…ja nyt on aika katsoa, miten ensimmäinen haastekuukausi sujui.
On siis kyse Kuukauden kieli -haasteesta, joka alkoi ilokseni ranskalla. Ilokseni siksi, että kaikista maailman kirjallisuuskielistä koen ranskan läheisimmäksi (jos omaa äidinkieltä ei oteta lukuun). Mikäkö siinä kiehtoo? Monikin asia. Pidän tietyllä tavalla koukeroisesta ja lyyrisestä ilmaisusta, pidän sen eurooppalaisuudesta, aistillisuudesta, terävästä älykkyydestä ja silti inhimillisyydestä. Jos nyt yhden kielikunnan nyansseja voi yhteen niputtaa!
Mutta ehkä siinä on jotain perääkin, kuten jäin tuumimaan Anaïs Ninin kohdalla: hänhän kirjoitti pääosin englanniksi, mutta koska ranska oli hänen äidinkielensä, tapa nähdä, ajatella ja kirjoittaa puski niin voimakkaasti esiin, että hänen kirjoitustyyliään on kuvattu ”ranskalaiseksi englanniksi”. Ihmekö siis, että pidän Anaïs Ninistä!
No. Luin siis novelleja. Vähemmän kuin oli tarkoitus: pöydällä odottaa yhä Irène Némirovsky (joka oli siis ukrainalainen, mutta kirjoitti puolestaan ranskaksi) ja Anatole France, enkä ehtinyt rakasta Alphonse Daudetianikaan lukea, vaikka nappasinkin Kirjeitä myllyltäni -kokoelman tarkoitusta varten hyllystäni. No, ei se mitään. Eihän tässä mistään kilpailusta ole kyse, jatkan lukemista ja niputan ne yhteen vaikka vuoden lopussa.
Mutta ehdin minä kaksi ranskaksi alunperin kirjoitettua novellia kumminkin lukemaan. Ne olivat seuraavat:
- Claire Castillon: Junarutiineja (suomentanut Lotta Toivanen)
- George Sand: Markiisitar (suomentanut Timo Tuura)
Kaksi aikakautta, kaksi naista. Ja miten erilaiset näkökulmat! Oli aika kiehtovaa paitsi nautiskella heidän tarinoistaan, myös vertailla näitä kahta kirjoitustyyliä toisiinsa. 1800-luvun (saati sitten 1700-luvun, josta Sandin novelli kertoo) Ranska ja 2000-luvun Ranska ovat varsin erilaisia yhteiskuntia. Vai ovatko?
Luin minä itse asiassa muutakin ranskalaista. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin hyllyäni lämmittäneen Victor Segalenin Maalauksia-kirjan kanssa, kun kävin isäni kanssa seuraavan puhelinkeskustelun:
Isä: No oletko sä jo lukenut sen?
Minä: Ai minkä?
Isä: No sen minkä sä lainasit.
Minä: Ai Muskettisoturit?
Isä: No sen juuri. Mä haluan sen jossain vaiheessa takaisinkin, hei.
Okei, okei. Lainakirjat pitää palauttaa ennemmin tai myöhemmin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Siirsin siis kiltisti Maalaukset sivuun ja tartuin Muskettisotureihin. Ehkä se tarvitsikin pienen patistuksen, mutta mikäs siinä, kyllä noiden velikultien kanssa on illat hyvin sujuneet. Loppuun asti en vielä tosin ehtinyt kolmen niteen sarjaa saada, joten jatketaan.
Helmikuussa jatketaan japanin parissa. Sekin sopii, sillä se on ranskan ohella toinen lempikirjallisuusmaitani.
Luitko sinä jotakin alunperin ranskaksi kirjoitettua tammikuussa?
Aukeamia 
Minun tammikuun ranskatterini oli Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Loistava kirja, suosittelen jollet ole vielä lukenut! Olen jemmaillut kirjaa pitkät tovit hyllyssäni, mutta tarvittiin näköjään pieni tyrkkäys haasteen muodossa ennen kuin sain ryhdytyksi lukupuuhiin. 🙂
TykkääTykkää
Kävinkin kerran jo kurkkimassa, mutta täytyy tulla paremmalla ajalla lukemaan! Se näissä haasteissa on kiva, että ne pistää tarttumaan kirjoihin, joihin ei muuten tule tarttuneeksi – suurista aikeistakaan huolimatta. Minulla se oli tuo George Sand, johon sain nyt ensituntumaa.
TykkääTykkää
Kuuntelin Jules Verneltä kaksi seikkailukirjaa äänikirjoina, Tsaarin kuriiri ja Kavaltajan loppu (ilmestyneet ranskaksi yhtenä niteenä nimellä Michel Strogov), sekä luin Pierre Lemaitren dekkarisarjan aloittavan Irène. Kovin meni toiminnallisesti tämä ranskalainen osuus.
Japani onkin sitten jotain muuta. Juuri blggasin haiku-runoista.
TykkääTykkää
Oi, kuulostaa kiehtovalta! Jules Verne varmaan toimiikin hyvin äänikirjoina, täytyy pistää mieleen. Hyppy ranskalaisesta toiminnallisuudesta japanilaisiin haikuihin lienee valtava 🙂
TykkääTykkää