Avainsana-arkisto: journalismi

Hyvästit Chiracille

Katselin tänään televisiosta suoraa lähetystä presidentti Jacques Chiracin hautajaisista. Torstaina kuollutta presidenttiä on muistettu viime päivinä monin tavoin: tv:stä on tullut erikoislähetyksiä, keskusteluohjelmia ja dokumentteja, lehtien etusivuilla hänen kuvansa on koristeltu surunauhoilla, ja näinpä eräällä herralla kainalossa urheilulehdenkin, jonka kannessa oli otsikko ”Presidentti, joka piti urheilusta.” Piti varmaan, mutta ennen kaikkea hän piti kulttuurista ja vastusti Euroopan amerikkalaistumista mm. vaalimalla ranskan kielen käyttöä englannin sijaan ja saattamalla alkuun France24-tv-kanavan, jonka tarkoitus on ollut tuoda vastapainoa yksipuoliseen angloamerikkalaiseen uutisointiin.

Chiracia on muistettu kunnioituksella, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Hänen Irakin sodan vastustamistaan arvostetaan, mutta samalla muistutetaan, että hänen kaudellaan suoritettiin ydinkoe  kaukana heksagonista Tyynellä valtamerellä ja että hän sai kahden vuoden tuomion korruptiosta pormestarivuosiltaan. Toisaalta häntä pidetään inhimillisenä valtiomiehenä, joka näyttäytyy entistä parempana seuraajiinsa verrattuna.

Yllätyin oikeastaan, että Chiracin hautajaiset näytettiin suorana myös Ylellä ja Hesarissa, muutenhan tämän ranskalaisen valtiomiehen kuolema on saanut huomattavasti vähemmän huomiota kuin kaiken maailman puolituntemattomien amerikkalaisten ja brittipopparien ja -rokkarien poismenot…

Mutta, mutta… En voi olla hämmästelemättä Hesarin erikoista näkökulmaa tämänkin jutun kohdalla. Hesari nimittäin kirjoittaa uutisensa lopussa seuraavasti: ”Presidentiksi nousi Chiracin jälkeen Nicolas Sarkozy, jota Chirac myös tuki hänen uransa alkuaikoina. Chiracia ei viimeisinä vuosinaan enää nähty julkisuudessa, ja hänen tiedettiin kärsineen vakavasta sairaudesta.” Tämähän on totta, kyllä. Mutta siitä puuttuu kokonaan maininta, että Chirac käänsi Sarkozylle selkänsä vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja antoi tukensa oman puolueensa kandidaatin sijaan  vastapuolen François Hollandelle. Kun Hesari varta vasten mainitsee hautajaisjutussa (!!) Chiracin tukeneen alkuaikoina perioikeistolaista Nicolas Sarkozya, herää kysymys, miksi se jättää tuen vetämisen mainitsematta. Silkkaa tietämättömyyttä se tuskin on.. Ehei, tämä on tekniikkaa, kertomatta jättämisen tekniikkaa, jolla ohjataan lukijaa haluttuun suuntaan: jää mielikuva, että Chirac siis tuki Sarkozya. Melkein tekisi mieli nostaa hattua, aika ovelasti toimittu! Siitä kovasti mainostetusta vastuullisesta journalismista tällainen tosin on kaukana.

 

Muistiinmerkintöjä keltaliivien 16. lauantaina

Rends l’ISF d’abord! Palauta ensin varallisuusvero!

16. peräkkäinen lauantai, jolloin vihaiset ranskalaiset vetivät ylleen keltaiset huomioliivit ja lähtivät marssimaan kadulle. Pääuutisiin nousivat suurimmat: Pariisi, Bordeaux, Lyon, Nantes, Lille, Marseille, Toulouse. Mutta ei siinä ole kaikki. Tein pienen kierroksen netissä ja luin vastaavista marsseista mm. Angersissa, Colmarissa ja Montpellierissä, samoin pikkuisessa Dinanin keskiaikaisessa kaupungissa ja Alésin entisessä kaivoskaupungissa. Brestissä on vallattu kaupunkiin johtava kiertoliittymä ja hidastettu liikennettä, kuten monessa muussakin kaupungissa. Nämä muutamina esimerkkeinä. Ranskan sisäministeriön mukaan mielenosoittajia oli 39 300 eri puolilla maata. Pääviesti on kaikkialla sama: Macronin on mentävä.

Minä lähdin eväsretkelle maaseudun rauhaan enkä nähnyt tällä kertaa ensimmäistäkään keltaliiviä, polkupyöräilijöitä lukuunottamatta. Keltaisia liivejä näin kyllä, autojen etu- ja takaikkunoilla. Ei kaikilla, mutta siellä täällä. Tuon postauksen alussa olevan Macron-stickerin bongasin parissakin paikassa, toinen oli yritetty jo poistaa, toista ei. Rahapussia kannattelevaa Macronia vaaditaan siinä palauttamaan varallisuusvero, jonka hän presidenttinä ensitöikseen poisti.

Edellisellä retkellä bongailin keltaisia liivejä ripustettuna puihin ja pienempiin liikenneympyröihin. Isommissa kaupungeissa en nyt olekaan käynyt, mutta muutaman lähellä näin päivystäviä keltaliivejä liikenneympyröissä. Eräältä taksikuskilta kysyin ovatko ne siellä joka päivä. ”Juu, ja joka yö!” hän vastasi. Hän antoi kaiken tukensa keltaliiveille, vaikka liiketilojen ja omaisuuden tuhoamista hän ei hyväksy, tietenkään. Mutta muuten he ovat oikealla asialla, hän totesi.

Keltaisia liivejä ja keltaliivejä isossa liikenneympyrässä helmikuussa 2019, ei kuitenkaan se yövuorollinen pysyvä mielenosoitus.

Toissapäivänä illalla avasin television muita juttuja tehdessäni ja seurasin puolella silmällä Bordeaux’ssa pidettyä ”suurta debattia”, le grand débat, jollaisia presidentti Macron on ryhtynyt järjestämään eri puolilla maata kansalaisia rauhoittaakseen. Ohjattu keskustelu, ei niinkään väittely, lähetettiin suorana lähetyksenä, tällä kertaa salissa istui pelkkiä naisia, koska monet leikkauksista ja veronkiristyksistä osuvat juurikin pienituloisiin naisiin ja he ovat kokeneet jääneensä kokonaan kuulematta. Nyt naisilla oli siis puheenvuoro, jota Macron naisavustajiensa vieressä nyökytellessä myötätuntoisesti kuunteli.

Puhetta, pelkkää puhetta. Kunnes mikrofoni ojennettiin takarivissä seisoneelle naiselle, joka puhutteli ”monsieur Macronia” (ei presidentti Macronia) ja paljasti olevansa keltaliivi: ”Monsieur Macron, je suis gilet jaune!” Aplodit! Raikuvat aplodit! ”Älkää pelätkö, monsieur Macron, olen rauhanomainen, älkää pelätkö”, nainen totesi ja lähti kävelemään presidentti Macronia kohti. Tilanne oli todella kiehtova ja sähköä täynnä. Kamera ei valitettavasti näyttänyt Macronin teflonhymyä, nyt jo hiukan haalistunutta, kun Nathalieksi esittäytynyt nainen yritti antaa presidentille mini-keltaliivin ja josta Macron kieltäytyi useamman kerran. Hänen naisavustajiensa hymyt olivat jo hyytyneet, ja yksi heistä viittilöi tiukasti että tämä nainen on hiljennettävä ja hänen mikrofoninsa otettava pois. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Nathalie sai puheenvuoronsa ja Macron jäi änkyttämään.

Mutta sitten nähtiin todellinen huipennus. Naiselta todellakin vietiin mikrofoni ja Macronin imagonkirkastajaksi ohjattiin pieni suloinen tyttö, jota Macron piti kädestä ja jatkoi puhetta! Eikä naiselle enää annettu mikrofonia! Mikä täydellinen propagandatemppu. Mieleen tuli väkisinkin lapsia halaileva Hitler tai Stalin, tilanne oli täysin sama. Huikeaa. Pikkutytöllä ei ollut mitään muuta virkaa, hän vain piti aurinkoista isä Macronia kädestä ja kamerat kuvasivat, kunnes tyttö passitettiin pois.

Nathalie paljasti myöhemmässä haastattelussa muutakin. Että nämä debatit ovat yhtä tyhjän kanssa, keskustelun teemat on etukäteen päätetty ja Macron tekee näin vaalikamppanjaansa. Niinpä. Miksi hän ei puhu keltaliivien kanssa? Presidentinhän he ovat marraskuusta alkaen halunneet tavata!

Tämä tältä erää. Ajattelin jatkaa näitä satunnaisia huomioita keltaliivien Ranskasta sitä mukaa kun niitä teen, joko kadulla jotakin bongaten tai luettuani jotakin mielenkiintoista uutisista. Vähän niin kuin päiväkirjamerkintöjä, sillä onhan tämä aika ainutlaatuista… (Edellisen merkinnän löydät täältä.)

Suora lähetys Pariisista tänään tv:ssä

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Keltaliivien talvesta ja miten siitä kerrotaan

Mielenilmaus tämäkin.

”Siis mitä se sanoi? 50 000? Yle kirjoitti 5000. Niinkö se oli? Mun on pakko tarkistaa.”

Tämä yksipuolinen keskustelu käytiin eilen illalla uutisia katsoessa. Pääaihe Ranskassa oli tietenkin  keltaliivien, gilets jaunes, lauantaiset mielenosoitukset eri puolilla maata. Yli 50 000 ihmistä oli jälleen, jo kolmantenatoista lauantaina, kaduilla. Suurin osa mielenosoituksista on rauhanomaisia joskin vihaisia, mutta uutisiin päätyvät lähinnä autojen (luksus- ja poliisiautojen) polttamiset ja liikehuoneistojen ikkunoiden rikkomiset. Tällä kertaa uutisoitiin myös presidentti Macronin lähipiiriin kuuluvan poliitikon Bretagnessa sijaitsevan loma-asunnon polttamisesta, josta Macron ja ko. poliitikko tuohtuilivat Twitterissä. Kohottelin kulmiani. Twitterissä? Sekö on nykyään virallinen tiedotuskanava? Eivät he uskaltaneet edes median, kansasta nyt puhumattakaan,  eteen tulla asiasta puhumaan?

Mutta takaisin siihen mielenosoittajien lukumäärään. Avasin Ylen pääsivun. Siellä kerrotaan keltaliivien mielenosoitusten jatkuvan ja että pidätyksiä on tehty, alaotsikossa muistutetaan, kuten Suomessa aina, että ”keltaliivien mielenosoitus on koonnut aiempaa vähemmän osallistujia.” Ensimmäinen mielikuvan luonti. Sitten juttu jatkaa kertomalla, että ”Pariisissa on tänään järjestetty keltaliivi-liikkeen mielenosoitus. Siihen osallistui arvioiden mukaan aiempaa vähemmän ihmisiä, joitakin tuhansia.” Kas näin. Toinen mielikuvan luonti, toistamalla jo sanottu ja vähättelemällä osallistujien määrää. Lisäksi toimittaja jättää kokonaan mainitsematta, että nämä mielenosoitukset eivät suinkaan rajoitu Pariisin keskustaan, vaan niitä järjestetään kaikkialla Ranskassa. Siis koko heksagonissa, isoissa kaupungeissa ja ihan pikkupikkukylissä, jopa ihan vaan – ja siis hyvin usein  – liikenneympyröissä.

Vertailun vuoksi: Figaro kirjoittaa omassa uutisessaan seuraavasti: Selon le ministère de l’Intérieur, ils étaient environ 51.400 à manifester à travers le pays, dont 4000 à Paris. Eli suomeksi: Sisäministeriön mukaan eri puolilla maata oli 51.400 mielenosoittajaa, joista 4000 Pariisissa. Näistä luvuista Yle nappasi ne ”jotkut tuhannet” ja unohti nätisti loput.

Yle ei siis valehtele suoraan, se vain antaa, täysin tietoisesti, väärän mielikuvan. Normaalissa kanssakäynnissä sitäkin tosin pidettäisiin valehteluna. Vastuullista journalismia, anyone?

Ei Yle toki ainoana tällaista harhaanjohtavaa uutisointia Suomessa harjoita, esimerkiksi Hesari tekee aivan samaa. Keltaliivien mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuussa, jolloin olin itse muualla. Joulukuussa luin Hesarista, että ”puoleen päivään mennessä Pariisin xx-kaupunginosaan oli saapunut vain 800 mielenosoittajaa”.* Jaa että noinkohan ne ranskalaiset ovat leppyneet, epäilin jo tuolloin ja siirryin ranskalaisten lehtien sivuille. Tuona päivänä mielenosoittajia oli Ranskassa yli 60 000. Hesari ei koskaan päivittänyt uutistaan, se puhui vain siitä, mitä oli jollain Punavuoren kokoisella alueella Pariisissa tapahtunut. Mielikuva oli luotu, ja oma äitinikin jo naureskeli, että eikös ne ole jo ohi ne mielenosoitukset, ja jouduin vastaamaan että äitikulta, tämä on vasta alkua.

Niin. Eivät kaikki edes ole osoittamassa mieltään kaduilla. Ei kaikissa kaupungeissa mielenosoituksia joka viikonloppu järjestetä, mutta silti aihe on kaikkien huulilla. Autojen etu- ja takaikkunoilla on keltaisia liivejä osoituksena kannatuksesta ja kannustuksesta. Seiniin on kirjoitettu iskulauseita, kuten Macron dégage eli häivy Macron ja Ni Macron, ni peine eli ei Macronia eikä ahdinkoa. Liikenneympyrässä kasvava puu on puettu keltaiseen liiviin, moottoritiellä olevat peltipoliisit on poltettu ja/tai huputettu (ja siitä huolimatta kukaan ei aja ylinopeutta; ne kamerat ovat lähinnä vain rahastusta varten kuten Suomessakin. Valehtelevatkin vielä, tiedän, koska on kokemusta, mutta millä todistat?).

Keltaliivien 11. näytös suorana lähetyksenä tv:ssä. Le roi Macron fait son show nous on lutte – Kuningas Macron tekee showtaan, me taistelemme. Gilets jaunes = revolution mondiale contre la finance. Niin, he osoittavat mieltään vesisateessakin ja tulevat paikalle rullatuolissa, mutta presidentti ei heitä ota vastaan. Ei. Heitä on vastassa aseistetut poliisit, oman maan kansalaiset.

Seuraan tilannetta sivullisena ja ulkopuolisena. Katson uutisia eri kanavilta ja kirjaan ylös mielenosoittajien kylttien tekstejä. Poimin sieltä mm. maininnat roi Macronista eli kuningas Macronista, keltaliivien maailmanlaajuisesta vallankumouksesta  rahoitusalaa vastaan, suuren debatin olevan pelkkää bluffausta ja median olevan hallituksen propagandaa. Ylipäätään ranskalaisten luottamus mediaan on tämän ”kriisin” aikana pudonnut jonnekin kolmenkymmenen prosentin tienoille. En ihmettele.

Mielenosoituksissa on myös paljon symbolisia piirteitä. Kuningas Macron on joutunut giljotiiniin ja menettänyt (pahvi)päänsä. Mielenosoittajien rauhanomainen ihmisketju oli suunniteltu ulottuvan nimenomaan Versaillesin palatsiin. Ketju tosin katkeili kovasti, yhtenä syynä se, että paikalliset viranomaiset kielsivät mielenosoitukset vedoten mm. myöhäiseen ilmoitusaikaan. Marie-Antoinetten kuuluisa lausahdus ”syökööt briossia” on väänetty muotoihin ”käyttäkööt biopolttoainetta” ja ”ajakoot hybridiautolla”. Ja ei, toisin kuin suomalaismediat väittävät, ranskalaiset eivät ryhtyneet osoittamaan mieltään vain polttoaineiden hinnan nousemisen vuoksi. Se oli vain se viimeinen niitti, joka katkaisi kamelin selän ja sai tavalliset ihmiset kaduille keltaiset huomioliivit yllään.

Minullakin on keltainen liivi. Se tuli jokunen vuosi sitten pakolliseksi varusteeksi jokaiseen autoon, samoin kuin kertakäyttöinen alkomittari, sakot rapsahtaa, jos ei ole. Edes tätä eivät ole suomalaismediat osanneet kertoa. Tai no, yhtä lukuun ottamatta: ”valemediaksi” (vrt. yllä mainitut) leimatussa Vastavalkeassa olleessa  jutussa tämäkin asia tuotiin esiin. Surullinen on maamme valtamedian tila. No, surullinen se on toki täällä Ranskassakin… (Ei, käytin väärää adjektiivia. Häpeällinen olisi oikea ilmaisu.)

Eroa Macron, GJ eli gilets jaunes, keltaliivit

P.S. Luksusvaatebrändien mannekiinina esiintyvä rouva Macron näyttää muuten kadonneen kokonaan. Pakeniko hän jo?

* Tämä juttu löytyikin netistä vielä, tarkalleen ottaen siinä sanottiin: ”Puoleen päivään mennessä noin 800 keltaliiviä osallistui pieniin mielenosoituksiin ympäri Pariisia.” Kuulostaa todella vähäiseltä määrältä, sinne tänne ripoteltuna joku 800 hörhöä…

Arrivederci Bertolucci

 

Sateisena marraskuun päivänä tuli tieto italialaisen elokuvaohjaajan Bernardo Bertoluccin kuolemasta. Jäin katsomaan netistä pätkiä hänen elokuvistaan, niistä parhaista, Novecentosta (1900) ja Il conformistasta (Fasisti). Niissä hän oli parhaimmillaan, niissä hän kuvasi kotimaataan ja sen julmaa fasismia.

Eivät hänen myöhemmät elokuvansa enää päässeet samalle tasolle, Oli ties mitä pikkuista Buddhaa ja lolitakompleksia. Viimeinen keisari oli näyttävä, kyllä, näin sen pikkutyttönä elokuvateatterissa, uutenavuotena, yhdessä äitini kanssa. Olihan se järisyttävää, isolta kankaalta katsottuna. Se värikylläisyys ja kaiken, aivan kaiken menettäminen. Asemansa, maansa, itsensä.

Jälkikäteen, kun on nähnyt nuo aiemmin mainitut mestariteokset, näkee tosin eron. Sitä jää miettimään, että kun on saanut sanottavansa sanottua, tehtyä jotakin niin suurta kuin Novecento, ehkä sen jälkeen on vain tyhjyys, jonka yrittää jollakin tapaa täyttää. Sellaisia ne loput elokuvat oikeastaan olivat, tyhjyyden täytettä. Pitäisikin ehkä katsoa koko tuotanto perä perää, nähdä se koko kaari.

Seuraan nykyään ihan mielenkiinnosta missä määrin ja millä tavalla suomalainen media huomioi tällaisten kulttuurihenkilöiden poismenot. Siis muiden kuin amerikkalaisten popstarojen ja hollywoodnäyttelijöiden. Vähäistähän se on.

Bertoluccin kuolemasta kirjoittivat sekä Yle että Hesari. Edellinen ihan asiallisesti, joskin lyhyesti, jälkimmäinen lisäsi myöhemmin uuden, vähän pidemmän jutun. Siinä nuori naistoimittaja käy ylimalkaisesti läpi Bertoluccin uran ja pääsee sitten nykyfeministiseen tyyliin heristämään sormeaan, puhumaan ”epäasiallisista” työskentelytavoista ja jakamaan metoo-linkkejä. Hmm. Tätäkö on nykyään journalismi? Se yksi kohtausko todella on Bertoluccin merkitys ja perintö? [Huomaan sensuroineen itseäni ennen jutun julkaisua: kirjoitin ensin, että Hesari veti maton alta. Sillä juuri niin käsittämättömän ylimielinen, epäasiallinen (!!) ja mistään mitään tietämätön hänen kirjoituksensa oli, yhä muutaman päivän päästä se saa sappeni kiehumaan]

Surullista.

Kehottaisin kyllä tätä kulttuuri(?)toimittajaa katsomaan vaikka sen Novecenton. Elokuva on pitkä, se on totta, mutta voi antaa uusia näkökulmia. Mitä jos heristäisi vaihteeksi sitä nyrkkiä vaikka fasismin nousulle? Tai jos vaikka keskittyisi ihan vaan elokuvaan?

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä ”Bild”-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä.

Näillä sanoilla alkaa Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestynyt pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine. Vuodet eivät ole vähentäneet tippaakaan sen ajankohtaisuutta tai tehoa, päinvastoin. Kuten teoksen nimestä ja esipuheesta voi päätellä, on kyse tiedotusvälineiden kyseenalaisesta tavasta käyttää valtaansa vääristelyillä ja valheilla ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä voi ajaa yksittäiset ihmiset kestämättömään tilanteeseen.

Kirjan taustalla on Saksaa 1970-luvulla ravistuttanut terrorismiaalto ja sen aiheuttamat absurdeihin mittasuhteisiin kasvaneet reaktiot niin poliisissa kuin lehdistössä. Böll muiden intellektuellien kanssa kritisoi etenkin Bild-lehden tapaa lietsoa hysteriaa, minkä tuloksena hän sai terroristien sympatisoijan leiman. Eikä pelkkää leimaa, vaan poliisin ja lehden toimittajineen niskaansa. Niinpä niin, onko mikään tässä maailmassa muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa? ”Huomenna lisää! KUTEN AINA LEHTI ON PAIKALLA!” -> nykymedian muodossa: ”Seuraamme hetki hetkeltä! Katso kuvat!” Eikä tähän syyllisty vain roskalehdistö…

Katharina Blumin menetetty maine kertoo siis nuoresta ja melkoisen siveästä työssä käyvästä naisesta, joka lähtee karnevaalien aikaan tanssimaan, rakastuu ja auttaa miestä pakenemaan poliisia. Tästä alkaa kafkamaisia piirteitä saava poliisikuulustelujen, oikeudenkäynnin ja lehdistön kirjoittelun vyyhti, jonka tuloksena Katharina Blumin (ja hänen lähipiirinsä) maine on mennyttä. Katharina tappaa toimittajan, mutta Böll asettaa teoksessaan hyvän kysymyksen: tappoiko toimittaja ensin Katharinan?

Kirja itse on lyhyt, vain 127 sivua, mutta niin tiukkaa tekstiä, ettei sitä kovin nopeasti tule luettua. Itse asiassa se vaatisi varmasti useammankin lukukerran – ja kestäisi sen myös – jotta koko tästä sekavasta vyyhdistä ja kaikista Böllin heittelemistä piikeistä (ja henkilökaartin nimistä) saisi selon. Vaan samalla täytyy sanoa, että kyllä on nautinnollista lukea tällaista tekstiä, joka haastaa ja jonka satiiri osuu!

Tämä on kirja, jonka jokaisen toimittajaopiskelijan pitäisi lukea, ja mieluummin vielä niin, että se olisi lukiolaisten kirjallisuuslistalla, mikäli sellaisia tätä nykyä on. Leimoja kun lyödään tällä hetkellä yhä kiihtyvämpään tahtiin, eikä terrorismista syytettyjä  yleensä edes tuoda oikeuden eteen, vaan heidät tapetaan ilman oikeudenkäyntiä. Elämme todella kummallisia aikoja.

Kun hän perjantaiaamuna puoli kymmenen maissa äreänä ilmestyi aamiaiselle, Trude ojensi hänelle LEHDEN. Katharina etusivulla. Jättiläiskuva, jättiläisotsikko. ROSVONHENTTU KATHARINA BLUM KIELTÄYTYY KERTOMASTA HERRAVIERAISTAAN. Roisto ja murhaaja Ludwig Götten, jota on etsitty jo puolitoista vuotta, olisi voitu eilen pidättää, ellei hänen rakastettunsa Katharina Blum olisi häivyttänyt hänen jälkiään ja auttanut häntä pakoon. Poliisi otaksuu, että Blum on jo kauan ollut mukana salaliitossa (Katso myös takasivua, otsikko HERRAVIERAAT.)
Takasivulla Blorna näki lausumansa, että Katharina oli viisas ja harkitseva ihminen, muutettuna muotoon ”jääkylmä ja laskelmoiva” ja hänen yleisluonteisesta rikollisuutta käsittelevästä ilmaisustaan LEHTI oli tehnyt maininnan, että Katharina ”hyvin kykeni rikolliseen tekoon.”

 

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
saksankielinen alkuteos Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1974
suomentanut Kai Kaila
Otava, 1983 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1975)
127 sivua
kirjastosta

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön (ja muuta pohdintaa runoudesta ja sen näkyvyydestä)

kun mies tappaa itsensä
on se kavereille pelkkä juoru
mutta miehen vanhemmat
katsovat vanhoja valokuvia
ja muistavat kuinka mies oppi
kävelemään
ja kikatti

(katkelma runosta Mätäräjärvenkadun kammiosarja)

Kun Jarmo Kervinen (s. 1962) voitti Runo-Kaarina-kilpailun teoksellaan Punainen, tähdetön viime vuonna, ei siitä maakuntalehtiä lukuunottamatta juttuja juuri nähty. Ei mainintaakaan Ylessä, saati sitten Hesarissa. Miksi? Siksikö, että voittaja oli mies eikä nainen, hetero eikä homo, keski-ikäinen eikä nuori, tavallinen eikä erikoinen? (No sarjakuvapiirtäjä kyllä, mutta se ei riitä.)

Koska merkittäväksi runokilpailuksi mainitun Runo-Kaarinan voittaja tällä tavalla ohitettiin, kiinnostukseni heräsi ja lainasin kyseisen teoksen kirjastosta. Kovin montaa kappaletta ei pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, tarkemmin sanoen neljä, joten yksi niistä kiikutettiin jostain toisesta kirjastosta omaan lähikirjastooni, mistä kirjastolaitokselle kaunis kiitos.

Punainen, tähdetön jakautuu viiteen nimikoituun osaan. Runot ovat konstailemattomia, niissä ei ole mitään ns. tekotaiteellista tai vaikeasti ymmärrettävää, minkä lisäksi ne kertovat maailmasta aika tyypillisen keski-ikäisen suomalaismiehen silmin. Miehen, joka rakastaa naisia, jolla on pelkoja, jolla on pälvi hiuskuontalon keskellä (ainakin runossa), joka miettii vanhenemista ja joka viittaa paitsi Raamattuun, sellaisiin populaarikulttuurin käsitteisiin kuten Melleri, Beatles ja Woodstock. Perin kuluneisiin siis. Vai?

Luin runoja lattialla istuen ja samalla venytellen. Ensin tekstit tuntuivat vierailta, sitten ne alkoivat kertoa tarinaa. Eri näkökulmasta kuin mistä ehkä itse maailmaa katson, mutta mitä sitten? Eikö se juuri ole kiinnostavaa? Näiden runojen maailma piirtyi mieleeni hiukan surumielisenä ja melankolisena, etäisenäkin. Mutta kun runoihin pääsi sisään, ne kyllä toimivat sellaisinaan. Vaikka myönnän kyllä, minulle näissä oli hiukan tunkkainen tunnelma, halusin avata ikkunan ja päästää raikasta ilmaa sisään…

Eivät nämä runot siis minulle olleet, mutta sepä ei olekaan nyt pointti. Median tehtävänä ei ole valikoida lukijoilleen sopivaa kirjallisuutta, vaan kertoa siitä  – kuten nyt vaikka sitten valtakunnallisen kilpailun voitosta. Jollekulle toiselle, kuten esimerkiksi raadille, nämä kyllä osuvat. Toki voi kysyä myös huolehtiiko Kaarinan kaupunki kirjoituskilpailunsa markkinoinnista, itse olen törmännyt siihen lähinnä Ylen (nii’in) uutisoitua naisrunoilijoiden voitettua kilpailun. Ja onneksi törmäsin, minusta tällainen kilpailu on enemmän kuin paikallaan.

makkaraperunoilleen karissut tuhka
sinisukkanilkoista häädetyt hyttyset
ravintolan valkoiset pihapöytärykelmät
kaljaansa juoden ainoana seuranaan
pöllähtänyt
ja ahne

lokkisaatana

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön
Kaarinan kaupungin runokirjat, 2017
89 sivua
kirjastosta