Pieni huomio ajastamme

En aio ryhtyä tämän enempää kommentoimaan maailman menoa tai uutisoinnin laatua, mutta tällä kertaa haluan kirjata ylös yhden huomion. Liittyyhän se kuitenkin kirjallisuuteen.

Hesari kirjoitti eilen runoilija Sirkka Seljan kuolemasta. Runouden grand old lady oli kuollut edellisenä päivänä 93 vuoden kunnioitetussa iässä. Muistokirjoitus oli lyhyehkö, mutta aika kaunis: se kävi läpi runoilijan pitkän uran, kertoi pienestä romanssinpoikasestakin Pablo Nerudan kanssa ja mainitsi, kuinka Selja oli palkittu elämäntyöstään vuonna 2001.

Entä Yle? Ei sanaakaan. Yle on keskittynyt mässäilemään Turun tapahtumilla. Ruutu on pelkkää mustaa, Ylen urhoolliset toimittajat ovat nyt sotajalalla jonkun puolesta ja jotakuta vastaan. Kukaan ei kuitenkaan oikein tiedä ketä vastaan, sillä pääministeri, ajattelee hänestä sitten mitä tahansa, on jo sanonut että ei, toimittajat hyvät, ei tässä ole viitteitä terrorismista*, poliisi ei edes ampunut tekijää kuoliaaksi kuten terroristit on tapana ampua, ei edes olla varmoja hänen henkilöllisyydestään, hänen henkkareitaan ei löytynyt puiston penkiltä, auton kojelaudalta eikä takataskusta, kuten oikeiden terroristien henkkarit on tapana löytää. (Kyllä, parahin lukija, olet oikeassa, tässä oli mukana hiukan sarkasmia.)

Se, mitä Turussa tapahtui, on tragedia. Sellaista ei pitäisi tapahtua, mutta sitä tapahtuu. Ei se mässäilemisestä miksikään muutu, yksikään kuolleista ei tule sillä takaisin, että Ylen toimittajat raportoivat minuutti minuutilta tuuleeko nyt idästä, lännestä, pohjoisesta vai etelästä. Eikä kulttuuritoimitusta tarvitse lukita johonkin siivouskomeroon siksi aikaa, että Turusta tai Barcelonasta ei tule enää uutisia. Tai ”uutisia”.

P.S. Turku nousi pikku-uutiseksi myös Ranskassa, missä media on muuten keskittynyt mässäilemään Barcelonan tapahtumilla. Ouest-Francen ja Le Monden sivuilla oli Turun puukotusuutisen ohessa kuva suomalaisesta hälytyksessä olevasta poliisiautosta, ”maijasta” – tosin Helsingin Mannerheimintieltä. Muutama tarkkaavainen ranskalaislukija huomautti, että kuva on Helsingistä, että Turussa ei ole ratikoita, ja että pääministeri Sipilä on muuten mies eikä nainen, mikä tekstiin sitten korjattiinkin, mutta kuvat saivat pysyä sellaisenaan paikallaan. Iltauutisissa, vajaan minuutin pituisessa pätkässä, oltiin sentään oikeassa kaupungissa.

Uutisointi oli joka tapauksessa aika silmiäavaavaa. Jos jo Euroopan mittakaavassa on sama, minkä kuvan sinne lätkäisee (eihän kukaan niitä tunne kumminkaan), kuinka moni Afganistanin, Syyrian, Libyan, jne. uutiskuvituksista on edes oikeasta maasta? Onhan näitä tapahtunut, BBC:kin on pokkana esittänyt kuvia Intiasta ja puhunut Libyasta, mitä nyt tapahtuma-aukiolla on liehunut väärät liput..

* No saatiinhan se terrorismi sinne sittenkin leivottua, oli siitä kyse tai ei (sillä tosiasiassa ja median välittämästä mielikuvasta huolimatta asiaa vasta tutkitaan). Olen kyyninen ja epäileväinen, erityisesti sen jälkeen, kun pääministerin ja presidentin (porvareita molemmat) suulla alettiin vaatia tiedustelulakien pikaista rukkausta perustuslaista ja ihmisten yksityisyydensuojasta välittämättä. Tämä on niin nähty…

 

Eeva Kilpi: Animalia

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.

(Ote nimettömästä runosta runokokoelmassa Animalia)

Eeva Kilpi on kirjailija, josta olen etsinyt oman isoäitini ääntä. Siis sitä Karjalan murretta ja tapaa puhua, olla, elää, ja kaivata. Siitähän Kilpi on paljon puhunut, kaipuusta takaisin kotiin. Siitä puhui myös edesmennyt isoäitini. Kaipuusta kotiin.

Joten kun selasin Ylen 101 kirjaa -projektin kirjoja ja todettuani runojen sopivan minulle myös e-kirjana ja läppärin näytöltä luettuna, tartuin Kilven runoteokseen Animalia. Tosin joudun myöntämään, että kirjan nimi ja sen esittely eläinoikeuksien puolestapuhujana sai minut hiukan epäröimään, mutta päätin kuitenkin katsoa mistä on oikein kyse. Ja kysehän on itse asiassa paljon muustakin. Toki Kilpi puhuu eläinoikeuksien puolesta, mutta myös luonnon puolesta, ja ihmisyydestä osana luontoa. Se kiehtoi minua. Lisäksi Kilpi puhuu naiseudesta, mummoista, morsiamista, naisen kautta tapahtuvasta kiertokulusta.

Animalia on julkaistu vuonna 1987, jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli kulunut vajaa vuosi. Kilven suuttumus ja epätoivo ihmisen itsekkyyden edessä puskee runoista läpi, ja ymmärrän hänen vihan tunteensa hyvin. Myös eläinkokeet tulivat tuolloin voimakkaasti esiin, oli kuvia kissoista mitkä lie moottorit kalloihin porattuna, ja vastaavia. Kissat, koirat, apinat, jotka kärsivät huulipunien ja ripsivärien vuoksi. Voiko kaiken sen edessä olla hiljaa? Ei voi. Ei ainakaan Eeva Kilpi voinut olla. On oltava ääneen puhujia, eikä vain – heh – tolkun ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois ja puhuvat mieluummin kauniista asioista, säästä ja sen semmoisista.

Toisin kuin niissä romaaneissa, joista koin löytäväni etäisesti isoäitini äänen, ei Kilven runoissa sitä ole. Ne on kirjoitettu yleisemmällä tasolla ja yleiskielellä, kauniilla suomen kielellä, aivan erilaisella kuin mitä olin häneltä aiemmin lukenut. Hyvä on, siitä on jo aikaa kun olen Kilven romaaneja lukenut, mutta mielikuvani ainakin on tämä. Mieluusti näitä runoja joka tapauksessa lukisin uudestaan, paperilta, kirjasta. Kyllähän ne näytölläkin toimivat, mutta jotakin aina puuttuu. Ehkä se on se paperin tuntu, joka tekee runoudesta käsinkosketeltavamman…

 

Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankauden aika minun kohdallani alkaa.

(Ote nimeämättömästä runosta)

 

Eeva Kilpi
Animalia
WSOY, 1987
luettu e-kirjana Ylen 101 kirjaa -hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kirjassa liikutaan luonnossa ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Katri Vala: Paluu

On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

(runosta Kesä Sörnäisissä.)

Olen yrittänyt päästä uudelleen kiinni 101 kirjaa -haasteen pariin. Nyt kokeilin toisesta näkökulmasta: jätän romaanit, jotka eivät kohdallani e-kirjoina ja koneen ruudulta luettuina toimi ja siirryn runouden pariin. Ja huomasin, että tämä onnistuukin.

Saima Harmaja jäi kesken, liian pateettista minulle. Entä Katri Vala? Häneen kiinnitin totta puhuen huomiota, kun luin Vera Valan (jonka Italia-blogia luin vuosia sitten) lainanneen taiteilijasukunimensä runoilijalta. Näiden kahden Valan tyyli lienee (sanon näin, koska en ole nuorempaa Valaa muuten lukenut) täysin erilainen, mutta ehkä Katrissa on jotakin, mikä Veraa kiehtoo.

Näissä mietteissä lähdin siis lukemaan Katrin Valan Paluuta. Ja heti yllätys: Valan loppusoinnuttomat runot avautuivat silmieni edessä kuin olisin hypähtänyt Katrin viereen ja katsellut maailmaa hänen kanssaan. Aika ja paikka ovat eri, mutta ihminen on sama, eikä kirjoitetuissa lauseissa ole mustavalkokuvien etäännyttävää luonnetta. Joku sana kenties, jota ei enää käytetä, joku tyylimuoto. Mutta siinä kaikki, katselin maailmaa Katri Valan kanssa. Tosin olin hiukan kateellinenkin: hänen katselemansa taivas, pilvet, ovat luonnollisia, kun taas ne, mitä minä katson, niin usein keinotekoisia. Enkä puhu nyt virtuaalipilvistä.

Voimakkaimmillaan Valan runot olivat käsitellessään lapsen kuolemaa. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta menettämisen tuska ja sen pakollinen hyväksyminen olivat käsin kosketeltavissa. Jotkut luontorunot eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta, eivätkä loppusoinnulliset, jotka auttamatta kuulostavat vanhentuneilta – ja kuitenkin, se loppusoinnillien runonpätkä jonka valitsin tämän postauksen alkuun kumoaa kaikki nämä ajatukset. Katri Valassa on munaa, hän ei vain hempeile vaan sanoa täräyttää mitä ajattelee – ja kuitenkin niin elegantissa ja kauniissa muodossa:

Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääkseen herrainsa aarrekammioita.

(ensimmäinen kappale runosta Itämaitten viisaat )

Tämä on kirjoitettu 1930-luvulla, mutta yhtä lailla se kuvaa vuotta 2017. Ja seuraava, Ernst Stollerin* Jo näen sinut, uusi nuoriso, vain kiihdyttää: ”Ihmiset, köyhät ovat juhlanne! / Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta! / Elämäntuskanne / ajaa itsepaon autoja /[…] hauskaa-meil-on-humunne / ei vaimenna / hiljaa ritisevää kalvantaa / kolmen salaisen rotan: / Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.”

Olen myyty. Yllätetty ja myyty. Etenkin kokoelman loppuosan runot, sodan mielettömyydestä ja epätasa-arvosta (nyt puhutaan luokkaeroista eikä sukupuolista, mihin nykytasa-arvokeskustelu on jumittautunut) kertovat runot lennättävät pistimiä niin, että haluaisin lainata melkein jokaista.

Luin kirjan siis e-kirjana, mutta… oi miten kaipasin kirjan sivuja ja niiden kääntelemistä, edestakaisin ja etsiskellen…

Katri Vala
Paluu
WSOY, 1934
110 sivua
e-kirjana Ylen 101-kirjaa hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa liikutaan luonnossa ja suomalaisesta naisesta kertova kirja

*kyseinen runo on nähtävästi Katrin Valan suomennos. Tätä e-kirjaversiossa ei mainita, mikä on pieni puute; vaikka muutaman runon alla vilahtelevat nimet Comtesse de Noailles, Heinrich Heine ja Ernst Stoller, niiden merkitystä ei selitetä; minä ehdin jo hetken luulla, että runot on vain omistettu näille tekijöille…

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Varjoni /
kulkee kanssani /
kuutamoisena yönä.

Olin jo pitkään halunnut palata Abbas Kiarostamin (1940–2016) runojen pariin. Kun kuulin runoilijan ja elokuvantekijän kuolemasta heinäkuun alussa, mieleni valtasi alakulo. Liian aikaisin, aivan liian aikaisin!

Suomeen palattuani lainasinkin ensi töikseni Abbas Kiarostamin teoksen Matkalla tuulen kanssa, sen saman, joka vuosia sitten teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jaakko Hämeen-Anttila on tehnyt upeaa työtä runojen suomentamisessa.

Kiarostamin lyhyet runot ovat kuin pieniä kuvia, välähtäviä ohikiitäviä tuokiokuvia, jotka hän maalaa lukijan silmien eteen. Pari kolme riviä, lopussa usein yllätys. Niitä voi ahmia tai niistä voi nauttia yksi kerrallaan. Tai sivu kerrallaan: monasti sama teema toistuu useammassa runossa.

Tyytyväinen hämähäkki /
katselee työnsä tuloksia /
mulperipuun ja kirsikan välissä.

Aurinko lähettää /
ensimmäiset kultaiset säteensä /
hämähäkin silkinhienoon kudelmaan.

Minua viehättää Kiarostamin runoudessa myös sen yleismaallisuus, kuvat voisivat olla melkein mistä maankolkasta tahansa: Iranista, Ranskasta, Japanista. Ehkei kuitenkaan Suomesta, sillä niissä toistuvat nunnat, kirsikankukat ja vuoret. Hämähäkkejä on toki meilläkin, samoin naisia, miehiä ja lapsia.

En ole nähnyt koskaan Kiarostamin elokuvia, harmi kyllä. Pitäisin varmasti niistäkin.

Ehkä kuitenkin jotain pientä kritiikkiäkin: Kiarostamin runous on kaunista, mutta siitä puuttuu sittenkin se pieni särmä, se elämän ruma puoli. Toisaalta, voi elämän näinkin nähdä ja näin kuvata.

Jään kaipaamaan Abbas Kiarostamia ja hänen (sana)taidettaan. Taidan palata siihen vielä monta kertaa uudestaan. (Ja kyllä, kiinnostukseni Irania kohtaan kasvaa samalla, maassa on paljon muutakin kuin fundamentalismia, kuten upeaa runoutta ja puutarhoja.)

Kylän lapset /
tähtäävät rohkeasti /
variksenpelätintä peltipäähän.

kiarostami_matkalla_tuulen_kanssa_sivu

Abbas Kiarostami
Matkalla tuulen kanssa
Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.
WSOY, 2008
82 sivua
Lainattu kirjastosta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtaan kirjassa on alle 150 sivua.