Helmet 2018 -haasteeseen novellein

Tämäkin on kesken…

Luen tällä hetkellä hitaasti ja hiukan haihatellen. Aloitan yhtä, jatkan toista, ja vuoden loppuun mennessä olin saanut kokonaan luettua häthätää 25 kirjaa. Niillä olen sitten täytellyt Helmet-haasteen kohtia kuten olen parhaaksi tainnut. Sama juttu viime vuonna.

Mutta koska suurin osa kohdista jää täyttämättä, mietin jo että pitäisikö jättää koko homma. Ja kuitenkin odotin kuumeisesti uutta listaa…

Sitten keksin: miksen tarttuisi haasteeseen lyhytproosalla? Olinhan jo muutenkin päättänyt lukea enemmän novelleja. Niitä löytyy netistä runsaasti (tärkeää silloin, kun kirjasto on kaukana), ja omasta hyllystänikin löysin heti yli kymmenen novelli- ja tarinakokoelmaa. On suomalaista, unkarilaista, japanilaista, kiinalaista, amerikkalaista, englantilaista, venäläistä ja mitä vielä. Minähän rakastan lukea novelleja yksitellen, pikemminkin kuin uppoutuen yhteen novellikokoelmaan kerralla! Enhän pysty siirtymään yhdestä novellista heti toiseen, ne vaativat ilmaa ja ajattelua väliin.

Kun tähän päätelmään tulin, aloin odottaa Helmet-haastelistaa uudella innolla, ja kun se vihdoin julkaistiin, lähdin tutkimaan sitä lyhytproosan kautta. Suurimpaan osaan riittää, kun vaihtaa kirjan novelliin tai novellikokoelmaan, mutta muutama muu vaatii vähän isompaa laventamista.

Ja kun aikaisempina vuosina olen lähinnä vain täytellyt haastekohtia sen mukaan, mitä olen lukenut, aloin tällä kertaa heti miettiä, mitä löytäisin kuhunkin kohtaan. Novellin nimi antaa toisinaan viitteitä, toisinaan täytyy vain sukeltaa tuntemattomaan ja toivoa löytävänsä etsimänsä. Mitä siis tuleman pitää? Maupassantia varmaan, George Sandia, johon olen jo pitkään halunnut tutustua, kenties sitä kaikkien kehumaa Munroakin… mutta myös Murakamia, tai J.D. Salingeria, ihan varmasti Tšehovia… mitä vielä? Pian alkava vuosi näyttää.

Tällaisia ryhdyn siis etsimään:

(Listan päivittymistä voi seurata yläpalkin Haasteet-valikosta täältä.)

Helmet-lukuhaaste 2018 (novelliversio):

1. Kirjassa Novelissa muutetaan
2. Kotimainen runokirja Kotimaisen runoilijan kirjoittama novelli? / kotimainen proosaruno?
3. Kirja Novelli aloittaa sarjan
4. Kirjan Novellin nimessä on jokin paikka
5. Kirja Novelli sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
6. Kirja Novelli on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja Novellin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja novelli
9. Kirjan Novellikokoelman kansi on yksivärinen / Novellin nimessä on jokin väri
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja novelli(kokoelma)
11. Kirjassa Novellissa käy hyvin
12. Sarjakuvaromaani Sarjakuvanovelli
13. Kirjassa Novellissa on vain yksi tai kaksi hahmoa
14. Kirjan Novellin tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja novelli
16. Kirjassa Novellissa luetaan kirjaa
17. Kirja Novelli käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
18. Kirja Novelli kertoo elokuvan tekemisestä
19. Kirja Novelli käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta Taiteilijasta kertova novelli
21. Kirja Novelli ei ole omalla mukavuusalueellasi
22. Kirjassa Novellissa on viittauksia populaarikulttuuriin
23. Kirjassa Novellissa on mukana meri
24. Surullinen kirja  novelli
25. Novellikokoelma / Novelli joka on osa antologiaa
26. Kirja Novelli kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
27. Kirjassa Novellissa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat  kirjan novellin nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
29. Kirjassa Novellissa on lohikäärme
30. Kirja Novelli liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
31. Kirjaan Novelliin tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa Novellissa käydään koulua tai opiskellaan
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa Novellissa syntyy tai luodaan jotain uutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja novelli
36. Runo on kirjassa novellissa tärkeässä roolissa
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
38. Kirjan Novellin kannessa nimessä on kulkuneuvo
39. Kirja Novelli on maahanmuuttajan kirjoittama
40. Kirjassa Novellissa on lemmikkieläin
41. Valitse kirja novelli sattumanvaraisesti
42. Kirjan Novellin nimessä on adjektiivi
43. Suomalainen kirja novelli, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
44. Kirja Novelli liittyy johonkin peliin
45. Palkittu tietokirja Novelliaiheinen tietokirja? / palkittu essee?
46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana
47. Kirja Novelli kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan novellin päähenkilö
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja novelli/novellikokoelma
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja novelli/novellikokoelma

Kolme Uuno Kailaan novellia kuunneltuna

”Pojat, huomenna te joudutte rintamalle. Te tiedätte että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärin joelle.”
Bruno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielissään. ”Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?” hän kuiskasi.

Olen löytänyt ääninovellit. Ne ovat juuri sopivan pituisia vaatteita silittäessä: aloitan pisimmästä ja jatkan vaatekasan hupenemista arvioiden lyhyemmillä. Ikävänä pitämäni puuha, se silittäminen siis, käy jouten, ja samalla pääsen hiukan sivistämäänkin itseäni. Tai ainakin lentämään ajassa taaksepäin…

Tällä kertaa kuuntelin Uuno Kailaan (1901–1933) kolme novellia: Bruuno on kuollut (37 min), Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle (17 min) ja Sokeat (8 min). Kertomukset julkaistiin vuonna 1936 ilmestyneessä kokoelmassa nimeltä Novelleja, ja Ylen Areenasta ne löytyvät Esko Salervon lukemina. Ja, miten mainiota, nämä kuuluvat hyvin myös kotimaan fyysisten rajojen toisella puolen.

Hiukan nolostellen joudun myöntämään, etten ole Kailaan tuotantoon ennen tarttunut. Mielikuvissani se on ollut jotakin vanhahtavaa ja paatoksellista, täynnä kielellisiä muotoja, joita kukaan ei enää käytä. Mutta jälleen pääsen toteamaan, että väärässäpä olin. Uuno Kailaan novellit kertovat 1920- ja -30-lukujen Suomesta, mutta ne eivät ole vanhenneet lainkaan. Oli kuin olisin ollut Kailaan vieressä ja katsellut tuttuja ja silti hiukan toisenlaisia maisemia, ihmisiä, elämäntarinoita. Minua kiehtoi myös hänen terävä havainnointinsa ja toisinaan myös yllättävän pistävä kielensä.

Novelleissaan Kailas johdattaa lukijaa / kuuntelijaa taidokkaasti ja eläväisesti ja vetäisee sitten langat yhteen ja päättää tarinansa tyylikkäästi. Jokainen näistä tarinoista tuntui kertovan hyvin suoraan Kailaan omista kokemuksista.

Bruuno on kuollut onkin sitä: se kertoo nuorten miesten sotaretkestä Aunukselle vuonna 1919 (mikä ihme Suomea on vaivannut, kun se aina havittelee lisämaata idästä?) ja Uunon tunnontuskista hänen suuresti ihailemansa Bruunon (oikean elämän Bruno Schildt) saatua surmansa. Olihan se Uuno itse, joka oli Bruunon tälle sotaretkelle houkutellut. Hetkittäin Uunon varaukseton ihastus salskeaan, reippaaseen ja oikeudenmukaiseen Bruunoon tuo väkisinkin mieleen (yksipuolisen) miesrakkauden, vaikka tuolloin sellaista ei liiemmin ääneen sanottukaan. Kailaan kuvaukset sodankäynnistä ovat nekin tarkkoja, mutteivät millään muotoa puuduttavia.

Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle on puolestaan kertomus koulukaveruksista, jotka tapaavat vuosien päästä. Nyt ”Lepakkona” tunnettu kampurajalkainen ja sauvojen kanssa kävellyt Asko kulkeekin kahdella jalalla, kiitos onnistuneen leikkauksen. Mutta tämä on joutunut huomaamaan, että hänen ongelmansa ei ollutkaan jalat, vaan sielu, katkeroitunut ja vihainen sielu.

Sokeat on puolestaan hyvin lyhyt tuokiokuvaus junamatkasta, jonka myötä Kailas pääsee näpäyttämään luokkayhteiskuntaa. Rikas rouvashenkilö valittelee matkustajatovereilleen surkeaa kohtaloaan kun täytyy veroja maksaa, eikä torpparitkaan tee yhtikäs mitään. Hänen surkuttelunsa näyttävät entistä tahdittomammilta, kun junaan astuu isäntämies kahden sokeutuneen työläisen kanssa.

Tässä vielä näyte Kailaan kuvailutyylistä:

Käännyin tarkastelemaan matkatovereitani. Pieni vaunu oli väkeä täynnä. Vanhoja vaimoja myttyineen ja avuttomine, ikään kuin lapsellisine ilmeineen, vantteria työmiehiä saappaissaan ja arkipukimissaan uurteisin, juroin kasvoin. Totisia maalaisisäntiä puhelemassa kunnallisistaan. Ja tietysti oli mukana kikatteleva tyttö, punainen makeispussi kädessään ja pari julkean näköistä nuorukaista seuralaisinaan. Lisäksi joku unelias herrasmies, joka haukotteli lehtensä takana, sekä laiha neiti, jolla oli ilottomat kasvot, ja joka luki ilmeisestikin hyvin arvokasta kirjaa.

Osallistun näillä novelleilla Nipvet-blogin Novellihaasteeseen. Peukutan novellia Bruuno oli kuollut kohtaan tapahtumapaikka: Tässä ollaan ylitetty Suomen raja ja ollaan Äänisjärvellä sodassa punaista venäläistä vastaan. Kuvaus on mielenkiintoista.

Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle osuu puolestaan kohtaan sävy. Se on tässä novellissa aika tumma, jokseenkin surullinen ja jopa päähenkilönsä kautta vihainen.

Sokeat solahtaa kohtaan henkilöhahmo, rikas rouva on kuvattu aika herkullisesti, ja hänen tilanneen voi kuvitella… no vaikka aika monen nykypoliitikon! (”Ai kuka muka tienaa alle kakstobaa, no ei todellakaa kukaan!”)

Vilkaisu lukuvuoteen 2017 ja katse seuraavaan

Vuoden viimeinen kirja työpöydällä

Tiedän, tiedän, lukuvuosi liitetään yleensä opintoihin, mutta miksipä sillä ei tarkoitettaisi myös omia lukemisia? Ajatus huvitti minua, joten jääköön otsikko tuollaiseksi. Eli on aika tehdä katsaus kuluneeseen, no, lukemisvuoteen.

Luin vuoden aikana 26 kirjaa/tarinaa. Ei mikään päätä huimaava luku, moni lukee helposti neljä kertaa enemmän, mutta minulle tuo sopi ihan mukavasti. Mukaan mahtui paksuja kirjoja ja ohuita kirjoja, aivan liian moni jäi kesken, mutta onpahan aloitettu ensi vuotta varten. (Tismalleen sama tilanne muuten kuin viime vuonna!) (Lisäys seuraavana päivänä: Luettujen listaan tuli vielä kolme Uuno Kailaan novellia, jotka kuuntelin vaatteista silittäessäni, en ryhdy niitä kuitenkaan tämän postauksen lukuihin ynnäilemään.)

Maittain tarkasteltuna kolmen kärki on selvä: lukemistani kirjoista 8 oli Ranskasta, 5 Japanista ja 5 Suomesta. Muita maita edustivat Ruotsi, Italia, Saksa, Iso-Britannia, Chile, Guatemala ja Yhdysvallat, kultakin yksi, paitsi Briteistä kaksi. Pääosan (14) kertomuksista luin suomeksi, suuren osan (8) englanniksi ja pienen osan (4) ranskaksi.

Kuunneltuja kertomuksia oli kaksi ja elektronisia viisi, joista paperille printattuna kaksi. Romaanien lisäksi luin runoja, novelleja, kaksi satua, yhden sarjakuvateoksen, yhden haastattelukirjan, yhden tietokirjan sekä kaksi muuta, jotka eivät sujahda oikein mihinkään kategoriaan (Emmanuel Carrèren Valhe ja Marguerite Durasin Ei Muuta).

Lukemani sijoittelin myös HelMet-haasteeseen, lista löytyy omalta sivultaan täältä.  Hyllynlämmittäjistä sain luettua kuusi ja puoli, ja jokainen niistä yllätti positiivisesti. Uudelleen luettuja kirjoista oli kuusi. Aikakausiltaan kirjat sijoittuivat vuodesta 1802 vuoteen 2012, mutta suurin osa on kirjoitettu 1900-luvulla.

Itse asiassa kaikki (loppuun asti) lukemani kirjat olivat hyviä. Voimakkaimmin vaikuttivat Haruki Murakamin teokset Dance, dance, dance ja The Wind-Up Bird Chronicle. Isabel Allenden Henkien talosta en arvannut pitäväni, joten yllätys oli melkoinen. Miguel Ángel Asturiasin Herra Presidentti jää myös mieleen ravisuttavana lukukokemuksena.

Tutkiskelin myös blogin tilastoja. Kolme suosituinta postausta ovat viime vuodelta: Mika Waltarin Leikkaus, Jaan Kaplinskin Titanic ja Kari Hotakaisen Finnhits. Kahdesta ensimmäisestä pidän kovasti, kolmannesta en lainkaan. Loput seitsemän olivat kesken jäänyt Carpelan (ensi vuonna sitten?), Juhani Ahon Helsinkiin kuunneltuna, Balzacin Ukko Goriot, Proustin neljän novellin kokoelma, mikä-tämä-blogi-oikein-on-sivu ja leffapettymys Miekkailija. Ja lisäksi ne hyllynlämmittäjät yhteen koottuna.

Siinä on tiivistettynä lukuvuoteni 2017. Tulevalle vuodelle on jo suunnitelmia, kuten uusi hyllynlämmittäjien listaus (näin ne todella tulevat luetuksi!) ja Helmet-haasteen tarkastelu. Vakaana aikeenani on lukea enemmän: en hae sillä niinkään luettujen niteiden määrää, vaan pikemminkin se on tietoinen pyrkimys vähentää turhaa nettisurffailua. Kun senkin ajan voi käyttää niin paljon paremmin…

Emmanuel Carrère: Valhe

”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)

Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.

Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.

Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”

Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.

Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.

Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.

Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.

Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.

Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli  antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.

Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!

Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.

Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)

Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)

 

Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.

Sakari Topelius: Koivu ja tähti

”Pirkko Saision mukaan Koivu ja Tähti on arkkityyppinen satu, jonka kaikki suomalaiset tuntevat […]”

Krhm. krhmkrhm. Jouduin kakistelemaan kurkkuani luettuani tuon lauseen Saision haastattelussa tänä syksynä. Kyllä, sadun nimi on toki tuttu, mutta…

Se oli jo toinen kerta vuoden 2017 aikana, kun Topeliuksen satu nousi mediakeskustelussa esiin. Keväällä siihen oli viitannut Saska Saarikoski sekavassa pääkirjoituksessaan, joka käsitteli suomalaista orjuutta. Saskalla meni tosin faktat sekaisin ja tarkistukset tekemättä, joita kommenteissa onneksi oiottiin.

Mutta se Koivu ja tähti. Se on jäänyt kolkuttamaan korvan taakse.

Joko olisi siis aika lukea? Luojan kiitos satu löytyy netistä, valokopioversiona esimerkiksi täältä ja tekstitiedostona täältä. Tapani mukaan (näytöltä satujen ja tarinoiden lukeminen ei edelleenkään nappaa) printtasin sen ja luin nyt joulunpyhinä.

Tarina itsessään on malliesimerkki topeliaanisuudesta käsitellessään kotia, uskontoa ja isänmaata. Poika ja tyttö on ryöstetty vihollismaahan, jossa he ovat kasvaneet (huom!) rakastavien ottovanhempien hoivissa. Mutta poika ja tyttö kaipaavat kotiin, omien vanhempien luokse, sinne, missä puhutaan omaa kieltä. (Kuulostaa radikaalilta nyky-Suomessa, missä mm. Fazerin ja Finnairin kaltaiset suuryritykset häpeävät nukkavierua suomea ja ihannoivat englantia, trendikästä maailmankieltä) Koti löytyy sieltä, missä on koivu ja tähti, ja Jumala johdattaa heidät kotiin.

Kaunista, ehkä vähän paatoksellista, mutta kumminkin. Varpunen jouluaamuna jää silti suosikikseni Topeliukselta.

Mutta tulipa luettua, nyt tiedän, mistä puhutaan. Seuraavaksi pitäisi varmaan tarttua Adalmiinan helmeen? Siitä äitinikin usein puhui, vaikka Koivun ja tähden jättikin meille lapsille lukematta.

”Niin, mutta mielemme tekee kotiin.”
”Kuka teille osoittaa sinne tien?”
”Jumala”, sanoi poika. ”Sitäpaitsi muistan, että vanhempieni kartanolla kasvaa iso koivu, jossa kauniit linnut laulavat aamunkoitteella.”
”Ja minä muistan”, sanoi tyttö, ”että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehvien lomitse.”

Albert Camus: L’Étranger (Sivullinen)

Aujourd’hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas.

Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n kuuluisa pienoisromaani L’Étranger, suomeksi Sivullinen. Olen lukenut kirjan kertaalleen parikymppisenä opiskelijana, jolloin se teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ennen kaikkea tunnelma, päähenkilö Meursaultin sivullisuus omasta elämästään ja sen tapahtumista, joka järisytti minua tuolloin.

Nyt tuosta lukukerrasta on kulunut parisenkymmentä vuotta ja tuntui, että olisi uudelleenlukemisen aika. Huomasin, että kirja löytyy YouTubesta Camus’n itsensä lukemana, mikä kuulosti kiinnostavalta, mutta omalle vielä hiukan vajavaiselle kielitaidolleni sopivammaksi osoittautui toinen, näyttelijä Michael Lonsdalen lukema ja tekstityksillä varustettu versio. Lonsdalen tarpeeksi hidasta ja selkeää lukutapaa kuuntelikin hyvin mielellään, ja se muistutti, miksi alunperin tähän kieleen ja kulttuuriin niin kovasti miellyin.

J’ai secoué la sueur et le soleil. Je compris que j’avais détruit l’equilibre du jour, le silence exceptionnel d’une plage où j’avais été heureux. Alors, j’ai tiré encore quatre fois sur un corps inert, où les balles s’enfonçaient sans qu’il y parût. Et c’était comme quatre coups bref que je frappais sur la porte du malheur.

Audiokirjalla on pituutta kolme tuntia ja kolmetoista minuuttia. Jaoin kuunteluni kolmeen osaan: ensimmäinen osa johdatteli Meursaultin elämään Algeriassa äidin kuoleman jälkeisinä päivinä ja kohtalokkaaseen arabimiehen tappoon, toinen osa käsitteli oikeudenkäyntiä ja kolmannessa osassa odotettiin sellissä kuolemantuomion täyteenpanoa. Etenkin viimeinen osa vaatisi kohdallani useamman kuuntelun tai uudelleen lukemisen, sillä tässä oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, jotka liittyivät kuolemantuomion oikeutukseen ja pohdintoihin kuolemanjälkeisestä elämästä tai kaiken loppumisesta.

Jos parikymppisenä koin jollain tapaa samastuvani Meursaultiin, tai ainakin ymmärtäväni tuota olemisen tilaa (kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, kaikki tapahtuu kuin sivusta seuraten, käsivarren mitan päässä itsestä), kiinnittyi huomioni tällä kertaa pikemminkin siihen, mitä tapahtui Meursaultin ulkopuolella: se, miten yhteisö (oikeuslaitos) tuomitsee hänet ei sen vuoksi mitä hän on tehnyt (tappanut miehen) vaan sen vuoksi mitä hän ei ole tehnyt (itkenyt äitinsä haudalla, uskonut Jumalaan). Oikeudenkäynti on tavallaan vain näytelmää, sillä ne, jotka tuntevat Meursaultin ja tapahtumaan johtaneet seikat (Marie, Masson, Raymond) puhuvat hänen puolestaan, kun taas ulkopuoliset (oikeusoppineet, journalistit, yleisö) näkevät asiat täysin toisella tavoin. Sattumaa ei ole ja kaikki on sattumaa. Välinpitämättömyys äidin haudalla on välinpitämättömyyttä elämän ja Jumalan edessä. Yksittäiset tapahtumat muodostavat kokonaisuuden, jonka sävy riippuu katsojan näkökulmasta. Kaikki on selitettävissä, eikä mikään ole selitettävissä, asiat vain tapahtuvat, kaikki liittyy kaikkeen.

Meursaultin yhdentekevä mutta jollakin tavoin itsestään selvä suhtautuminen elämään, onneen ja kuolemaan alkaa saada säröä vasta sellissä, kun hän joutuu kohtaamaan tietoisuuden omasta tulevasta kuolemastaan. Meursault, joka ei usko Jumalaan eikä siten kuolemanjälkeiseen elämään, saa tosin omansalaisen rauhan sellin ikkunasta avautuvasta maisemasta. Ihminen ei ole lopulta koskaan täysin onneton.

Pieni suuri kirja, joka tuskin jättää ketään kylmäksi saati  kysymyksiä ja henkilökohtaisia pohdintoja vaille.

Vielä yksi lisähuomio: Camus on kirjailijana hyvin hienovarainen tarkkailija, jolla on taito nostaa satunnainen sivuhenkilö jopa päähenkilöä mieleenpainuvammaksi. Rutossa (La Peste) se oli romaanikirjailija, joka ei saanut ensimmäistä lukua valmiiksi, koska ei ollut siihen koskaan tarpeeksi tyytyväinen. Sivullisessa se  taas on vanha Salamano, joka pieksee koiraansa mutta itkee sen perään kun se karkaa. Kuvaus on niin tarkka vivahteissaan, että on kuin tapahtumia katselisi vierestä,  surullisena päätään puistellen.

Albert Camus: L’Étranger
ilmestynyt alunperin vuonna 1942
Audiokirjan lukee Michel Lonsdale
3h13min29sec
Kuunneltu YouTubessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjablogissa kehuttu kirja (kukapa ei kehuisi) ja kirjan nimessä on tunne (voi kai sen niinkin ymmärtää?).

101 kirjaa ja miten niiden kanssa kävi

Vuosi 2017 ja samalla itsenäisen Suomen 100-vuotisjulhavuosi alkaa olla lopuillaan, joten on aika erilaisille yhteenvedoille. Aloitan Ylen 101 kirjaa -hankkeesta, josta innostuin vuoden alussa.

Idea oli minusta loistava: yksi kirja kultakin itsenäisyyden vuodelta. Mikä loistava tilaisuus minun kaltaiselleni suomalaista kirjallisuutta suhteellisen huonosti tuntevalle korjata virheeni ja samalla tutustua kotimaani historiaan kirjallisuuden kautta. Sillä mikä kertoisi ajastaan paremmin kuin kirjallisuus? Ja kun ulkosuomalaiselle ne suomalaiset kirjastot ja kirjakaupatkin ovat yleensä tavoittamattomissa, voisi kirjat lukea nyt suoraan läppäriltä. Great.

Alku ei tosin vaikuttanut kovin lupaavalta: osa kirjoista olisi vaatinut jälleen uuden tilin ja systeemit, joten jätin ne väliin. Ja Edith Södergrankin oli vain ruotsiksi, vaikka se esiteltiin suomeksi. Pöh. No, joku toinen kerta sitten. Mutta sitten oli ne loput, joita varten tarvitsi vain helposti luotavat Ylen tunnukset tai kirjastokortin numeron, ja tällä viisiin homma lähtikin pelaamaan. Kirjanmerkkiäkään ei tarvinnut, ohjelma tiesi mihin olit jäänyt.

Lainasin siis kirjoja melko surutta ja luin niitä enemmän tai vähemmän. Osan lainasin ihan siksikin, että saisin jonkinlaista kosketuspintaa ja näytettä kirjailijan tyylistä. Kuvittelin oikeasti lukevani useammankin kirjan kokonaan, mutta järkytyksekseni huomasin nyt, että loppuun asti luin vain kaksi (runo)kirjaa: Katri Valan Paluun ja Eeva Kilven Animalian. Saima Harmajaan runoteosta Sateen jälkeen  luin sieltä täältä, mutta ei siitä silti merkintää saa. Runoja jos olisi ollut enemmänkin, olisin varmaan saanut useamman sulan hattuuni.

Entä sitten ne muut? Yritin valita suht lyhyitä ja taitoltaan ilmavia kirjoja, joiden ajattelin sopivan koneelta luettaviksi, ja muuten sellaisia klassikoita tai kirjailijoita, joiden nimiin usein törmää ja joista olisi hyvä olla jonkinlainen käsitys. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä on tällainen, ja vaikka pääsinkin ihan hyvin alkuun, alkoi sen ruma kieli nostattaa sitä tuttua vastarintaa, johon suomalaisen kirjallisuuden lukemiseni on niin usein tyssännyt. Vähän samaan tapaan kuin teatterin kanssa, lopetan katsomisen siinä vaiheessa kun näyttelijä nousee tuolille, kohottaa katseensa ja alkaa huutaa kaukaisuuteen.  Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien jäi sekin kesken, mutta sen olen sentään jo kertaalleen lukenut, joten en oikeastaan menettänyt mitään.

Seuraavaksi tartuin Pirkko Saision Kainin tyttäriin, ja yllätyin positiivisesti hänen kauniista ja ilmavasta tekstistään, olin odottanut jotakin aivan muuta. Naisten välinen rakkaus ei kuitenkaan iskenyt minuun niin paljon, että olisin jatkanut. Ehkä kirjana, ei e-kirjana. Kreetta Onkelin Ilonen talo tyssäsi alkuunsa synkkyytensä vuoksi, samoin Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Innostuin myös mahdollisuudesta lukea Patjim Statovcin Kissani Jugoslavia, mutta se heti alkuunsa vyöryvä homoeroottisuus sai minut palauttamaan kirjan. Olin hiukan pettynyt, sillä odotin siltä muuta.

No, yrittänyttä ei laiteta, joten lainasin taas lisää. Kokeilin muutamaa, joista en päässyt lyhyttäkään alkua pitemmälle, mutta sitten tärppäsi. Rosa Liksomin Hytti no. 6:een palasin uudestaan ja uudestaan. Se on kummallinen kirja, hylkii ja kutsuu luokseen. Paperikirjana se menisi varmasti nopeasti, bussissa tai junaa odotellessa. Olen nyt ehkä puolivälissä, loppuun koitan päästä nyt tai joskus myöhemmin. Aapelin Pikku Pietarin piha taas on klassikko, ja nyt ymmärrän miksi. Hurmaava pieni kirja, joka kertoo elämästä 1920-luvun Kuopiossa.  Pidän sen tunnelmasta, huumorista, tarinoinnista, hahmoista – ajasta joka on mennyt ja jota ei saa enää takaisin, sellaisesta yhteisöllisyydestä, joka tuntuu olevan kokonaan menetetty. Vai onko? 1920-luvulla elettiin veljessodan jälkeisiä vuosia, ja tuli se jako punaisiin ja valkoisiin tässäkin teoksessa nopeasti ilmi. No, kesken on tämäkin kirja, toistaiseksi ainakin.

Valitettavasti haastekirjojen lukuoikeus näyttää loppuvan vuoden 2017 päättyessä, joten jollen ole nyt tosi nopea, jää keskeneräisten lopetteleminen hamaan tulevaisuuteen. Uteliaisuuteni on joka tapauksessa herännyt, ja palaan varmasti näihin ja muutenkin suomalaisiin kirjoihin tulevaisuudessa. Kiinnostavan lisän aiheeseen antaa tämä historiaperspektiivi, se, mitä kirjallisuus ajastaan kertookaan. Kiitokset siis Ylen kulttuuritoimitukselle tästä vuodesta, toivottavasti uusia kirjaprojekteja nähdään myös jatkossa!

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

• Kirjan voi ostaa Adlibriksestä, klikkaa tästä kauppaan.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Muutama ajatus Suomen sadantena itsenäisyyspäivänä

Kotimaani, synnyinmaani (missä kulkee raja?) viettää tänään sadannen kerran itsenäisyyspäivää. Haluaisin onnitella sitä, haluaisin heiluttaa pientä siniristilippua ja huutaa hurraa, hurraa, hurraa, mutta se, mitä näen, ei juuri aiheuta minussa juhlamieltä. Olen pahoillani, että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus.

Sitä Suomea, josta olin ylpeä ja jota rakastin, ei enää ole. Suomea, joka ei etsinyt luksusta ja mammonaa, vaan joka unelmoi punaisesta tuvasta ja perunamaasta, joka arvosti yksinkertaisia asioita eikä esittänyt jotakin muuta kuin mitä se oli. Suomea, joka oli ylpeästi puoliksi itää ja puoliksi länttä ja joka osasi olla välittäjänä kahden nimeltä mainitsemattoman riitapukarin välissä, neutraalina maana ja rauhan asialla. Siitä Suomesta minä olin niin ylpeä!

Mutta mikä on tämä maa, joka myy itseään kuin prostituoitu rahamarkkinoilla? Mikä on tämä maa, joka sylkee heikompia kasvoihin? Mikä on tämä maa, joka unohtaa itsensä, taustansa ja arvonsa, kääntää tiukasti selkänsä idälle ja samalla pokkuroi lännen edessä kuin mikäkin harlekiini? Tätä Suomea en tunne, tämä Suomi on minulle vieras ja vastenmielinen.

Joskus teini-ikäisenä tajusin, että isoisäni oli syntynyt Suomen ruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla. Että hän oli yhdeksänvuotias Suomen itsenäistyessä ja muistaisi tapahtumat hyvin. Yritin kahvipöydässä kömpelösti kysyä, millaista se oli ollut. ”No, katukyltit olivat ensin venäjäksi ja sitten ne olivatkin suomeksi”, isoisä vastasi hymyillen. Siihen kiteytyi itsenäisyyden merkitys, se olimme me, suomalaiset, jotka nyt päätimme asioista. Ja toisaalta: ei se itsenäisyys tavallisen ihmisen elämää kauheasti muuttanut, elämä jatkui entisellään. Aurinko nousi ja illalla laski, vuodenajat jatkoivat kulkuaan.

Ehkä sytytän tänään kynttilän, kaksikin, toiveena paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta, reilummasta ja rehdimmästä tulevaisuudesta. Suomeni, rakas Suomeni, kyllä sinä siihen pystyt. Kun pystyit ennenkin.