Yksi tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen mielenkiintoisimpia kohtia on numero 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja, joka minulla muuntuu siis novelliksi.
Luen suurelta osin käännettyä kirjallisuutta, joten kääntäjänimet ovat vähitellen tulleet tutuiksi. Hyvä kääntäjä on milteipä tae siitä, että odotettavissa on kiinnostavaa luettavaa. Tarina on toki kirjailijan, mutta millaisessa paketissa se meille suomeksi tarjoillaan, riippuu paljon kääntäjästä. Meillä Suomessa ollaan saatu nauttia monipuolisista ja rikkaista käännöksistä laajalla skaalalla, toivon mukaan myös jatkossa.
Koska (amerikan)englanti jyllää tällä hetkellä yliedustetusti myös kirjakäännöksissä, päätin heti, että valitsemani kääntäjä edustaa jotakin muuta kieltä. Omasta hyllystä löytyikin sopivasti unkarilainen novelli- ja runokokoelma Mitä olet nähnyt ja kuullut (Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus, 2010), jonka valikoimassa on viisi Outi Hassin kääntämää novellia. Hassin nimi on jäänyt mieleeni Nobel-kirjailija Imre Kertészin (1929–2016) kääntäjänä, ja olin pannut merkille myös Hassin palkitsemisen Mikael Agricolan palkinnolla 2009.
Myönnettävä tosin on, etten ole lukenut Kertésziä (vielä) enkä juuri Hassin käännöksiäkään. Käytin siis nyt tilaisuuden hyväkseni näiden unkarilaisantologian novellien myötä ja luin kaikki ne viisi, jotka Hassi on siihen kääntänyt. Kirjaa ei tietääkseni ole ollut kaupallisessa levityksessä (säännöt, säännöt), mutta sitä on lahjoitettu kirjastoihin, joten sieltä kannattaa kysellä, jos kiinnostus herää.
Jo hänen saapumisensa oli ollut salaperäinen, muista poikkeava, sillä hän ei ollut tullut junalla ja bussilla, vaan, niin uskomattomalta kuin sen tuntuikin, hän oli kääntynyt leirin portista sisään myöhään iltapäivällä, ehkä kuudelta tai seitsemältä, aivan kuin olisi taittanut matkan kävellen.
Ensimmäiseksi luin László Krasznahorkain (s. 1954) novellin Ulkoista tulta (Odakint valami ég). Se on pieni, kuuden sivun pituinen tarina taiteilijaleiristä ja sen osanottajista. Yksi heistä on erilainen: hän vaikuttaa tulleen paikalle kävellen, hän on juro eikä osallistu leiri-iltamiin, eikä näytä edes työskentelevän, hän vain katselee mitä muut tekevät. Kunnes muutama utelias ryhtyy varjostamaan häntä ja näkevät, mitä tämä todellinen taiteilija nostaa maan sisästä. Novelli on hyvin voimakas ja nostaa mieleen kuvan, joka jää väikkymään mielen verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Lempinovellini näistä viidestä.
Katselin kadulla olevaa ruokalistataulua, sisältä tulvi sipulin tuoksu, silmäni olivat kääntyä nurin. Laskeskelin, että paras valinta olisi kuppi teetä.
Menin sisään, ihmisiä ei ollut paljon, istuin ikkunapöytään, siinä oli valoisinta. En tahtonut riisua takkiani, ettei sitä varastettaisi, ei sitä tiennyt mitä kaikkea kaupungissa saattaisi tapahtua. Tilansin suunnitelman mukaan teetä ja istuin takki päällä ikkunan vieressä.
Toisena luin Szilárd Podmaniczkyn (s. 1963) novellin Passio (Passió), jonka tunnelma ja kieli ovat aivan erilaisia kuin edellisessä. Tämä on kertomus yksinkertaisesta ja rehdistä miehestä, joka siivoaa kampaamon lattioita pientä palkkaa ja olutpullollista vastaan. Hän kuitenkin pelkää kampaamon omistajan kuolla kupsahtavan ja jäävänsä sitä myöten ilman töitä. On lähdettävä kaupunkiin asti töitä hakemaan – missä tosin samoissa aikeissa on moni muukin. Tunnelmaltaan ja sävyltään novelli on surumielisen kaunis ja silti humoristinen. Ja päähenkilö tuo oikeastaan mieleeni Michael Enden Momon ja Beppo-kadunlakaisijan.
[…] mutta äkisti hän tarttui liuskoihin ja repi ne kaikki pieniksi palasiksi yhtä kappaletta lukuunottamatta. Aivan kuin hän olisi tajunnut, että jo aikaisempien selontekojen kirjoittaminen oli ollut virhe.
Ádám Bodorin novelli Anatol Korkodusin illallinen (Anatol Korkodus vacsóraja) kertoo miehestä, joka raportoi luonnonsuojelurikoksista ja valmistautuu sitten pidätykseensä kuin kuolemaan. Tarina on (meikäläisestä näkökulmasta?) jotenkin absurdi ja sellaisena hyytävä, sillä eikö se vain kerrokin yhteiskunnasta, missä ihmisiä pidätetään öisin, kadotakseen kuin kuolleet? Että heidän rikoksensa saattaa olla juuri tällainen, luonnonsuojelurikoksesta kertominen? En tunne Bodorin tuotantoa muuten, mutta kirjan lopussa olevassa kirjailijaesittelyssä hänen kerrotaan syntyneen vuonna 1936 Transilvaniassa Romaniassa, joutuneen vankilaan 16-vuotiaana valtionvastaisesta toiminnasta tuomittuna ja paenneensa Unkariin vuonna 1982. Siinä mielessä tämän novellin voisi sijoittaa myös Helmet-haasteen kohtaan 35, entisen itäblokin maasta kertova kirja novelli.
Ida sen sijaan rukoilee sellaista, mitä Hyväjumala ei voi täyttää, sillä jos hän täyttäisi rukouksen, siitä koituisi sellainen sekasorto, jota edes hän ei pystyisi korjaamaan. Monta kertaa hän on yrittänyt kiinnittää Idan huomion jonnekin muualle, mutta Ida on järkähtämätön.
Kaksi viimeistä eivät tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta, vaikka tasokkaita toki olivatkin. Zsolt Lángin (s. 1958) novelli Jumala Gellértvuorella (Isten a Gellérthegyen) on kertomus riitelevien rakastavaisten kohtaamisesta Hyväjumalan silmien alla Budapestin Gellértvuorella. Kiinnostavinta siinä oli minulle henkilökohtaisesti se, että paikka on tuttu, voin kuvitella tapahtumat niiden oikeisiin maisemiin.
[…] kipu oli uudenlainen, siihenkin asti oli sattunut kun se oli jännittänyt itsensä kaarelle ja alkanut liikkua, tunkenut itsensään sinne tänne, mutta nyt se pikku riiviö ei potkinut vaan raapi, kiivaasti, täysin voimin.
Viràg Ergősin (s. 1968) jokseenkin groteski ja kummallinen synnytystarina Maria (Mária) oli minulle hankalin niin aiheensa kuin kielensäkin puolesta. Maria viittaa siis Neitsyt Mariaan, mutta nykyajassa, ja pienokainen onkin koiranpentu. En kauheasti lämmennyt tälle, vaikka ei se missään tapauksessa huono ollut. Tämä tyyli on minulle vain vieras.
Viisi hyvin erilaista novellia siis, yhdistävänä tekijänä kääntäjä. Aika mielenkiintoista! Unkaria en osaa, joten siitä en sano mitään, mutta kyllä näissä varmaan kääntäjänkin käsiala näkyy (jos ei muuten, niin ammatitaidossa ja kielellisessä sulavuudessa). Mutta tärkeintä on tietenkin se, että kääntäjä pystyy eläytymään kirjailijan tarinaan ja kertomistyyliin ja välittämään se omalle kielelleen. Kun Unkarissa tykätään vielä leikitellä kielellä (luin kirjan saatesanoista), ei tehtävä ole aina helpoin mahdollinen! Mutta varmasti kiehtova.
Aukeamia 