Avainsana-arkisto: journalismi

Itsetyytyväisen presidentin itsetyytyväinen puhe

Eilen illalla kello 20 puhui presidentti Emmanuel Macron jälleen kansalleen turvallisesti televisioruudun välityksellä. Hänellä oli paljon kerrottavaa. Ei, ei hän erostaan ja uusista presidentinvaaleista puhunut, sen sijaa meidän pikku sekopäämme kertoi, että ravintolat ja kahvilat saavat olla auki seuraavasta päivästä lähtien, kouluihin on pakko mennä 22.6. alkaen, vanhainkodeissa saa taas vierailla, töitä on tehtävä velkojen takaisin maksamiseksi, ja: kunnallisvaalit pidetään 28.6. Vaalitpa hyvinkin.

Mutta se, mikä jäi kaikumaan minun korviini, oli sana combat, taistelu, jota tämä herra ylipäällikkö tällä kertaa toisteli, sekä miten Eurooppa Ranskan (Macron) ja Saksan (Merkel, toistaiseksi) johdolla nostetaan mahdiksi Kiinaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Ja tämä sai minun niskavillani pystyyn.

Sitten puhe oli yhtäkkiä loppu, heippa vaan, mä tuun taas puhumaan teille telkkarissa heinäkuussa.

Minua kiinnosti jälleen Macronin sanojen lisäksi hänen esiintymisensä. Se on todella erikoista. Olen vuosien varrella seurannut neljän ranskalaispresidentin televisiopuheita: Chiracissa oli vielä jonkinlaista valtiomiesmäisyyttä, vaikka toki mm. Guignoleissa häntä mieluusti pilkattiinkin. Sarkozyn oli mahdoton pitää kierouttaan piilossa, se näkyi täydellisesti jo pelkästä kehonkielestä. Hollande… Hollande oli heikko. Mutta Macron, hän on kuin suoraan koulun teatteriryhmästä, mistä hän toki ponnistaakin opettajattarensa eli nykyisen vaimonsa huomassa: eleet, innostus, itseihailu, paikallaan pysymisen vaikeus, se kaikki vaikuttaa tulevan noista kouluvuosista. Mutta kouluteatterinhan pitäisi olla jo ohi…

Tänä aamuna vilkaisin miten Macronin puhetta oli kommentoitu. Melkoisin sanakääntein: ”surrealistista”, ”hulluus jatkuu”, ”itsetyytyväinen”, ”Macron elää rinnakkaistodellisuudessa” ja ”onko hän ehdokkaana johonkin? mitä vaalikampanjaa hän oikein käy?” Näin siis toiset poliitikot. Samaa sävyä tosin kuului muualtakin: ”Macron onnittelee Macronia”, otsikoi vasemmistolainen sanomalehti Libération. ”Jupiter on kuollut. Narkissos on syntynyt”, kirjoittaa joku Twitterissä, toinen löytää vertailukohtia keisari Neroon…

Entä meillä Suomessa, missä Macronia pidetään jostain käsittämättömästä syystä Euroopan suunnannäyttäjänä? Ylen Annastiina kirjoittaa puheesta, mutta käytännössä hän vain raportoi mitä Macron sanoi. Siinä kaikki. (Hesarillahan ei edes ole Pariisissa kirjeenvaihtajaa, heidän mukaansa Brysseli ja Yhdysvallat riittävät.)

 

Eroaako Macron?

Vaikka Macron ei ole sanonut tekevänsä näin, hän on kuitenkin puhunut skenaariostaan useiden ihmiset edessä, kirjoittaa Figaro kuvatekstissään.

Ajatus on mielenkiintoinen, ja sen väitetään esittäneen presidentti Macron itse: hän siis eroaisi presidentin virasta ja järjestettäisiin uudet vaalit, jotka itsevarma herra presidentti voittaisi, koska ei ole ketään muutakaan  valittavana. Niin siis vastaehdokkaita kun ei ole. Eikä kukaan ehtisi edes kampanjoida sillä pikavaalit pidettäisiin 20–35 päivän sisällä kesälomien alkamisesta. Kätsää! Tervetuloa Pohjois-Kor… ei ku Ranskaan…

Uutinen on levinnyt kulovalkean tavoin eri puolille maailmaa, vain suomalaisessa mediassa en ole huomannut lauseen puolikastakaan aiheesta. Mutta onhan se aikamoinen juttu, vaikka Élysée-palatsi kieltääkin presidentin moista ehdotelleen, mutta silti. Minusta jo se, että tällainen ehdotus on mahdollisesti tehty videokonferenssissa Macronin vuoden 2017 kampanjan lontoolaisille rahoittajille (ja joista joku sen julkisuuteen vuoti), on asia, jota voisi hiukan penkoa enemmänkin. Kuka rahoitti Macronin presidentinvaalikampanjaa Lontoosta, Euroopan finanssikeskuksesta, käsin? Onko se ylipäänsä laillista?

Kaipa se on, sillä Lontoosta Macron sai kampanjaansa mukavat 1 036 134,43 €, kuten France Culture vaalirahoitusta setvivässä jutussaan kirjoittaa. Britanniasta nuori Rotschild-pankkiiri saikin toiseksi eniten lahjoituksia (ja kolmanneksi eniten Yhdysvalloista, Ranskasta toki enimmät).

Jotakin lienee silti tapahtumassa, sillä tämä koronahan on sotaa, kuten presidentti Macron on itse julistanut, tämä on terveyssotaa, ja nyt sotapäällikkö on tekemässä seuraavaa siirtoaan. Mikä se on, sen me kuulemme kenties huomenna, kun monsieur Macron puhuu jälleen kansalaisilleen televisioruudun välityksellä.

Asiasta voi lukea lisää  mm. Figarosta ja Ouest-Francesta, englanniksi esimerkiksi The Timesisista ja Politicosta.

Miksi media suojelee Bill Gatesia?

Vain sädekehä puuttuu. Kuvavalinta Hesarin.

Olen seurannut puoliksi huvittuneena, puoliksi tyrmistyneenä suomalaisen(kin) median tapaa käsitellä miljardööri Bill Gatesin roolia koronaepidemian aikaan. Massamedia tai valtamedia, miten vain, on asettunut tiukasti tämän rahojaan auliisti jakelevan rokotemiehen ja valeimmunologin taakse piirtäen hänestä hyväntekijän ja nyt myös marttyyrisankarin kuvaa, joka haluaa vain auttaa ja, köh, kääriä siinä samalla aikamoiset rahat itselleen ja viedä omia perin erikoisia tarkoitusperiään eteenpäin.

Muistetaan nyt kuitenkin, että tämä herra Gates on avoimesti yleisön ja kameroiden edessä todennut, että maailman väkilukua on vähennettävä rajusti ja että se voidaan tehdä rokotteiden avulla. Tämä ei ole vitsi, vaikka todella toivoisin sen olevan. Ei, tarkalleen hän sanoo TED Talk -esiintymisessään (4.35) näin: ”The world today has 6,8 billion people. That’s headed up to about nine billion. Now, if we do a really great job on new vaccines, healthcare, reproductive health services, we could lower that by, perhaps, 10 to 15 percent.” Eli se, mitä hän ajaa takaa, on väestön vähentäminen, ja se tapahtuu terveyden”hoidolla”. Jokainen voi ottaa itse selvää, mitä se tarkoittaa.

Mutta miksi niin Yle*, HS** kuin muutkin vallanmediat ovat ryhtyneet ristiretkelle Bill Gatesin puolesta ja ihmiskuntaa vastaan? Miksi toimittajat ovat hylänneet journalismin periaatteet ja lakanneet kysymästä kysymyksiä ja seuraamaan missä raha liikkuu, kuka hyötyy ja miten, mitkä ovat asiain todelliset vaikuttimet ja tarkoitusperät? On epäjournalistimaista ja laiskaa toimittajuutta ryhtyä leimailemaan kaikki kysymykset höperöiksi salaliittoteorioiksi, silloinkin, kun se kuuluisa sokea reettakin näkee että tässä ei ole kaikki ihan niin kuuluisi. Tai sitten asia on niin, että nämä linjaukset tulevat ylhäältä. Jos joku vielä uskoo suomalaisen journalismin ”puhtauteen”, suosittelen lämpimästi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjaa Luokkavallan vahtikoirat – miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä. Avaa silmiä, lupaan.

Mutta palataan Bill Gatesiin. Vähä vähältä hänestä on tullut todella vaikutusvaltainen mies, jolla on käsissään niin rokotusten patentit kuin lääkkeiden ja toki myös niiden rokotteiden jakelukanavatkin, jotka kätevästi vielä ujutetaan eri maihin virallisia kanavia pitkin. Kun media on ryhtynyt Bill Gatesin puolestapuhujaksi, ei voi olla tekemättä johtopäätöstä, että anteliaalta säätiöltä on liiennyt dollareita myös talousvaikeuksissa oleville mediataloille ympäri maailman, Suomeen saakka.

Vielä vuonna 2011 Bill Gatesista uskallettiin Suomessakin kirjoittaa kriittiseen sävyyn. Sitoutumaton oululainen sanomalehti Kaleva otsikoi tuolloin, että ”Gates valtasi tutkimuksen” ja jatkaa toteamalla, että ”Microsoftin perustajan Bill Gatesin arvostellaan siirtävän tietokoneohjelmayhtiön monopoliaseman nyt sairauksien nujertamiseen. Kansalaisjärjestöt sanovat Gatesin määräilevän miljardilahjoituksillaan, mitä terveydenhoitoaloja ja minkä lääkkeiden tai rokotteiden tutkimustyötä edistetään.” Jutussa todetaan edelleen, että Microsoftin tapaan Gates ei tue patenttien raukeamisen jälkeen kehitettäviä rinnakkaislääkkeitä (niistä ei tule hänelle rahaa) ja että kansalaisjärjestöt ”moittivat WHO:n tulevan nyt riippuvaiseksi yksittäisistä rahoittajista kuten juuri Gatesista.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin, Gateshan käytännössä omistaa WHO:n, joka puolestaan määrää valtioita, joiden hallituksilla ei ole enää sananvaltaa. Ja omistaahan Gates myös GMO-Monsanton, vakoilujärjestelmä Microsoftin tietenkin, Google, ja mitä muuta…

Entä minne on näiden vuosien aikana kadonnut mediasta kaikkinainen kritiikki sekä journalistinen ylpeys?

*Ylen juttu ilmestyi vanavedessä BBC:n samankaltaisen jutun kanssa.

**HS:n ”riippumattomuus” näkyy erinomaisesti siinä, miten se on alkanut suomentaa amerikkalaisia lehtiartikkeleita ja julkaista niitä omissa nimissään, ikään kuin lehti ei pelkkää amerikkalaista näkökulmaa jo valmiiksi tarjoilisi!!

Ajatuksia eristyksestä: J-2

Pääministeri Édouard Philippe ilmoittaa eristyksen purkamisesta, déconfinement, toukokuun 11. alkaen.

Ranskassa ei enää lasketa eristyspäivien kestoa vaan odotetaan sen loppua. J-2, kaksi päivää, jour, jäljellä.

Vapaus on kuitenkin näennäistä. Se rajoittuu sadan kilometrin säteelle oman maakunnan sisällä. Eli vaikka maakuntaraja olisi kilometrin päässä, sitä ei voi, ainakaan periaatteessa, ylittää. Onko siellä poliisit joka rajalla kulkijoita pysäyttelemässä, en tiedä, mutta siellä missä on, on taatusti myös televisiokamerat, jotka tämän mielikuvan jokaiseen olohuoneeseen välittää.

Viisikymmentäneljä päivää on tähän mennessä eristystä kestänyt. Siinä on nähtävissä selvä kaari. Ensin oli paniikki, tv suolsi kuvia raskaasti varustetuista poliiseista ja Pariisiin vyöryvistä panssarivaunuista, mutta harva kysyi, millainen on se influenssavirus joka aseilla pysäytetään. Ihmiset olivat peloissaan, huolissaan, se virus tappaa, se tappaa meidät kaikki, katsokaa vaikka lukuja, ja niitä tuli, uusia uusia uusia lukuja, kaikki sairastuvat, kaikki kuolevat, tämä on loppu! Lopun alku! Kaikki muuttuu uuden koronaviruksen myötä eikä mikään tule enää olemaan entisellään, sanoivat poliitikot jotka asiantuntijoidensa kanssa marssivat vuorollaan puhujanpönttöön eli televisiokameroiden eteen.

Sitten, aivan yhtäkkiä, tapahtui jotakin. Presidentti Emmanuel Macron puhui kansalaisille, jälleen television välityksellä, mutta hänen äänensävynsä oli muuttunut. Mitään valtamedian kuvailemaa nöyryyttä ja lämpöä siinä ei ollut, ei sinne päinkään, sen sijaan hänen varmuutensa oli alkanut rapistua, hän alkoi huitoa käsillään ja videoiduissa virkamiestapaamisissa hän puhui lopulta niin sekavia, verraten viruksen taltuttamista tiikerin selkään nousemisella ja kesyttämällä se kotielämeksi ja puhumalla Robinson Crusoesta, juustosta ja kinkusta, että yhä useampi alkoi kysyä onko presidentti mennyt päästään sekaisin. Kimittävää, huitovaa, sekopäisesti esiintyvä presidenttiä alettiin pilkata niin televisiosatiireissa kuin pilakuvissa, ja entiset huutomerkit alkoivat vaihtua kysymysmerkkeihin.

Pikkukaupungissakin tunnelma muuttui. Osa ihmisistä piti maskit naamallaan ja kaikki seisoivat jonossa turvavälit pitäen, mutta kauniille puistokaduille sijoitetut metalliaidat nostettiin kaikessa hiljaisuudessa syrjään ja lenkkeilijät, päiväkävelijät ja koiranulkoiluttajat palasivat vanhoille kävelyreiteilleen. Ihmiset alkoivat jutella keskenään, eivät ehkä ihan kiinni toisissaan, mutta niin kuin ennenkin. Lenkkeilijät ohittelivat toisiaan metsäpolulla, ihmiset toivottivat hymyillen hyvää päivää ja istahtivat kauniina kevätpäivänä penkille eväspatonkia syömään. Kahvilat, ravintolat, kirjakaupat ja monet muut pikkuliikkeet alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tapoja jatkaa liiketoimiaan, edes jossakin määrin, he myivät ruokia mukaanvietäväksi ja muistuttivat, että tilauksia hoidetaan edelleen, noutaa saa tai kotiinkin tuodaan.

Ja samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset yrittivät palata jaloilleen ja edes jollakin lailla normaaliin arkeen, näytti ylhäältä tulevan uusia määräyksiä. Noin viikko ennen eristyksen ja kauppojen sulkemisen purkamista ennen ilmestyivät kauppahalliin ja toreille kulkemista yhdensuuntaiseksi ohjaavia metalliaitoja ja poliisit tiettyinä päivinä valvomaan sisäänpääsyä. Tosin ei tämä äärimmäisen tärkeä tehtävä tuntunut heitä juuri kiinnostavan. ”Olkaa hyvä rouva, menkää vaan”, ”Herra, teidän vuoronne, olkaa hyvä”, he sanoivat, jos ylipäänsä mitään sanoivat.

Nyt, kun eristyspäiviä on laskettu yhden käden sormilla, on pikkuliikkeissä alkaneet valmistelut: ikkunoita pestään, istutuksia vaihdetaan, esitteitä laitetaan suoriin riveihin, imuroidaan, järjestetään, valmistaudutaan. Maanantaina alkaa paluu arkeen, tai ainakin melkein. Ehkä tämä todella on uusi alku. Aika harva näyttää siihen arkeen kuitenkaan presidenttiään kaipaavan.

 

Emmanuel Macronin brainstormingissa Robinson Crusoe etsii hyvin konkreettisia asioita selviytyäkseen, kuten juustoa ja kinkkua. Ei sentään briossia…

Onko Macron hullu? Video on ranskaksi ja ranskankielisillä teksteillä.

Ajatuksia eristyksestä, mediasta ja Macroniasta

Neljäkymmentä päivää neljän seinän sisällä, ulos saa mennä kilometrin säteellä omasta asunnostaan, taskussa on oltava päivätty, kellotettu ja allekirjoitettu lupalappu, samoin henkilötodistus. Ja tähän päälle yritetään lisätä kännykkäseurantaa, kasvotunnistusta, rokoteohjelmia, sosiaalisen elämän minimoimista, pakollisia sairaalamaskeja ja mitä vielä. ”Virus ei pidä ranskalaisesta elämäntavasta”, sanoi presidentti Emmanuel Macron eilen.

Minä sanon että tämä maailma on sairas, eikä se sairaus ole mikään influenssa.

Tänä aamuna avasin Helsingin Sanomien etusivun ja kauhistuin. Siellä alkaa ”timanttinen” eli vain maksaville tilaajille tarkoitettu juttusarja ”Maailma koronan jälkeen”, ensimmäisenä kirjoittajana esitellään ranskalaisfilosofi Bernard-Henry Lévy. Minä muistan tämän herran. Hänet tunnetaan paitsi äärimmäisestä itserakkaudestaan, myös feikattujen reportaasien tekemisestä. BHL, kuten häntä Ranskassa kutsutaan, oli jokunen vuosi sitten esillä kun kävi ilmi, että hänen suuret reportaasinsa tuolloin sotatilassa olleessa Jugoslaviassa oli väärennettyjä: siis väärennettyjä siten, että kuvia rajaamalla oli jätetty pois muurin takana rauhallisesti kävelevät miehet ja näytti siltä, että nuori, kaunis ja rohkea BHL piilotteli muurin suojassa tarkka-ampujilta. Alla valokuva tilanteesta, mutta tästä oli siis televiosreppariversio myös, missä kuuluu pommien ääniä ja muuta kivaa. Rohkea BHL!

BHL ”ottaa suuria riskejä” Sarajevossa sotaa käyvässä Jugoslaviassa piilotelleen tarkka-ampujilta. Pilalehti Canard Enchainée julkaisi laajemman otoksen tilanteesta, missä näkyy muurin toisella puolella rauhallisesti kävelevän kaksi miestä.

Mutta se on vielä pientä. Kun tästä herra BHL:stä esitettiin varsin epäimarteleva tutkivan journalismin reportaasi ohjelmassa Complement d’Enquête, ja jonka minäkin tuolloin vuonna 2014 katsoin, niin mitä kävi seuraavana päivänä? Ohjelman tuottaja-juontaja löytyi kuolleena. Ja se siitä. Paitsi että ei. BHL:llä on myös hyvin läheiset suhteet mm. presidentti Sarkozyyn, jonka lahjusoikeudenkäynti pitäisi alkaa tämän vuoden lokakuussa.

Eli tällaista herraa esittelee Helsingin Sanomat suurena ranskalaisajattelijana. Itse en pääse juttua lukemaan, mutta lukekaa juttu näiden tietojen valossa ja etsikää itse lisää.

Kuvakaappaus HS:n etusivulta 25.4.2020

Se, minkä tämä koronaepidemia on todella näyttänyt, ja mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin huomasin tuon HS/BHL:n, oli media ja televisio ja miten sen propagandistinen luonne on tullut todella voimakkaasti esiin. Se jättää jatkuvasti kirjoittamatta tai esittämättä oikeasti tärkeää faktaa, kuten että esimerkiksi THL laskee koronakuolemiksi kaikki ne, joissa kuolleella on todettu koronavirus, vaikka potilas olisi muuten ollut syöpään menehtymäisillään tai jäänyt auton alle. Tällä samalla logiikalla myös itsemurha on koronakuolema, jos hirttäytyneellä on todettu korona.*

Samoin media jättää jatkuvasti kertomatta kuolleiden iän, joka tavallisesti on hyvin, hyvin korkea, ja yhtä lailla se jättää suhteuttamatta kuolemat ja sairastuneet väkilukuun. Karkein esimerkki on Japani, josta pelotellaan tulevan seuraava koronapätsi New Yorkin tapaan, maa on jo sulkeutunut sisäänsä ja kehottanut kaikkia pysymään kodeissaan, ryhtyvän etätyöhön ja sulkevan ravintolat, liikkeet, koulut ja niin edelleen. Japanissa on koronaan liittyviä (huom. EI koronakuolemia, vaan koroonaan liittyviä kuolemia, kuten asia pitäisi ilmaista) kuolemia noin 300. Ihmisiä maassa on 126 miljoonaa. Siis 126 miljoonasta on kuollut 300 ihmistä, joilla on todettu korona. Minne on kadonnut maailmasta suhteellisuudentaju?

Takaisin mediaan, josta voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta tyydyn tällä kertaa vain sanomaan, että nyt jos koska on tärkeää kriittinen medialukutaito, terve epäily ja median toimintatapojen tunteminen. On myös huomautettava, että kun media nostaa esiin salaliittoteoriakortin, se on peloissaan. Se on peloissaan siksi, että sen asema on uhattuna, kun ihmiset ryhtyvät kyseenalaistamaan sen tarjoaman yksisilmäisen totuuden ja ryhtyessään etsimään itse tietoa. Kritiikitön, kuten rokotekritiikitön, media ei edusta enää journalismia, se on muuttunut valtiolliseksi propagandaksi.

Megalovirus capitalo liberalus. Mielenosoittajia Pariisissa 14.4.2020 julkisen sairaalan säilyttämisen puolesta.

Kuten Ranskassa… Bloggauksen alussa kuvailin, millaisia järeitä toimenpiteitä on otettu käyttöön ”koronan vastaisessa taistelussa” eli ihmisten lukitsemista koteihinsa, seuraamista ja valvontaa. Käytännössä pikkukaupungissa asukkaita hallitaan vain pelolla, joka toteutetaan television ja median avulla. Kadulla ei kukaan kysele papereita eikä estä kauppaan menemistä tai metsäpolulle puikahtamista.

Mutta televisio näyttää jatkuvalla syötöllä kuvia raskaasti aseistetuista poliiseista, jotka valvovat, ojentavat ja sakottavat asukkaita, näytetään miten armeijan raskas kalusto saapuu Pariisiin, uutisankkurit (ennen heitä kutsuttiin uutistenlukijoiksi) kertovat kuin opettajat ja opettajattaret, mitä kansalainen saa ja ei saa tehdä ja vastaa ihmisten kysymyksiin samana tapaan: saa, ei saa, saa, ei saa. Poliitikot pysyvät kansalaisten ulottumattomissa tv-ruutujen toisella puolen.

Ja kansalaiset, jotka protestoivat… heidät pidätetään. Kuten kävi Toulousessa Etelä-Ranskassa nuorelle naiselle, joka oli laittanut kotinsa eteen banderollin, jossa luki ”MACRONAVIRUS, milloin tämä loppuu?” Naista kuulusteltiin neljä tuntia poliisiasemalla ja syytettiin oikeuden halventamisesta ja politisoinnista. Että tällaista menoa Macroniassa, joksi Ranskaa nykyään on alettu kutsumaan.

Sairaalahenkilökunnan puolesta ja Macronavirus – milloin tämä loppuu? -banderollit talon ulkomuuriin kiinnitettynä Toulousessa.

*Lisäys 1.4.2020 Ylessä oli tänään juttu koronakuolemien tilastoinnista, johon ohjeet on antanut, yllätys, yllätys, WHO. Lainaus jutusta: ”Ohjeen mukaan covid-19 tulee merkitä peruskuolemansyyksi. […] Usein covid-19 johtaa keuhkokuumeeseen joka puolestaan aiheuttaa kuoleman aiheuttavan hengitysvaikeuden. Kuolintodistukseen prosessi kirjataan WHO:n ohjeen mukaan niin, että covid-19 on peruskuolemansyy, keuhkokuume välivaiheen kuolemansyy ja hengitysvaikeus välitön kuolemansyy. WHO:n ohjeen mukaan covid-19 voidaan merkitä peruskuolemansyyksi myös silloin, kun virusta ei ole laboratoriotestissä varmistettu.”

Jutussa viitattiin myös HS:ssä 16.4. olleeseen mielipidekirjoitukseen, jossa geriatrian professori Husista toteaa mm näin: ”Mutta mitä on koronakuolemien takana? Näkökohta, jota yllättäen ei ole juuri käsitelty, on se, kuinka moni kuolee koronainfektion kanssa ja kuinka moni oikeasti koronainfektion takia? Italiassa koronainfektioon liitettyjen kuolemien määrä on suurimpia maailmassa. Kuolemista lähes 99 prosenttia on potilailla, joilla on vähintään yksi perussairaus. Lähes puolella on vähintään kolme perussairautta. Tällaisessa tilanteessa kuolinsyyn asettaminen on haasteellista.”

Ajatuksia eristyksestä: kolmaskymmenestoinen päivä

Kolmekymmentäyksi päivää eristystä takana, kolmattakymmenettätoista eletään ja kaksikymmentäkolme jäljellä (sikäli kun sitä ei jatketa). Tätä aikaa tulee katsottua jälkeenpäin uusin silmin, siksi on hyvä tehdä muistiinpanoja.

Hyviä asioita:

Olen lenkkeillyt paljon, kuntoni on kohonnut. Ei se huono muutenkaan ole ollut, mutta pyöräily ja uiminen ovat vaihtuneet lenkkeilyyn, käytän eri lihaksia ja hapenottokykykin on vahvistunut.

Taivas: se on ollut sininen, pääosin puhtaan sininen. Eristystä ennen ja sen alkupäivinä, kun etenkin brittikoneet (BA, RyanAir, EasyJet, yms.) ravasivat tästä yli Portugalin ja Espanjan turistikohteisiin ja takaisin, taivas oli päivästä toiseen raidoitettu, ruudutettu ja raksitettu: lentokoneiden jättämät vanat eivät suinkaan kadonneet minuuteissa, eivät edes tunneissa, ne levisivät paksuiksi ja leveiksi kaistoiksi, jotka etenivät vähitellen itään päin, ja lopulta peittivät koko taivaan valkoisella hunnulla. Nyt kun niitä ei ole, näkee miten kaunis on luonnon taivas, luonnon pilvet ja luonnon sumu aamuisin, ilman pistävän valkoisia vanoja. Tämä on ehkä hienoin ja kaunein asia mitä eristys on tuonut.

Kevään seuraaminen: olen paitsi lenkkeillyt, myös kävellyt, katsellut luonnon heräämistä kevääseen. Silmujen ilmestymistä puiden oksiin, niiden avautumista lehdiksi. Kukkien puhkeamista, uusien ja taas uusien kukkien. Linnut ovat herättäneet uuteen päivään aamukonserteillaan.

Olen myös lukenut paljon, ja katsonut elokuvia. En vain ole tullut kirjoittaneeksi niistä blogiin.

Tänä aamuna huomasin Ylen kirjeenvaihtajan palanneen Pariisiin. Hänen Eurooppa-kirjeensä oli kovin valoisa. Presidentin puheenkin hän oli tulkinnut* täysin eri tavoin kuin itse olin. Ehkä ranskaa minua huomattavasti paremmin taitavampana kirjeenvaihtaja keskittyi sanoihin, minä kehonkieleen ja tunnelmaan, sävyihin. Toisaalta en usko poliitikkojen sanoihin, enkä enää juurikaan toimittajienkaan sanoihin.

Yksi kirja, jota olen tänä eristysaikana lukenut, on ollut ko. toimittajan kirjoittama Miksi Ranska raivoaa?, joka yrittää selvittää, miksi ranskalaiset kääntyivät valitsemaansa presidenttiä vastaan. Toki voidaan kysyä valitsiko kansalaiset todella johtajansa, kun vaihtoehtoina oli kaksi katastrofia, uusliberalisti ja änkyränationalisti. Toisen niistä, joka nyt on presidenttinä, nosti pallille juurikin myötämielinen media. Sen voima on suuri, häkellyttävän suuri. Mutta on kirjassa paljon mielenkiintoistakin, hyviä huomioita. Tosin siinä vaiheessa, kun toimittaja alkoi syyttää kansalaisia naisvihasta Marie-Antoinetten kohdalla, huokaisin ja siirsin kirjan sivuun. Aivan kaikkea ei voi selittää feminismillä ja misogynialla. No, aion kyllä jatkaa, vaikka ihan hirveästi en odota kriittistä näkökulmaa.

Eihän siinä Eurooppa-kirjeessäkään mainittu ranskalaisten lääkärien suuttumusta, joka kohdistuu maan päättäjiin tämän koronakriisin kohdalla.

Saa nähdä, marssivatko eristyksen päätyttyä mustaliivit keltaliivien rinnalla, ne, jotka syyttävät hallitusta koronakuolemista, jotka olisivat olleet vältettävissä, jos lääkäreille olisi annettu valta käyttää niitä lääkkeitä joita he olisivat halunneet käyttää. Me todella elämme mielenkiintoisia aikoja.

Sininen aamutaivas, lehdet puissa. Miten sitä onkaan alkanut arvostaa.

*Myöhemmin tajusin että eihän toimittaja itse mitään tulkinnut, hänhän vain referoi Le Mondea, joka on Ranskan Pravda, samaan tapaan kuin Yle on Suomen Pravda ja BBC Iso-Britannian Pravda. Eli näillä mennään.

Ajatuksia eristyksestä: Kaksi todellisuutta

Lähdin ostoksille pitkänäperjantaina. Oli mitä kaunein kevätsää, mittari näytti kahtakymmentä ja ihmiset olivat paitahihasillaan, olipa osalla jo pelkät shortsit tai keväthamekin päällä. Jonoa oli lihakauppaan, kalakauppaan ja suklaapuotiin. Pääsiäinen tulee, oli kuinka korona tahansa, kansa eristyksissä ja kirkot suljettu. Ei ihmistä niin helposti muuteta, ajattelin hiljaista mutta silti elävää katukuvaa katsellessani.

Siellä, kaupungilla kävellessä, ihmisten keskellä, auringon paistaessa ja katupuiden kukkiessa, olo oli jälleen kevyt, luottavainen, hymyilevä. Kyllä tästä selvitään, kuka ties aiemmin kuin kuvitellaankaan. Toki osalla oli maskit kasvoilla, sellaiset itse tehdyt ja iloisen väriset. Toiset nostivat kaulaliinaa kasvojensa peitteeksi, toiset eivät tehneet mitään. Eikä muuten poliiseja tai santarmejakaan ollut missään. Lupalappu on taskussa, varmuuden vuoksi, ei tässä sakkoja kumminkaan kaivata, mutta siellä se on saanut olla kaikki nämä päivät ja viikot, kukaan niitä ole kysellyt.

Tulin kotiin ja aloin valmistaa lounasta. Avasin television. Uutisissa näytettiin täysvarusteisia poliiseja pysäyttämässä autoja. Tehotarkastukset ovat käynnissä pääsiäisliikenteen vuoksi. Enää ei saa, tulitti toimittaja, EI SAA kulkea yhdessä, ei edes pariskunnat, EI SAA olla samassa autossakaan vieretysten mies ja vaimo, tulee SAKOT, ja televisiossa näytettiin kuinka valkoinen poliisimies sakotti arabimiestä, jonka vaimo istui vieressä, ja mies protestoi: mutta mehän asumme yhdessä. (Miten minusta alkaakin tuntua, että niihin sakotuskuviin eksyy aina sakotettavaksi arabi tai musta? Toki valkoisiakin pysäytetään ja kuvissa näytetään, mutta ojennettavaksi joutuvat etnisesti ei-ranskalaiset. Kuvan voima on suuri…)

Seuraavaksi kuvassa vilahtivat presidentti Macron ja marseillelaislääkäri Didier Raoult, jotka olivat vihdoin tavanneet edellisenä päivänä, tapaaminen oli venynyt parituntiseksi, sillä professori Raoultilla on hyviä tuloksia koronaan tepsivästä lääkkeestä, mutta sehän ei Macronia näytä miellyttävän… Hänen on täytynyt nähtävästi vaihtaa strategiaa, sillä ihmisiä ei voida pitää koteihinsa lukittuina eikä heidän talouttaan tuhota ilman mitään pätevää syytä. Niinpä presidentin torstai-illalle kaavailtu puhe peruutettiin ilman mitään syytä, odotamme sitä tänä iltana.

Mutta miten eroavatkaan nämä kaksi todellisuutta! Ulkona avautuva ja median välittämä. Toki pikkukaupungissa ja suurkaupungissa on eri meno, mutta media tekee kyllä kaikkensa luodakseen paniikkitilaa ja pelkoa. Ja siinä se valitettavasti onnistuu erinomaisesti. Miten kaipaankaan todellista journalismia! Sitä haastavaa, kyselevää, analysoivaa, pohtivaa, kytköksistä vapaata journalismia. Ehkä jonakin päivänä? Kun kulissit vihdoin kaatuvat…

Hyvästit Chiracille

Katselin tänään televisiosta suoraa lähetystä presidentti Jacques Chiracin hautajaisista. Torstaina kuollutta presidenttiä on muistettu viime päivinä monin tavoin: tv:stä on tullut erikoislähetyksiä, keskusteluohjelmia ja dokumentteja, lehtien etusivuilla hänen kuvansa on koristeltu surunauhoilla, ja näinpä eräällä herralla kainalossa urheilulehdenkin, jonka kannessa oli otsikko ”Presidentti, joka piti urheilusta.” Piti varmaan, mutta ennen kaikkea hän piti kulttuurista ja vastusti Euroopan amerikkalaistumista mm. vaalimalla ranskan kielen käyttöä englannin sijaan ja saattamalla alkuun France24-tv-kanavan, jonka tarkoitus on ollut tuoda vastapainoa yksipuoliseen angloamerikkalaiseen uutisointiin.

Chiracia on muistettu kunnioituksella, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Hänen Irakin sodan vastustamistaan arvostetaan, mutta samalla muistutetaan, että hänen kaudellaan suoritettiin ydinkoe  kaukana heksagonista Tyynellä valtamerellä ja että hän sai kahden vuoden tuomion korruptiosta pormestarivuosiltaan. Toisaalta häntä pidetään inhimillisenä valtiomiehenä, joka näyttäytyy entistä parempana seuraajiinsa verrattuna.

Yllätyin oikeastaan, että Chiracin hautajaiset näytettiin suorana myös Ylellä ja Hesarissa, muutenhan tämän ranskalaisen valtiomiehen kuolema on saanut huomattavasti vähemmän huomiota kuin kaiken maailman puolituntemattomien amerikkalaisten ja brittipopparien ja -rokkarien poismenot…

Mutta, mutta… En voi olla hämmästelemättä Hesarin erikoista näkökulmaa tämänkin jutun kohdalla. Hesari nimittäin kirjoittaa uutisensa lopussa seuraavasti: ”Presidentiksi nousi Chiracin jälkeen Nicolas Sarkozy, jota Chirac myös tuki hänen uransa alkuaikoina. Chiracia ei viimeisinä vuosinaan enää nähty julkisuudessa, ja hänen tiedettiin kärsineen vakavasta sairaudesta.” Tämähän on totta, kyllä. Mutta siitä puuttuu kokonaan maininta, että Chirac käänsi Sarkozylle selkänsä vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja antoi tukensa oman puolueensa kandidaatin sijaan  vastapuolen François Hollandelle. Kun Hesari varta vasten mainitsee hautajaisjutussa (!!) Chiracin tukeneen alkuaikoina perioikeistolaista Nicolas Sarkozya, herää kysymys, miksi se jättää tuen vetämisen mainitsematta. Silkkaa tietämättömyyttä se tuskin on.. Ehei, tämä on tekniikkaa, kertomatta jättämisen tekniikkaa, jolla ohjataan lukijaa haluttuun suuntaan: jää mielikuva, että Chirac siis tuki Sarkozya. Melkein tekisi mieli nostaa hattua, aika ovelasti toimittu! Siitä kovasti mainostetusta vastuullisesta journalismista tällainen tosin on kaukana.

 

Muistiinmerkintöjä keltaliivien 16. lauantaina

Rends l’ISF d’abord! Palauta ensin varallisuusvero!

16. peräkkäinen lauantai, jolloin vihaiset ranskalaiset vetivät ylleen keltaiset huomioliivit ja lähtivät marssimaan kadulle. Pääuutisiin nousivat suurimmat: Pariisi, Bordeaux, Lyon, Nantes, Lille, Marseille, Toulouse. Mutta ei siinä ole kaikki. Tein pienen kierroksen netissä ja luin vastaavista marsseista mm. Angersissa, Colmarissa ja Montpellierissä, samoin pikkuisessa Dinanin keskiaikaisessa kaupungissa ja Alésin entisessä kaivoskaupungissa. Brestissä on vallattu kaupunkiin johtava kiertoliittymä ja hidastettu liikennettä, kuten monessa muussakin kaupungissa. Nämä muutamina esimerkkeinä. Ranskan sisäministeriön mukaan mielenosoittajia oli 39 300 eri puolilla maata. Pääviesti on kaikkialla sama: Macronin on mentävä.

Minä lähdin eväsretkelle maaseudun rauhaan enkä nähnyt tällä kertaa ensimmäistäkään keltaliiviä, polkupyöräilijöitä lukuunottamatta. Keltaisia liivejä näin kyllä, autojen etu- ja takaikkunoilla. Ei kaikilla, mutta siellä täällä. Tuon postauksen alussa olevan Macron-stickerin bongasin parissakin paikassa, toinen oli yritetty jo poistaa, toista ei. Rahapussia kannattelevaa Macronia vaaditaan siinä palauttamaan varallisuusvero, jonka hän presidenttinä ensitöikseen poisti.

Edellisellä retkellä bongailin keltaisia liivejä ripustettuna puihin ja pienempiin liikenneympyröihin. Isommissa kaupungeissa en nyt olekaan käynyt, mutta muutaman lähellä näin päivystäviä keltaliivejä liikenneympyröissä. Eräältä taksikuskilta kysyin ovatko ne siellä joka päivä. ”Juu, ja joka yö!” hän vastasi. Hän antoi kaiken tukensa keltaliiveille, vaikka liiketilojen ja omaisuuden tuhoamista hän ei hyväksy, tietenkään. Mutta muuten he ovat oikealla asialla, hän totesi.

Keltaisia liivejä ja keltaliivejä isossa liikenneympyrässä helmikuussa 2019, ei kuitenkaan se yövuorollinen pysyvä mielenosoitus.

Toissapäivänä illalla avasin television muita juttuja tehdessäni ja seurasin puolella silmällä Bordeaux’ssa pidettyä ”suurta debattia”, le grand débat, jollaisia presidentti Macron on ryhtynyt järjestämään eri puolilla maata kansalaisia rauhoittaakseen. Ohjattu keskustelu, ei niinkään väittely, lähetettiin suorana lähetyksenä, tällä kertaa salissa istui pelkkiä naisia, koska monet leikkauksista ja veronkiristyksistä osuvat juurikin pienituloisiin naisiin ja he ovat kokeneet jääneensä kokonaan kuulematta. Nyt naisilla oli siis puheenvuoro, jota Macron naisavustajiensa vieressä nyökytellessä myötätuntoisesti kuunteli.

Puhetta, pelkkää puhetta. Kunnes mikrofoni ojennettiin takarivissä seisoneelle naiselle, joka puhutteli ”monsieur Macronia” (ei presidentti Macronia) ja paljasti olevansa keltaliivi: ”Monsieur Macron, je suis gilet jaune!” Aplodit! Raikuvat aplodit! ”Älkää pelätkö, monsieur Macron, olen rauhanomainen, älkää pelätkö”, nainen totesi ja lähti kävelemään presidentti Macronia kohti. Tilanne oli todella kiehtova ja sähköä täynnä. Kamera ei valitettavasti näyttänyt Macronin teflonhymyä, nyt jo hiukan haalistunutta, kun Nathalieksi esittäytynyt nainen yritti antaa presidentille mini-keltaliivin ja josta Macron kieltäytyi useamman kerran. Hänen naisavustajiensa hymyt olivat jo hyytyneet, ja yksi heistä viittilöi tiukasti että tämä nainen on hiljennettävä ja hänen mikrofoninsa otettava pois. Näin tapahtuikin, mutta sitä ennen Nathalie sai puheenvuoronsa ja Macron jäi änkyttämään.

Mutta sitten nähtiin todellinen huipennus. Naiselta todellakin vietiin mikrofoni ja Macronin imagonkirkastajaksi ohjattiin pieni suloinen tyttö, jota Macron piti kädestä ja jatkoi puhetta! Eikä naiselle enää annettu mikrofonia! Mikä täydellinen propagandatemppu. Mieleen tuli väkisinkin lapsia halaileva Hitler tai Stalin, tilanne oli täysin sama. Huikeaa. Pikkutytöllä ei ollut mitään muuta virkaa, hän vain piti aurinkoista isä Macronia kädestä ja kamerat kuvasivat, kunnes tyttö passitettiin pois.

Nathalie paljasti myöhemmässä haastattelussa muutakin. Että nämä debatit ovat yhtä tyhjän kanssa, keskustelun teemat on etukäteen päätetty ja Macron tekee näin vaalikamppanjaansa. Niinpä. Miksi hän ei puhu keltaliivien kanssa? Presidentinhän he ovat marraskuusta alkaen halunneet tavata!

Tämä tältä erää. Ajattelin jatkaa näitä satunnaisia huomioita keltaliivien Ranskasta sitä mukaa kun niitä teen, joko kadulla jotakin bongaten tai luettuani jotakin mielenkiintoista uutisista. Vähän niin kuin päiväkirjamerkintöjä, sillä onhan tämä aika ainutlaatuista… (Edellisen merkinnän löydät täältä.)

Suora lähetys Pariisista tänään tv:ssä

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana