisia, nuoren urhean ja rikkaasta perheestä lähtöisin olevan samurain vaatteet likaantuvat siinä missä muutkin, läikät takamuksessa kertovat siitä, että vaatteita ei vaihdeta joka päivä ja penkki on likainen. Kuvaus, musiikki… kaikki tässä toimii.

Elokuva on pitkä, kolme ja puoli tuntia, välissä on tauko. Mutta miten nopeasti aika kuluukaan, pitkältä tämä elokuva ei tunnu hetkeäkään. Ja kestää tosiaan katsomista, yhä uudestaan ja uudestaan.

—  —  —  —

Helmetin elokuvahaasteessa näillä leffoilla kuitataan kohdat 1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources (pohjaa Marcel Pagnolin romaaniin ja elokuvaan), 7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt – Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (olen käynyt Vietnamissa), 11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa – Shōhei Imamura: La femme insecte (Ranskassa tätä mainostetaan jopa feministisenä elokuvana, joskin nykymetoofeministit olisivat kenties kauhuissaan, en tiedä), 15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua – Hal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! (kuka ja mikä taho Yhdysvaltoja todella johtaa) ja34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva – Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (3,5 tuntia suurinpiirtein).

Helmet-elokuvahaasteeseen

Valkokangas verhon takaa

Olin jo ehtinyt päättää tehdä Helmet-lukuhaasteen elokuvin ja dokkarein, kun uusi Helmet-elokuvahaaste julkistettiin. Ah, mitä tehdä? Pitäytyäkö siinä alkuperäisessä listassa vai hypätä valmiin kyytiin? Leffahaaste myötäilee lukuhaasteen kohtia, mutta etenkin loppupäässä on eroja.

Olkoon. Mennään annetulla. Mielenkiintoisimpia kohtia ovat Ranskan uusi aalto, yleissivistys, tabut, aasialaisen ohjaajan ohjaama elokuva, Cannes, espanjan kieli, yhteistuotannot, mustavalkoisuus ja mykkäelokuvat. Epämielenkiintoisimpia näyttelijöiden ohjaamat elokuvat, joulu (huoh), tähditys, Hollywoodin 50-luku, Oscarit, kauhu ja 80-luvun komediat.

Toiveenani ja tavoitteenani on katsoa tänä vuonna enemmän (kuin viimevuotiset 24, sitä edelliset 25 ja sitä edelliset 10) elokuvia ja dokkareita ja toivottavasti myös löytää itselleni sopiva tapa kirjoittaa niistä. Ensimmäinen leffa on jo katsottu, eli tästä se lähtee!

[Listaa täydentelen erikseen täällä]

Helmet-elokuvahaaste 2019

1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniin
2. Elokuvassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
3. Sellainen elokuva, jollaista et yleensä katso
4. Ohjaajan ainoa elokuva
5. Elokuva on ollut Jussi-ehdokkaana
6. Dokumenttielokuva
7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt
8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
9. Yli 50-vuotiaan suosittelema elokuva
10. Rodullistetun ohjaajan elokuva
11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
12. Elokuva liittyy Tanskaan
13. Kotimainen lasten- tai nuortenelokuva
14. Elokuvan käsikirjoittajan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua
16. Elokuvassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Elokuvassa on kaksoset
18. Aasialaisen ohjaajan elokuva
19. Et pidä elokuvan suomenkielisestä nimestä
20. Elokuva käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
21. Tunnetun näyttelijän ohjaama elokuva
22. Mustavalkoinen elokuva
23. Sokkona hyllystä valittu elokuva
24. Elokuvassa on koira
25. Elokuvassa ollaan yksin
26. Usean ohjaajan episodielokuva
27. Riippumattomana tuotantona tehty indie-elokuva
28. Jossain päin maailmaa kielletty elokuva
29. Lyhytelokuva
30. Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuva
31. Mykkäelokuva
32. 1950-luvun Hollywood-elokuva
33. Supersankarielokuva
34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva
35. Ranskan uuden aallon elokuva
36. Elokuvan julisteessa tai julkaisun kannessa on yli viisi henkilöä
37. Elokuva, joka on voittanut Oscar-palkinnon parhaasta elokuvasta
38. Elokuva, jonka IMDb-arvosana on alle 5
39. Kriitikoiden kehuma kauhuelokuva
40. Cannesin elokuvajuhlilla palkittu elokuva
41. Elokuvassa tutkitaan yliluonnollisia ilmiöitä
42. Fantasiamaailmaan sijoittuva elokuva
43. Vuonna 2019 julkaistu elokuva
44. Suosikkinäyttelijäsi tähdittämä elokuva
45. Espanjankielinen elokuva
46. 1980-luvulla tehty komedia
47. Alle 18-vuotiaan suosittelema elokuva
48. Elokuva, jossa ohjaaja näyttelee myös pääosan
49. Kahden tai useamman maan yhteistuotantoelokuva
50. Jouluelokuva

Arrivederci Bertolucci

 

Sateisena marraskuun päivänä tuli tieto italialaisen elokuvaohjaajan Bernardo Bertoluccin kuolemasta. Jäin katsomaan netistä pätkiä hänen elokuvistaan, niistä parhaista, Novecentosta (1900) ja Il conformistasta (Fasisti). Niissä hän oli parhaimmillaan, niissä hän kuvasi kotimaataan ja sen julmaa fasismia.

Eivät hänen myöhemmät elokuvansa enää päässeet samalle tasolle, Oli ties mitä pikkuista Buddhaa ja lolitakompleksia. Viimeinen keisari oli näyttävä, kyllä, näin sen pikkutyttönä elokuvateatterissa, uutenavuotena, yhdessä äitini kanssa. Olihan se järisyttävää, isolta kankaalta katsottuna. Se värikylläisyys ja kaiken, aivan kaiken menettäminen. Asemansa, maansa, itsensä.

Jälkikäteen, kun on nähnyt nuo aiemmin mainitut mestariteokset, näkee tosin eron. Sitä jää miettimään, että kun on saanut sanottavansa sanottua, tehtyä jotakin niin suurta kuin Novecento, ehkä sen jälkeen on vain tyhjyys, jonka yrittää jollakin tapaa täyttää. Sellaisia ne loput elokuvat oikeastaan olivat, tyhjyyden täytettä. Pitäisikin ehkä katsoa koko tuotanto perä perää, nähdä se koko kaari.

Seuraan nykyään ihan mielenkiinnosta missä määrin ja millä tavalla suomalainen media huomioi tällaisten kulttuurihenkilöiden poismenot. Siis muiden kuin amerikkalaisten popstarojen ja hollywoodnäyttelijöiden. Vähäistähän se on.

Bertoluccin kuolemasta kirjoittivat sekä Yle että Hesari. Edellinen ihan asiallisesti, joskin lyhyesti, jälkimmäinen lisäsi myöhemmin uuden, vähän pidemmän jutun. Siinä nuori naistoimittaja käy ylimalkaisesti läpi Bertoluccin uran ja pääsee sitten nykyfeministiseen tyyliin heristämään sormeaan, puhumaan ”epäasiallisista” työskentelytavoista ja jakamaan metoo-linkkejä. Hmm. Tätäkö on nykyään journalismi? Se yksi kohtausko todella on Bertoluccin merkitys ja perintö? [Huomaan sensuroineen itseäni ennen jutun julkaisua: kirjoitin ensin, että Hesari veti maton alta. Sillä juuri niin käsittämättömän ylimielinen, epäasiallinen (!!) ja mistään mitään tietämätön hänen kirjoituksensa oli, yhä muutaman päivän päästä se saa sappeni kiehumaan]

Surullista.

Kehottaisin kyllä tätä kulttuuri(?)toimittajaa katsomaan vaikka sen Novecenton. Elokuva on pitkä, se on totta, mutta voi antaa uusia näkökulmia. Mitä jos heristäisi vaihteeksi sitä nyrkkiä vaikka fasismin nousulle? Tai jos vaikka keskittyisi ihan vaan elokuvaan?

Bloggaamatta jääneitä elokuvia, osa 1

Tänä vuonna päätin katsoa enemmän elokuvia, ja näin olenkin tehnyt: syyskuuhun mennessä olen nähnyt 16 elokuvaa, joista kahdeksan elokuvateatterissa. On valtava ero katsoa elokuva isolta kankaalta, jolle se on tehty. Eläköön siis pienet elokuvateatterit ja leffafestivaalit!

Muutamista leffoista olen jo kirjoittanutkin, mutta kaksitoista odottaa vielä. Totta puhuen olin ajatellut etten näistä klassikoista edes kirjoittaisi, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin. Siksihän ne klassikoita ovat, että ne kestävät aikaa, koskettavat vuosikymmentenkin päästä. Miksen oikeastaan kirjoittaisi juuri niistä?

Koska postauksesta tulisi muuten liian pitkä, jaan sen kolmeen osaan. Aloitetaan suurilla nimillä: Bergmanilla, Clémentillä ja Kurosawalla.

Ingmar Bergman

Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, jonka kunniaksi elokuva-arkiston leffateatteri Orion esitti kimaran hänen elokuviaan. Pääsin katsomaan niistä kaksi, Mansikkapaikan (Smultronstället, 1957) ja Seitsemännen sinetin (Det sjunde insletet, 1957). (Kyllä, hän todellakin ohjasi nämä kaksi mestariteosta samana vuonna!)

Mansikkapaikka on lempielokuviani. Olin parikymppinen opiskelija, kun näin sen ensimmäisen kerran tässä samassa teatterissa Helsingin Eerikinkadulla, ja näytöksen jälkeen olin täysin mykistynyt. Näin visuaalista, näin graafista ja näin puhuttelevaa elokuvaa en ollut ennen nähnyt.

Mansikkapaikka kertoo iäkkäästä Isak Borgista (Victor Sjöström), joka on määrä vihkiä kunniatohtoriksi Lundissa. Hän lähtee matkaan autolla ja saa seurakseen miniänsä Mariannen (Ingrid Thulin) sekä erinäisiä muita ihmisiä. Heidän kauttaan ja vieraillessaan lapsuutensa maisemissa Isak joutuu katsomaan omaa elämäänsä ja arvioimaan miten hän on itse vaikuttanut läheistensä elämään. Suuria, vaikeitakin kysymyksiä. Mutta se kaikkein voimakkaimmin parikymppiseen (ja hyvä on, nelikymppiseen myös) minuun vaikutuksen tehnyt kohtaus elokuvassa on Isak Borgin uni. Aivan täydellistä surrealismia!

Seitsemäs sinetti valmistui ennen Mansikkapaikkaa, ja on tunnelmaltaan ja teemalta aivan toisenlainen. Tässä ollaan keskiajan Ruotsissa, rutto vaanii ja kirkko ahdistaa ja kuolema seuraa perässä.

Graafisen mustavalkoisuuden vastakohtana ovat narrien ja teatterilaisten ilveilyt, jotka sekoittavat pakkaa. Hyvän elokuvan merkki puolestaan on kohtaus, joka jää mieleen kuin valokuva. Seitsemännessä sinetissä se on shakinpeluu kuoleman kanssa. Ja toinenkin: aivan loppu, kuolemantanssi. Kaunista. Kuten on Gunnar Fischerin kuvauskin.

 

René Clément

Myös ranskalaiselta René Clémentiltäkin (1913–1996) katsoin kaksi elokuvaa. Toisen niistä katsoin leffateatterissa, toisen videolta.

Plein Soleil eli Kuuma aurinko (Ranska, 1960) kuuluu suosikkeihini, ja nyt pääsin katsomaan sen isolta kankaalta. Elokuva perustuu Patricia Highsmithin romaaniin ja kertoo köyhän Tom Ripleyn (Alain Delon) ja rikkaan Philippe Greenleafen (Maurice Ronet) mutkikkaasta suhteesta. Joku on nähnyt siinä homoeroottisuuttakin, mutta minusta kyse on vain vihasta ja kateudesta: Tomin silmissä Philippellä on kaikki: rahaa, huoleton elämä, kaunis tyttöystävä. Sen kaiken hän haluaa itselleen, ja hän on valmis tekemään mitä tahansa sen eteen: tappamaan, valehtelemaan ja kopioimaan. Juoni onnistuu melkein täydellisesti, mutta se minkä taakseen jättää…

Alain Delon on huikean hieno kylmänä murhaajana ja ovelana huijarina, mutta vähintään yhtä mainio on Maurice Ronet ylimielisenä rikkaana amerikkalaisena, jonka alentuva kohtelu alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevaa Tomia kohtaan saa tämän vihan kasvamaan entisestään. Ihanainen Marie Lafôret puolestaan tekee debyyttinsä Philippen tyttöystävänä Margena. Nino Rotan musiikki ja Henri Decaën kameratyö viimeistelevät kokonaisuuden.

 

Jeux indterdits eli Kielletyt leikit (Ranska, 1952) on elokuvana täysin toisenlainen. Mustavalkoinen, vuoteen 1940 sijoittuva, lasten näkökulmasta kerrottu. Mutta itse asiassa se kahden kerroksen väen teema on täälläkin läsnä, vaikka sitä tärkeämpi onkin lapsen ja aikuisen maailmojen ero (ja toisaalta samanlaisuus). Viisivuotias pariisilaistyttö Paulette (Brigitte Fossey) jää orvoksi, kun hänen vanhempansa ammutaan sillalle. Michel (Georges Poujouly) löytää tytön ja vie kotiinsa, missä tyttönen otetaan lempeästi vastaan. Ero porvaristytön ja maalaisten välillä on kuitenkin selkeä, mikä tulee esiin jo tytön sievästä pumpulimekosta, jota kaikki ihailevat. Michel yrittää lohduttaa Paulettea rakentamalla tämän kanssa hylättyyn myllyyn hautausmaan kaikille pienille kuolleille olennoille, kuten hiirille ja hyönteisille.

Hyvin, hyvin kaunis ja koskettava elokuva, jonka täydellistää kaunis musiikki ja kuvaus. Loppukohtausta katsoessa on vaikea pidättää kyyneliään.

Huom! Jos nyt aivan oikein ymmärsin, Kielletyt leikit esitetään Orionissa torstaina 13.12.2018  aamunäytöksenä klo 10 ja elokuvaan on vapaa pääsy. Klikkaa tästä lukemaan itse. Varmaan kannattaa varmistaa, voiko näin todella olla… Mutta jos haluat nähdä todella kauniin ranskalaiselokuvan upeassa helsinkiläisessä elokuvateatterissa, niin pistä mieleen!

 

Akira Kurosawa

Japanilainen mestariohjaaja ei esittelyä kaipaa, eihän? Pääsin tällä kertaa katsomaan kaksi hänen samuraikomediaansa leffateatteriin, kiitos tällaisen ihanan erikoisteatterin. Näitä kun olisi enemmänkin!

Yōjimbō – onnen soturi (Japani, 1961) kertoo isännättömästä samuraista eli rōninista Sanjurōsta (Toshiro Mifune) joka saapuu keskelle taistelevaa kylää: toisella puolella on geishatalo ja toisella sakenvalmistaja ja molempien isännät (ja toisen emäntä) ovat yhtä pahoja ja ahneita. Sanjurō kilpailuttaa molempia palkkaamaan itsensä henkivartijakseen ja haluaa samalla puhdistaa kylän moisista öykkäreistä. Kertakaikkisen mainio elokuva, jossa jokainen roolisuoritus piirtää hienosti ihmisyyden inhottavimmat ja toisaalta myös hienoimmat piirteet, kumpiakaan kaunistematta. Erityisen maininnan ansaitsee korruptiokohtaus, juuri näin se menee!

Ja kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, myös tässä kuvaus ja musiikki ovat erinomaisia. Sergio Leone innostui siinä määrin, että teki Yojimbon pohjalta omat italowesterninsä. Lainauksia siis puolin ja toisin, sillä Kurosawa puolestaan oli ottanut tähän vaikutteita amerikkalaisista lännenelokuvista.

 

Tsubaki Sanjūro eli Samuraimiekka (Japani, 1962) on henkilökohtainen lempparini, kevyempi kuin Yōjimbō ja jotenkin vaan niin ihana! Samuraikomedia siis tämäkin, nyt Sanjurō saa lisänimen Tsubaki, johon tämän runollisen rōninin innoittaa ulkona kukkivat kameliat (japaniksi tsubaki). Tsubaki Sanjurō joutuu tällä kertaa tilanteeseen, jossa hän ryhtyy auttamaan sinisilmäisiä mutta sinänsä rohkeita nuoria samuraita pelastamaan heidän oman typeryytensä vuoksi siepatun kamariherran, tämän vaimon ja tyttären.

Hienoin kohtaus on elokuvan lopussa, jossa puron virrassa kelluvat kameliankukat toimivat viestintuojana: valkoiset ja punaiset kukat merkitsevät eri asiaa. Olen nähnyt elokuvan monta kertaa, ja aina hämmästyn, että kukat ovat sittenkin mustavalkoisessa elokuvassa valkoisia ja harmaita! Minä näen ne punaisina, aina…

Niin, ja tässäkin on erinomainen kuvaus ja musiikki!

Tässä siis ensimmäiset, lisää seuraavassa osassa.

Elokuvia: ranskalainen Näkemiin taivaassa ja venäläinen Rakkautta vailla

Katsoin huhtikuun alussa kaksi elokuvaa, joista toinen oli visuaalisesti näyttävä mutta nopeasti unohtuva ja toinen tietyllä tavalla vastenmielinen, mutta joka jäi pyörimään mielessä. Elokuvat ovat ranskalaisen Albert Dupontelin Näkemiin taivaassa ja venäläisen Andrei Zvjagintsevin Rakkautta vailla. Molemmat elokuvat ovat valmistuneet vuonna 2017.

Dupontelin elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin Au revoir là-haut, joka on ollut pitkään lukulistallani, mutta johon en ole vieläkään tarttunut. No, katsotaan ensin elokuva, ajattelin, mutta sen katsottuani en olekaan varma haluanko kirjan lukea. Tai ehkä minun pitäisikin tehdä juuri niin. Sillä vasta Ranskassa asuessani olen alkanut tajuta, miten järkyttävä ensimmäinen maailmansota, ensimmäinen moderni sota hirvittävine aseineen on ollut. Ja siihen Lemaitren/Dupontelin tarina vie lukijansa/katsojansa, sotilaan kautta, joka menettää pommituksessa leukansa ja yrittää peittää rujouttaan mitä mielikuvituksellisimmilla naamioilla.

Mutta vaikka elokuva on sinänsä hienosti ja näyttävästi toteutettu, tuntuu se jonkin muun kopiolta. Ranskassa tunnutaan ihastuneen Jean-Pierre Jeunet’n (Delicatessen, Amelie, Pitkät kihlajaiset) fantastiseen ja hiukan kellertävään kuvamaailmaan, josta moni muukin yrittää ammentaa sen sijaan että löytäisi oman elokuvallisen tyyliinsä. Toisaalta, kyllä tätä mieluummin katsoo kuin itseään toistavia ja ylikaupallistettuja hollywoodleffoja ylipalkattuine mutta kömpelöine näyttelijöineen. Mutta mitä elokuvasta jäi mieleen? Ne naamiot. Siinä kaikki.

Venäläinen Rakkautta vailla (Nelyubov) on täydellinen vastakohta ranskalaiselle värikylläisyydelle. Se piirtää kylmin sävyin kuvan nykyvenäläisestä arjesta aviokriiseineen ja jossa neuvostoperinnön on korvannut amerikkalaistyylinen kapitalismi. Symbolinomaisesti se näkyy arkkitehtuurissa: aviokriisiperhe asuu neuvostotyylisessä lähiökerrostalossa, naisen (rikas) rakastaja ultramodernissa luksustalossa, jossa on isot ikkunat ja sänky hallitsee huonetta. Mutta se, mistä tarina kertoo, on pieni poika riitelevien vanhempien keskellä, ei-toivottu lapsi, jota kukaan ei rakasta ja joka katoaa, jota etsitään, mutta jonka löytämistä toivovat tuntemattomat, eivät pojan omat läheiset.

Elokuva toi mieleeni Ang Leen Yhdysvaltoihin sijoitetun Jäämyrskyn (Ice Storm, 1994), jossa omiin (avioliiton ulkopuolisiin) suhdekuvioihinsa keskittyneet aikuiset unohtavat lapset ja tajuavat sokeutensa vasta sitten, kun yksi lapsista kuolee ulkona pakkasessa. Venäläinen versio on vielä hyytävämpi, sillä kukaan aikuisista ei havahdu edes lapsen kadottua, he vain huokaavat helpotuksesta ja kääntävät uuden sivun elämässään uusine kumppaneineen.

Zvjagintsev tuntuu halunneen alleviivata yhteiskunnan kylmyyttä äärimmäisyyksiin menevällä realismillaan, jossa rakastelukohtaukset ovat kuin pornoa ja kamera tunkeutuu vessassa käynteihin asti. Ja kuitenkin venäläinen yhteiskunta on erilainen kuin se ihannoitu amerikkalainen: mies joutuu valehtelemaan tulevasta avioerostaan työpaikalla, sillä se ei sovi perinteiseen moraalikäsitykseen eikä yhtiön imagoon. Eikä mistään voi puhua suoraan, sillä kehenkään ei voi luottaa. On puhuttava rivien välissä lounastauolla, jossa pelkkä haarukka (amerikkalaiseen tapaan? ei kai veitsen sivuuttaminen ruokailussa venäläinen tapa ole?) iskeytyy kilahtaen lautaseen seivästäessään suupaloja.

Elokuvaa katsoessani minua kylmäsi ja inhotti (ne panokohtaukset), mutta niin se on jäänyt pyörimään mielessäni. Tätäkö on venäläinen arki tänä päivänä? Nämäkö ovat kapitalistisen yhteiskunnan toiset kasvot? Olen keväällä lukenut Zinaida Lindénin novelleja, joissa neuvosto-Venäjällä kasvanut ihminen yrittää sopeutua suomalaiseen ja toisaalta japanilaiseen yhteiskuntaan, mutta kertooko Zvjagintsev siis siitä, millainen venäläisestä yhteiskunnasta on sosialismin jälkeen tullut? Mentiinkö ojasta allikkoon? En tiedä, jään miettimään, katsomaan, kuulostelemaan. Mielenkiintoni on herännyt.

Pieni huomio lopuksi: molempien elokuvien julisteet ovat taidokkaita ja kiinnittivät huomioni, ja kummankin elokuvan nimet on käännetty suomeksi. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, sillä jostakin syystä angloamerikkalaisten elokuvien nimiä ei enää käännetä muille kielille, ei suomeksi, ei ranskaksi eikä muiksikaan kieliksi. Miksi, sen haluaisin tietää.