Aihearkisto: runot

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Nainen sanoi:
Itserakkauden ruhtinasta
minä en halua.

Mies sanoi:
Enkä minäkään halua
pyhimystä.

Nyt olemme ainakin jostain yhtä mieltä.

Enpä olisi arvannut pitäväni Ebba Witt-Brattströmin kirjasta Vuosisadan rakkaussota näin paljon!

Lähtökohdat eivät nimittäin olleet kovin suotuisat. Olin sen verran tutustunut aiheeseen, että tiesin kirjoittajan olevan tunnettu ruotsalainen feministi, joka oli vastikään eronnut puolisostaan, Ruotsin akatemian jäsenestä ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittaisesta julkistajasta, ja että nämä kaksi sitten riitelivät julkisesti kirjoittamalla ilkeitä kirjoja toinen toisestaan. Ei kovin innostavaa, kuten ei myöskään feminismin korostaminen, minussa se aiheuttaa lähinnä vastustusreaktion. Väsyttävää, vanhanaikaista.

Mutta sitten joku jossain mainitsi, että Vuosisadan rakkaussota on aika nopealukuinen, kirjoitettu runoelman muotoon. Jaahas, jaahas, höristelin korviani nyt, ja löysin jostain muualta katkelman, joka vaikuttikin itse asiassa aika kiinnostavalta. Kun kirja sitten löytyi e-versiona kirjastosta, ajattelin että no annetaanpa sille sittenkin mahdollisuus.

Vuosisadan rakkaussota on kunnianosoitus Märta Tikkasen runoteokselle Vuosisadan rakkaustarina, jonka olen ehkä lukenut, en ole varma. Märtassa on jotakin, mistä kovasti pidän, mutta niin on Henrikissäkin, jonka kirjoista ja piirustuksista olen nauttinut kovasti. Siksi en jaksa sitä mies-nainen-paha-hyvä-asetelmaa: heidän suhteensa on heidän oma asiansa, ja minä olen vain lukija ja katsoja eli yleisö, jolle ainoastaan heidän työllään on merkitystä.

Tästä lähtökohdasta ryhdyin lukemaan myös Ebba Witt-Brattströmin teosta, joka on eroamassa olevan miehen ja naisen kaksinpuhelu. Alkuun mies oli mielessäni Horace ja nainen Ebba, mutta onneksi he ovat henkilöinä minulle niin etäisiä, että vähitellen heidän kasvonsa alkoivat haalistua ja sitten ne katosivat kokonaan. Oli vain mies ja oli vain nainen. Kasvottomat hahmot, kuin valkoiseen vaippaan puetut.

Nainen sanoi:
Sinä elät silmälaput silmillä
ja korvalaput korvilla.
Et kuule muuta kuin
liehittelijöiden aplodeja.
Mies sanoi:
Älyllinen turhamaisuutesi
oli suurempaa kuin hyvyytesi.
Too bad.

Ensin oli riita. ”Kostokirjelmä” kirjoitin muistiinpanoihini ja vähän myöhemmin: ”vihanäytelmä”. ”Sopii niille, jotka mielellään kuuntelevat toisten ihmisten riitelemistä.” Tässä vaiheessa olin jo luovuttamassa. Onko mitään mieltä lukea kahden toisistaan piittaamattoman, itsekkään ja pikkumaisen aikuisen ihmisen typerää riitelemistä, ajattelin, ja totesin että toisaalta juuri tällaista on riiteleminen. Ilkeää, idioottimaista, itsensä korostamista ja toisen lyttäämistä.

Pidin tauon. En koskenut koko teokseen. Ja kun palasin, oli tapahtunut jotakin. Välirauha. He rakastavat toisiaan, kaikesta huolimatta. He muistavat onnellisia päiviä, hullaantumistaan, iloa ja onnea, aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Ja sitten he sivaltavat taas. Mies kokee, että vaimo haluaa muuttaa hänet mieleisekseen, nainen kokee, ettei mies arvosta. Nainen kokee, että mies on kiinnostunut vain piireistä ja mies kokee, että nainen vain paistattelee omiensa keskellä. Siispä sekä että. He ovat olleet onnellisia yhdessä, mutta menettäneet toisensa työlleen ja julkisuudelle sekä sille huomionkipeydelle, johon työ ja julkisuus vastaavat herkemmin kuin puoliso.

Mitä pidemmälle luin, sitä kauemmas katosivat henkilöt miehen ja naisen takana, ja oli kuin olisin lukenut kreikkalaista tragediaa meidän päiviimme sijoitettuna. Ei, ei tämä ole runo. Ei runoelmakaan. Ei kostokirjelmä, kuten ensin ajattelin (vaikka on siinä sitäkin). Tämä on tragedia. Jonka luulen vielä jonakin päivänä kuuluvan jonkin teatterin ohjelmistoon.

Yllätyin myös teoksen koskettavuudesta. Vaikka mukana oli sekä miehen että naisen ääni, oli kirjoittaja silti selvästi nainen. Se oli naisen näkemys. Olkoon. Olkoot roolit tällä kertaa näin päin. Pitkä avioliitto purkautuu raivolla; jos se ei niin tekisi, ei siinä olisi rakkautta alunperinkään ollut.

Niinä tuokioina
kun käytät hiukan lempeämpää kieltä
olen kuin taivaassa.
Mutta se hävettää minua
tunnelman taas muututtua.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig, 2016
suomentanut Jaana Nikula
180 sivua
Into, 2018
kirjastosta e-kirjana

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat

Jos puut ajattelisivat,
niiden täytyisi olla epätoivoisia.
Jos puut puhuisivat,
historia kirjoitettaisiin uudestaan.

Nappasin äitini kirjahyllystä Juha Vakkurin (s. 1946) esikoisrunokirjan Jos puut puhuisivat. Teoksen nimi oli kaunis ja toi mieleeni Nazim Hikmetin runoteoksen Puut kasvavat vielä. Mutta miten erilaisia nämä kaksi teosta olivatkaan! Eivät ehkä kuin yö ja päivä, mutta juuri niin erilaisia kuin Suomi ja Turkki ovat, sananvapauksineen ja muutenkin.

Vakkurin runokokoelmassa mieleeni painui erityisesti tuo yllä oleva runo, joka aloittaa teoksen ja on antanut sille nimensäkin. Se on kaunis, ja niin totta. Niin totta, että halusin kirjata sen ylös ja samalla tehdä tämän pienen merkinnänkin.

Valitettavasti muuten Vakkurin runot eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niissä oli kyllä ajatusta, mutta ne olivat pikemminkin mietelmiä kuin runoja. Runoina ne eivät – minun korviini – soineet, vaikka niissä olikin sanomaa ja pohdintaa. Sikälikin ne resonoivat kyllä Hikmetin kanssa… mutta jokin jäi puuttumaan. Keveys, soljuvuus, rytmi… jokin, joka olisi saanut runot puhuttelemaan minua paremmin.

Vakkurin teos on julkaistu vuonna 1979 ja se on ollut ajankohtainen tuohon aikaan. Runoissa puhutaan Iranin shaahista, neutronipommeista ja Charlien enkeleistä. Ja toisaalta ajattomista asioista, kuten (negatiivisista) tunteista –vihasta ja kateudesta– sekä kuolemasta ja lapsista. Kauniita, kiehtoviakin ajatuksia, mutta ehkä sittenkin pikemminkin ajatelmia ja ajankuvia. Aikaa ne kestävät kyllä. Sukellan mielessäni 70-luvulle ja yritän nähdä seuraavan kuvan:

Tummansinistä taivasta vasten
lepattaa puolitangossa siniristilippu;
hiljaisen kadun, jalkakäytävän, nurmikon poikki
ajaa oranssisella pyörällä
verryttelypukuinen poika,
maailmassa johon ei kuulu kuolemaa.

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat
WSOY, 1979
65 sivua
lainattu perheenjäseneltä

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä

Olen viime aikoina janonnut runoutta, mutten ole oikein tiennyt mistä aloittaa. Niinpä olen lainannut kirjastosta kaikenlaista: tuttuja nimiä ja tyystin tuntemattomia. Kuukauden kieli -haasteen innoittamana, vaikkakin hiukan etuajassa, lähdin nyt etsimään turkkilaista runoutta ja törmäsin nimeen Nâzim Hikmet. Se ei sanonut minulle mitään, mutta teosten nimet olivat kauniita, kuvittelin niiden olevan luontorunoutta. Mitäpä muuta voisikaan, kun teoksen nimi on esimerkiksi Puut kasvavat vielä?

Mutta Turkki on Turkki ja siellä on aina kuohunut. Siellä on ihmisiä viety yhtäkkiä vankeuteen milloin minkäkin asian vuoksi, kuten väärien mielipiteiden. Joten ei siltä kaikelta Nâzim Hikmet runoineenkaan säästy – ja juuri siksi (siksi?) tunsin tulleeni kotiin.

Nämä runot puhuivat minulle. Ne olivat yksinkertaisia ja kauniita, ne puhuivat rankoista aiheista mutta hienostuneesti, ne veivät minut kauas Turkkiin, joka on vieras ja silti sama, sillä ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, he rakastavat, surevat, pelkäävät, ihastuvat, ihailevat, muistelevat, suutelevat, riitelevät, kaipaavat – ja kirjoittavat runoja.

Käsissäni oleva Puut kasvavat vielä on vanha ja repaleinen kirja, sitä on siis luettu. Se on kiertänyt kirjastosta toiseen, kädestä käteen, sen kanssa on tunnettu, eletty, ja ehkä se taas korjataan, jotta se jatkaisi matkaansa, eteenpäin, yhä uusille lukijoille. Sillä nämä runot pitää lukea.

Runot on suomentanut Brita Polttila, runoilija itsekin (ja juu, Eva Polttilan äiti), ja kauniisti hän Hikmetin säkeet onkin suomentanut.

Niin kauan kuin yksikin maa/
yksikin ihminen maan päällä/
elää orjuudessa/
niin kauan kuin taivaalle nousee/
yksikin sienen muotoinen pilvi/
on runojemme annettava kaikkensa/
ajatuksensa sielunsa sydämensä/
vapauden puolesta.
(ote runosta Aasian ja Afrikan kirjailijoille)

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä
valikoinut ja suomentanut Brita Polttila
Tammi, 1981
69 sivua

Jacques Prévert: Sanoja

Erään äärimmäisen tärkeä puheen
loppupuolella
suuri valtiomies kompastuttuaan
yhteen korulauseeseen
tulee päistikkaa alas
pallo hukassa suu ammollaan
haukkoo henkeään
hampaat pitkinä
niin että hänen rauhanomaisten lauseparsiensa
karies
kaivaa pintaan
sodan hermon
monimutkaisen kysymyksen rahasta.

(Puhe rauhan puolesta, s. 128)

Miten innostuinkaan, kun kuulin Jacques Prévertin (1900–1977) kulttikirjan Paroles – Sanoja – olevan vihdoin suomennettu! Joten kun vain suinkin kirjastoon pääsin, lainasin sen heti.

Koitan nyt olla todella rehellinen. Odotin tältä paljon, mutta tiesin (ja taidettiin se mainita loppusanoissakin) että kääntäminen olisi vaikeaa, sillä Prévert käytti paljon sanaleikkejä ja kielikuvia. Miten niiden kanssa sitten tultiin toimeen? No. Alkuun olin innoissani. Nämähän ovat aika absurdeja ja vinkeitä, ja kas, onhan siellä koetettu löytää niitä kielellisiä vastineitakin sanaleikeille. Mutta sitten lukuintoni alkoi laantua. Aloin lukea siksi, että tämä pitäisi lukea ja että se olisi osa yleissivistystä, ja se että tietäisin ja tuntisin Prévertin tuotantoa auttaisi minua ranskalaisuuden ymmärtämisessä. Kannoin siis kirjaa laukussani minne meninkin ja yritin lukea, mutta yhä useammin huomasin jättäväni sen väliin. Edes Brestin pommituksesta kertova Barbara, jota olen kuunnellut kymmeniä kertoja Yves Montandin laulamana, ei suomennoksena saanut sieluani väräjämään.

Kirjan on suomentanut Antti Nylén, joka on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen, joten hän taatusti tuntee kielen ja kulttuurin nyanssit. En siis tiedä mikä on mennyt vikaan, vai onko vika vain minussa. Vai onko Prévert vain mahdoton kääntää, ja siksi se on aikoinaan jäänyt suomentamatta. En tiedä, mutta nämä suomennokset eivät soi. Ehkä tässä kohtaa olisi auttanut se, että alkuperäinen ja käännös olisivat olleet rinnakkain, jolloin ne olisivat tukeneet toinen toisiaan näin suomalaislukijan näkökulmasta katsottuna.

Luin minä kirjan kumminkin. Lainasin jopa uudestaan, kun kuukausi ei riittänyt. Merkinnän sain myös Le Monden 100 kirjan listaanikin.

Lisäys: Tässä vielä tuo upea Barbara Yves Montandin laulamana. Ohessa ovat myös alkuperäiset sanat; ne soivat jo sellaisenaan! Eikä Prèvert taatusti olisi käyttänyt sellaista sanaa kuin paska… (quelle connerie la guerre)

 

Jacques Prévert: Sanoja
aluperäinen ranskankielinen teos, Paroles, ilmestyi 1946
Sputnik, 2016
158 sivua
kirjastosta

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön (ja muuta pohdintaa runoudesta ja sen näkyvyydestä)

kun mies tappaa itsensä
on se kavereille pelkkä juoru
mutta miehen vanhemmat
katsovat vanhoja valokuvia
ja muistavat kuinka mies oppi
kävelemään
ja kikatti

(katkelma runosta Mätäräjärvenkadun kammiosarja)

Kun Jarmo Kervinen (s. 1962) voitti Runo-Kaarina-kilpailun teoksellaan Punainen, tähdetön viime vuonna, ei siitä maakuntalehtiä lukuunottamatta juttuja juuri nähty. Ei mainintaakaan Ylessä, saati sitten Hesarissa. Miksi? Siksikö, että voittaja oli mies eikä nainen, hetero eikä homo, keski-ikäinen eikä nuori, tavallinen eikä erikoinen? (No sarjakuvapiirtäjä kyllä, mutta se ei riitä.)

Koska merkittäväksi runokilpailuksi mainitun Runo-Kaarinan voittaja tällä tavalla ohitettiin, kiinnostukseni heräsi ja lainasin kyseisen teoksen kirjastosta. Kovin montaa kappaletta ei pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, tarkemmin sanoen neljä, joten yksi niistä kiikutettiin jostain toisesta kirjastosta omaan lähikirjastooni, mistä kirjastolaitokselle kaunis kiitos.

Punainen, tähdetön jakautuu viiteen nimikoituun osaan. Runot ovat konstailemattomia, niissä ei ole mitään ns. tekotaiteellista tai vaikeasti ymmärrettävää, minkä lisäksi ne kertovat maailmasta aika tyypillisen keski-ikäisen suomalaismiehen silmin. Miehen, joka rakastaa naisia, jolla on pelkoja, jolla on pälvi hiuskuontalon keskellä (ainakin runossa), joka miettii vanhenemista ja joka viittaa paitsi Raamattuun, sellaisiin populaarikulttuurin käsitteisiin kuten Melleri, Beatles ja Woodstock. Perin kuluneisiin siis. Vai?

Luin runoja lattialla istuen ja samalla venytellen. Ensin tekstit tuntuivat vierailta, sitten ne alkoivat kertoa tarinaa. Eri näkökulmasta kuin mistä ehkä itse maailmaa katson, mutta mitä sitten? Eikö se juuri ole kiinnostavaa? Näiden runojen maailma piirtyi mieleeni hiukan surumielisenä ja melankolisena, etäisenäkin. Mutta kun runoihin pääsi sisään, ne kyllä toimivat sellaisinaan. Vaikka myönnän kyllä, minulle näissä oli hiukan tunkkainen tunnelma, halusin avata ikkunan ja päästää raikasta ilmaa sisään…

Eivät nämä runot siis minulle olleet, mutta sepä ei olekaan nyt pointti. Median tehtävänä ei ole valikoida lukijoilleen sopivaa kirjallisuutta, vaan kertoa siitä  – kuten nyt vaikka sitten valtakunnallisen kilpailun voitosta. Jollekulle toiselle, kuten esimerkiksi raadille, nämä kyllä osuvat. Toki voi kysyä myös huolehtiiko Kaarinan kaupunki kirjoituskilpailunsa markkinoinnista, itse olen törmännyt siihen lähinnä Ylen (nii’in) uutisoitua naisrunoilijoiden voitettua kilpailun. Ja onneksi törmäsin, minusta tällainen kilpailu on enemmän kuin paikallaan.

makkaraperunoilleen karissut tuhka
sinisukkanilkoista häädetyt hyttyset
ravintolan valkoiset pihapöytärykelmät
kaljaansa juoden ainoana seuranaan
pöllähtänyt
ja ahne

lokkisaatana

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön
Kaarinan kaupungin runokirjat, 2017
89 sivua
kirjastosta

Tällaisina hetkinä toivoisi olevansa kirjastoa lähellä.

Tekisi mieli selata kirjahyllyä, antaa käden juosta niteiden selkämissä

ottaa esiin yhden, sitten toisen teoksen.

Olisin runohyllyn edessä.

Nyt runovalikoimani on vähäinen, se koostuu lähinnä netistä löytyvistä kirjoista.

Palaan Saima Harmajaan, se on vielä kesken.

Luen hänen kaihostaan, se on minulle vieras.

Yllätyn hänen Italian kuvailuistaan, tuudittaudun hänen syreenipensaiden kuvaukseensa.

Minäkin kaipaan, tosin toisin kuin Saima runoissaan.

Mutta ehkä löydän sittenkin lohdutuksen sireeneistä

kotipihan kukkivista pensaista

muistoista

joita vaalin nyt uudella tavalla.

 
Saima Harmaja: Sateen jälkeen
WSOY, 1935
Luettu Ylen 101 kirjaa -projektin e-kirjana.

Pieni huomio ajastamme

En aio ryhtyä tämän enempää kommentoimaan maailman menoa tai uutisoinnin laatua, mutta tällä kertaa haluan kirjata ylös yhden huomion. Liittyyhän se kuitenkin kirjallisuuteen.

Hesari kirjoitti eilen runoilija Sirkka Seljan kuolemasta. Runouden grand old lady oli kuollut edellisenä päivänä 93 vuoden kunnioitetussa iässä. Muistokirjoitus oli lyhyehkö, mutta aika kaunis: se kävi läpi runoilijan pitkän uran, kertoi pienestä romanssinpoikasestakin Pablo Nerudan kanssa ja mainitsi, kuinka Selja oli palkittu elämäntyöstään vuonna 2001.

Entä Yle? Ei sanaakaan. Yle on keskittynyt mässäilemään Turun tapahtumilla. Ruutu on pelkkää mustaa, Ylen urhoolliset toimittajat ovat nyt sotajalalla jonkun puolesta ja jotakuta vastaan. Kukaan ei kuitenkaan oikein tiedä ketä vastaan, sillä pääministeri, ajattelee hänestä sitten mitä tahansa, on jo sanonut että ei, toimittajat hyvät, ei tässä ole viitteitä terrorismista*, poliisi ei edes ampunut tekijää kuoliaaksi kuten terroristit on tapana ampua, ei edes olla varmoja hänen henkilöllisyydestään, hänen henkkareitaan ei löytynyt puiston penkiltä, auton kojelaudalta eikä takataskusta, kuten oikeiden terroristien henkkarit on tapana löytää. (Kyllä, parahin lukija, olet oikeassa, tässä oli mukana hiukan sarkasmia.)

Se, mitä Turussa tapahtui, on tragedia. Sellaista ei pitäisi tapahtua, mutta sitä tapahtuu. Ei se mässäilemisestä miksikään muutu, yksikään kuolleista ei tule sillä takaisin, että Ylen toimittajat raportoivat minuutti minuutilta tuuleeko nyt idästä, lännestä, pohjoisesta vai etelästä. Eikä kulttuuritoimitusta tarvitse lukita johonkin siivouskomeroon siksi aikaa, että Turusta tai Barcelonasta ei tule enää uutisia. Tai ”uutisia”.

P.S. Turku nousi pikku-uutiseksi myös Ranskassa, missä media on muuten keskittynyt mässäilemään Barcelonan tapahtumilla. Ouest-Francen ja Le Monden sivuilla oli Turun puukotusuutisen ohessa kuva suomalaisesta hälytyksessä olevasta poliisiautosta, ”maijasta” – tosin Helsingin Mannerheimintieltä. Muutama tarkkaavainen ranskalaislukija huomautti, että kuva on Helsingistä, että Turussa ei ole ratikoita, ja että pääministeri Sipilä on muuten mies eikä nainen, mikä tekstiin sitten korjattiinkin, mutta kuvat saivat pysyä sellaisenaan paikallaan. Iltauutisissa, vajaan minuutin pituisessa pätkässä, oltiin sentään oikeassa kaupungissa.

Uutisointi oli joka tapauksessa aika silmiäavaavaa. Jos jo Euroopan mittakaavassa on sama, minkä kuvan sinne lätkäisee (eihän kukaan niitä tunne kumminkaan), kuinka moni Afganistanin, Syyrian, Libyan, jne. uutiskuvituksista on edes oikeasta maasta? Onhan näitä tapahtunut, BBC:kin on pokkana esittänyt kuvia Intiasta ja puhunut Libyasta, mitä nyt tapahtuma-aukiolla on liehunut väärät liput..

* No saatiinhan se terrorismi sinne sittenkin leivottua, oli siitä kyse tai ei (sillä tosiasiassa ja median välittämästä mielikuvasta huolimatta asiaa vasta tutkitaan). Olen kyyninen ja epäileväinen, erityisesti sen jälkeen, kun pääministerin ja presidentin (porvareita molemmat) suulla alettiin vaatia tiedustelulakien pikaista rukkausta perustuslaista ja ihmisten yksityisyydensuojasta välittämättä. Tämä on niin nähty…