Avainsana-arkisto: Ala-Harja

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä.
Tämä muuttaa kaiken. Tämä muuttaa aivan kaiken. (s. 20)

Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu kiinnosti minua erityisesti siksi, että se sijoittuu Normandian maihinnousurannikolle. Siis Ranskaan, sen luoteisosiin, minulle (jokseenkin) tuttuihin maisemiin.

Olin lukenut kirjasta etukäteen juttuja, joten tiesin sen käsittelevän lapsen sairastamaa leukemiaa, avioeroa ja maihinnousuoppaan työtä – jotenkin olin kuitenkin jäänyt käsitykseen, että tarinan opas olisi suomalainen, ja hämmästyin hiukan, kun hän olikin ranskalainen. Siinä mennään vaarallisille vesille, ajattelin, varsinkin kun kirja kirjoitetaan minä-muodossa ja realistisesti. Eikä Julien hahmo oikein vakuuttanutkaan, se on jumalautoineen, perkeleineen ja vanhoine bändipaitoineen liian suomalainen.

En minä tähän kirjaan muutenkaan syttynyt. Luin kuitenkin loppuun, ehkä senkin takia että se oli ilmavasti taitettu, ja halusin nähdä miten Ala-Harja materiaaliaan (maihinnousutaistelut, avioerotaistelu, syöpätaistelu) hyödyntää. Idea, näiden eri taisteluiden rinnastaminen toisiinsa, on sinänsä hyvä, mutta… no, nainen ei saa puhuttua miehelle mistään mitään, on vain katkera ja vihainen, haluaa seksiä (ei rakkautta) kuin jogurttipurkkia jääkaapista, ja ohittaa avioeron vaikutuksen lapseenkin sillä että älä huoli, ei me sua jätetä. Juu, äidin mielestä asia näin varmaan onkin.

Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia pohjavireitä, kuten (sisarusriidankin aikoinaan nostanut) lapsen leukemia sekä kirjailijan oma avioero. Minusta sitä lapsen leukemiaa käsiteltiin kyllä ihan kauniisti ja sairautta läheltä seuraaminen on varmasti tuonut kertomukseen painoarvoa. Sen sijaan avioerokuviot tuntuivat tulevan lähempää. Ehkä siksikin Ala-Harja on kuvannut hahmonsa ranskalaiseksi, koittaa siten ottaa etäisyyttä, vaikka Julie parka niin kovin suomalaiselta kuulostaakin. Puhetapa, ruoasta puhumisen puute (en ole vielä tavannut ranskalaista, joka ei ruoasta puhuisi, sen sijaan tarinan Julie tuntuu elävän pelkällä patongilla, camembertilla ja punaviinillä, mikä kuulostaa jälleen enemmän suomalaiselta) ja hevimusiikin kaipaaminen eivät oikein ranskalaisesta mene.

Eikä tämä innostanut minua kielensäkään puolesta, nimien toistaminen monta kertaa samassa lauseessa ja hän-pronominin korvaaminen se-pronominilla (jälleen epäranskalaisittain) synnytti minussa lähinnä torjumisreaktion. Se (se se-pronomini siis) voi toimia toisenlaisessa tekstissä hyvinkin, mutta tässä ei.

Plussaa silti kirjan ulkoasusta: kansi on komea, ja pidin kirjan neliömäisestä muodosta sekä siitä ilmavasta taitosta. Ja maihinnousurannikoiden kuvaamisesta: niissä puhalsivat raikkaat vaikka historiansa suhteen ahdistavat tuulet; siellä, rannalla, työssään, Julie pääsi ottamaan etäisyyttä avio-ongelmiinsa, pelkoon tyttärensä puolesta ja kliiniseen sairaalaan. Ja tarinaankin se toi hyvän lisänäkökulman.

Turistit kysyvät, pelkäsivätkö englantilaissotilaat, kun nousivat Normandiassa maihin.
Vastaan että kyllä he pelkäsivät, miksi väittäisin muuta. Kyllähän sotilaat tiesivät, että kaikki saattavat kuolla, joka ikinen. (s. 32)

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like, 2012
209 sivua
kirjastosta