Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.
Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.
Tämä pitkä lainaus oli kenties mieleenpainuvin kohta George Sandin (1804–1876) novellissa Markiisitar, jonka löysin suomennettuna Gutenberg-projektista. Se on tarina vanhenevasta, taivaallisen kauneutensa menettäneenä ja itserakkaana pidetystä 1700-luvun markiisittaresta, joka avaa sydäntään 1800-luvun nuorukaiselle. Että on hänkin rakastanut, kerran, platonisesti, mutta kiivaasti. Avioliittoon hän – kuten ei Sandkaan – uskonut.
Valitsin juuri tämän katkelman siksi, että (kuten selvästikin 1800-luvun ihmiselle) meidän aikaisillemme ihmisille näyttävät nuo 1700-luvun naiset silkkipuvuissaan ja puuteroiduissa hiuksissaan lähinnä eläviltä nukeilta, ja on vaikea ymmärtää, miksi he ovat aikoinaan pukeutuneet niin. Mutta ehkä 1800-luvulla elänyt Sand oli saanut siitä joltakulta juuri tällaisen kuvauksen. Ainakin minä aloin nähdä tämän aikakauden muodin ja koko sen seurapiiri- ja hovihuminan nyt aivan uudella tavalla.
George Sand noin muuten on kiehtonut minua pitkään, joten oli mukava löytää näin ensi alkuun häneltä (suomennettuna vielä!) novelli luettavaksi. Se on hänen varhaisempaa tuotantoaan, ilmestynyt alunperin 1832 (ja suomennettu 1910), ja siinä näkyy vielä hyvin chateaubriandilaiset vaikutukset. Mikä sinänsä ei ole mikään moite, tämän tyyppinen laveasti kuvaileva ja voimakkaasti tunteeseen menevä tapa kirjoittaa tuo hyvää vaihtelua nykyiseen lyhyeen, töksähtelevään ja kyyniseenkin kirjoitustyyliin, kun siihen vain pääsee kerran sisään.
Kuten tarinan markiisitar, joka rakastui tulenpalavasti näyttelijään (mutta vain näyttelijään, ei henkilöön) ja ylenkatsoi aikansa seurapiirien tapoja, koki George Sandkin olevansa väärässä ajassa. Hän erosi miehestään, muutti lapsinensa Pariisiin, ryhtyi kirjailijaksi ja otti sitä varten peitenimen. Oikealta nimeltään hän oli Amantine-Lucile-Aurore Dupin, Dudevantin paronitar. Hänet tunnettiin myös tavastaan pukeutua välillä mieheksi sekä kuuluisista rakastajistaan.
George Sand on ranskalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, joten häneen varmasti palaan jossakin vaiheessa. Ranskaksi noita kertomuksia olisi tarjolla runsaastikin, suomeksi netissä muutamia ja kirjastossa toki lisää (kunhan tajuavat säilyttää, eivätkä makuloi kaikkea vanhaa?).
George Sand: Markiisitar (La Marquise, 1832)
Alunperin ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Kirjallisia pikkuhelmiä XXV, Arvi A. Karisto, 1910
suomentanut Timo Tuura
Gutenberg-projetki, 2016
Helmet 2018 -novellihaasteeseeni tein tästä merkinnän kohtaan 46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana, ja Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä voisi suositella kohtaan teema: avioliittokysymykset, platoninen rakkaus, menneen ajan pariisilaiset seurapiirit.
Aukeamia 
3 vastausta artikkeliin “George Sand: Markiisitar (novelli)”