Avainsana-arkisto: Saarikoski

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä

Kylän komein kalastaja tuli ryypylle, löi minua olkapäälle: sinä se aina vaan kirjoitat! Miten oli saalis? Merde! Seitsemän kiloa!

Pentti Saarikosken viimeisimpiin muistiinmerkintöihin perustuva Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä ilmestyi pari vuotta sitten Saarikosken tyttären Helena Saarikosken toimittamana. Halusin lukea sen jo tuolloin, mutta kolmeakymppiä huiteleva hinta piti meidät erossa ja pääsin tutustumaan siihen vasta nyt, kirjaston myötävaikutuksella. (Edelleen haluan kirjan omakseni, mutta en tuohon hintaan.)

Kirja on pieni ja lyhyt, luin sen yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä. Lyhyydestään huolimatta se on asiaa täynnä. Runot ja päiväkirjamerkinnät vievät lukijan Saarikosken mukana ensin Irlantiin, sitten Bretagneen (ehkä hänet on sinne houkutellut Mika Waltarin pienoisromaani, jota itse asiassa luen samaan aikaan?) ja lopuksi Ruotsiin. Tekstiä rytmittävät Saarikosken piirrokset, jotka eivät nyt ihan samalle tasolle ylläkään kuin hänen runonsa ja kirjoituksensa, vaikka hän (ironiaa? vai ei?) itseään kuvataitelijanakin mieluusti pitäisi: ”Koulutustahan minulla ei ole, mutta oliko sitä tullimies Rousseaullakaan?

Kuten päiväkirjoissa yleensä, Saarikoskikin kirjaa ylös erilaisia mietteitä, jotka ulottuvat Bretagnen säästä, ihmisistä ja maisemista riitoihin vaimon kanssa, oman työskentelyn pohtimiseen ja politiikkaan. Hän seuraa Suomen vaaleja etäältä (1980-luku oli kuplatalouden aikaa kuten tämä rahaa rakastava 2010-lukukin), pohtii Ranskan frangin devalvaatiota ja ihmettelee, miksi ranskalaiset äänestävät Giscardia (d’Estaing, oikeistolainen poliitikko ja Ranskan 20. presidentti). Ja hän lukee. Lukee, lukee ja lukee, ja tekee töitä.

Eletään siis vuotta 1983, joka jäi Pentti Saarikosken viimeiseksi, hän kuoli Suomen matkallaan elokuussa Joensuun keskussairaalassa vain 45-vuotiaana. Mutta tulevaa kohtaloaan hän ei päiväkirjamerkintöjään kirjoittaessaan tiennyt. Silti hän taisi jotakin aavistaa, sillä merkinnöissään hän pohtii uraansa, iloitsee saatuaan Tiarnia-triloginsa valmiiksi ja leikittelee kunnianhimoisella ajatuksella, että joku ihminen, hän tai joku muu, saataisiin kuvattua mahdollisimman tarkasti. ”En minä sitä tarkoita että juuri MINÄ, mutta kun materiaalia on niin kosolti. Voitaisiin etsiä vastausta kysymykseen, mikä on ihminen ja mikä on hänen elämänsä.” Ajatushan on kiehtova, se on totta.

Mutta jos Saarikoski ei omaa tulevaisuuttaan nähnyt, niin runouden kenties kylläkin. ”Tuleeko ’oral poetry’ takaisin?” hän kysyy, ja myöntävästä vastauksesta kenties ilahtuisikin.

Juu’u, kyllä tämä on sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin ja jonka haluaisin lukea uudestaan ja uudestaan, mutta toistaiseksi tyydyn kirjaamaan ylös vain muutamia sitaatteja – maailma ei ole juurikaan muuttunut 35 vuodessa! Kas tässä:

Aspenströmin runokirjaa myydään Suomessa ehkä 500 kappaletta, jos sitäkään, että sen jo ilman laskukonettakin ymmärtää, että tämä on kannattamaton liiketoimi. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Laatukirjojen säteilyvaikutus yhteiskunnassa on paljon suurempi kuin myyntiluvut kertovat: ne jotka lukevat ovat vaikuttajia, kuka pienemmässä kuka suuremmassa yhteisössä, ja siten riippuu yhteiskunnan laatu paljolti laadukkaista kirjoista (ja muusta laadukkaasta taiteesta). Liikaa on korostettu ekonomiaa: kirjoituspöytä, kynä, paperia, leipää lämmin huone etc., tietysti ne ovat välttämättömiä, mutta niitäkään, edes niitä eivät kuoliot, mielikuvituksettomat, älykääpiöt pysty meille hankkimaan, jos ei niitä ensin valista ja opeta. Poliitikkoja. (s. 31–32)

Työttömien armeija on meidän aikamme proletariaatti, ja se kasvaa, mutta sitä ei päästetä kasvamaan niin suureksi että sillä olisi mahdollisuuksia järkyttää valtastruktuuria. (s. 36)

Väkeä tulee lisää, monet tervehtivät minua jo kädestä, mutta eivät kaikki. Suomessa ei tervehditä kädestä enää juuri muualla kuin presidentin vastaanotolla. Where are the old men with beautiful manners? (s. 39)

Palveluja täällä onkin, verrattuna samankokoiseen Kållekärriin aivan ruhtinaallisesti: 6 anniskelupistettä (Kållekärrissä yksi konditoria kahvioikeuksin), 2 lihakauppaa ja Alimentation (Kållekärrissä 2 valintamyymälää), kalatori ja kiertävä vihannesmyymälä (Kållekärrissä ei mitään vastaavaa) jne. Pankki ja sairastupa Kållekärrissä on mutta ei täällä. Mistä tämä valtava elämänlaadun ero johtuu? Siitäkö vain että Bretagne on ”primitiivisempi” maa kuin Ruotsi? (s. 41)

 

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä
Partuuna, 2016
72 sivua
kirjastosta