Tammikuun kieli oli ranska

…ja nyt on aika katsoa, miten ensimmäinen haastekuukausi sujui.

On siis kyse Kuukauden kieli -haasteesta, joka alkoi ilokseni ranskalla. Ilokseni siksi, että kaikista maailman kirjallisuuskielistä koen ranskan läheisimmäksi (jos omaa äidinkieltä ei oteta lukuun). Mikäkö siinä kiehtoo? Monikin asia. Pidän tietyllä tavalla koukeroisesta ja lyyrisestä ilmaisusta, pidän sen eurooppalaisuudesta, aistillisuudesta, terävästä älykkyydestä ja silti inhimillisyydestä. Jos nyt yhden kielikunnan nyansseja voi yhteen niputtaa!

Mutta ehkä siinä on jotain perääkin, kuten jäin tuumimaan Anaïs Ninin kohdalla: hänhän kirjoitti pääosin englanniksi, mutta koska ranska oli hänen äidinkielensä, tapa nähdä, ajatella ja kirjoittaa puski niin voimakkaasti esiin, että hänen kirjoitustyyliään on kuvattu ”ranskalaiseksi englanniksi”. Ihmekö siis, että pidän Anaïs Ninistä!

No. Luin siis novelleja. Vähemmän kuin oli tarkoitus: pöydällä odottaa yhä Irène Némirovsky (joka oli siis ukrainalainen, mutta kirjoitti puolestaan ranskaksi) ja Anatole France, enkä ehtinyt rakasta Alphonse Daudetianikaan lukea, vaikka nappasinkin Kirjeitä myllyltäni -kokoelman tarkoitusta varten hyllystäni. No, ei se mitään. Eihän tässä mistään kilpailusta ole kyse, jatkan lukemista ja niputan ne yhteen vaikka vuoden lopussa.

Mutta ehdin minä kaksi ranskaksi alunperin kirjoitettua novellia kumminkin lukemaan. Ne olivat seuraavat:

• Claire Castillon: Junarutiineja (suomentanut Lotta Toivanen)
• George Sand: Markiisitar (suomentanut Timo Tuura)

Kaksi aikakautta, kaksi naista. Ja miten erilaiset näkökulmat! Oli aika kiehtovaa paitsi nautiskella heidän tarinoistaan, myös vertailla näitä kahta kirjoitustyyliä toisiinsa. 1800-luvun (saati sitten 1700-luvun, josta Sandin novelli kertoo) Ranska ja 2000-luvun Ranska ovat varsin erilaisia yhteiskuntia. Vai ovatko?

Luin minä itse asiassa muutakin ranskalaista. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin hyllyäni lämmittäneen Victor Segalenin Maalauksia-kirjan kanssa, kun kävin isäni kanssa seuraavan puhelinkeskustelun:

Isä: No oletko sä jo lukenut sen?
Minä: Ai minkä?
Isä: No sen minkä sä lainasit.
Minä: Ai Muskettisoturit?
Isä: No sen juuri. Mä haluan sen jossain vaiheessa takaisinkin, hei.

Okei, okei. Lainakirjat pitää palauttaa ennemmin tai myöhemmin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Siirsin siis kiltisti Maalaukset sivuun ja tartuin Muskettisotureihin. Ehkä se tarvitsikin pienen patistuksen, mutta mikäs siinä, kyllä noiden velikultien kanssa on illat hyvin sujuneet. Loppuun asti en vielä tosin ehtinyt kolmen niteen sarjaa saada, joten jatketaan.

Helmikuussa jatketaan japanin parissa. Sekin sopii, sillä se on ranskan ohella toinen lempikirjallisuusmaitani.

Luitko sinä jotakin alunperin ranskaksi kirjoitettua tammikuussa?

 

Anaïs Nin: The Mouse (novelli)

The grand blessé de guerre did not look at the Mouse as if she were a human being. Everything about him said clearly: you are only a servant, just a little servant, and like all of them you get into trouble, and it’s your own fault. Now he said out loud: ”All you servants make trouble for us doctors.”

Minulle ranskalaiskirjailija* Anaïs Nin (1903–1977) mieltyy nimenomaan eroottisten novellien (varsin tyylikkäiden sellaisten, mikäli oikein muistan) kirjoittajana, joten olin yllättynyt lukiessani häneltä aivan toisen tyyppistä, pikemminkin yhteiskunnallista tekstiä.

Netin uumenista löytämässäni novellissa The Mouse ei nimittäin ole mitään eroottista tai sensuellia. Vain lyhyt kuvaus tarinan päähenkilöstä viittaa mihinkään lihallisuuteen: ”The mouse was a small woman with thin legs, big breasts, and frightened eyes.” Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Pariisiin, jota leimaa voimakas luokkajako: on rikkaat ja on köyhät, on herrasväki ja on palvelusväki. Hiiri, se säikky (ja isorintainen) harmaa nainen, on siis piika, palvelustyttö, jota tarinan kertova emäntä haluaa auttaa. Hiiri on tottunut huonoon kohteluun, eikä uskalla emännältään ystävyyttä ja tasa-arvoista kohtelua vastaanottaa, hänen on vaikea uskoa sen olevan totta. Ja käy kuten käy, emännän poissa ollessa romanttisia haaveita elättelevä tyttö lankeaa, tulee raskaaksi ja yrittää päästä ongelmasta eroon omin neuvoin. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Mutta se, mikä sai minut säpsähtämään, oli kertomuksen loppu, jossa toisen luokan kansalaisena kohdeltu palvelustyttö jää ilman hoitoa, siitä huolimatta että hän on vakavasti sairas ja että hänellä on jopa emäntänsä tukenaan. Yksikään sairaala ei ota häntä vastaan, sillä hänhän on vain pahainen palvelustyttö.

Niin, tähänkö meillä ollaan Suomessa matkalla? Porvarien ajamien sote-uudistusten ja muiden myötä? Takaisin viime vuosisadan vaihteeseen? Luokkayhteiskuntaan? Ajatuskin on hurja.

Lainaan vielä novellin loppupuolelta:

At the hospital they refused to take her in.

Who was the doctor taking care of her? None. Was she married? No. Who performed the abortion? Herself. This they doubted. They advised us to try another hospital. The Mouse was losing blood. The fever was consuming her. I took her to another hospital where they sat her on a bench. The Mouse kept a firm grasp of her little valise. They plied her with questions. Where did she come from? Where was the first place she worked in? The Mouse answered meekly. And after that? She could not remember the address. This held up the questionnaire for ten minutes. And before that? The Mouse answered again. She kept one hand over her stomach.

”This woman is losing blood,” I protested, ”Are all these questions necessary?”

Well, if she didn’t remember the third address, did she remember  where she had worked after that? And how long? The time was always two years. Why? asked the man at the desk. As if her not having stayed in the house for longer were surprising, suspicious. As if she were the culprit.

Mutta takaisin Anaïs Niniin. Merkitsin asteriskilla* hänen kansallisuutensa, sillä siihen voisikin tässä palata. Wikipedia määrittelee hänen kansalaisuutensa nimittäin kieliversion mukaan, mikä puolestaan kertoo eri maiden suhtautumisesta asiaan. Suomalaisten mielestä Anaïs Nin on ranskalainen, onhan hän Ranskassa syntynyt. Ranskalaisten mielestä ranskalais-kuubalais-amerikkalainen, sillä hän on kuubalaisvanhemmille Ranskassa syntynyt ja sittemmin lähtenyt Ranskasta. Amerikkalaisten mielestä taas se, joka on ottanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, on amerikkalainen ja muu on historiaa. Mielenkiintoinen huomio, tämäkin!

Kuukauden kieli olisi tässä kuussa ranska, mutta merkintää ei tule, sillä novellin Nin on kirjoittanut englanniksi. Mitä hänen kirjoitustapaansa taas tulee, sitä kutsutaan ranskalaistyyliseksi englanniksi. Niin, ei se syntymäkansallisuus taida sittenkään kadota minnekään, vaikka maata vaihtaisikin (tiedän siitä jotain itsekin…).

 Sen sijaan Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 17. Kirja Novelli käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä taas voisi suositella kohtaan teema.

Kolme Doris Lessingin lyhyttä novellia

Brittikirjailija Doris Lessingin (1919–2003) nimi on jäänyt mieleeni vanhempieni kirjahyllystä. Muistan katselleeni sinisävyisen niteen selkämystä ja vetäneeni sen esiin. Kirjan nimi oli Eloonjääneen muistelmat ja kansi oli ahdistava. Työnsin kirjan takaisin hyllyyn.

Mutta Doris Lessingin nimi on myös niitä, jotka nousevat kirjallisuuskeskusteluissa yhä uudestaan esiin. Hän on ollut hyvin monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy niin novelleja, romaaneja, Afrikka-kuvauksia, feministeillekin kelpaavaa tekstiä (joskin hän ymmärtääkseni itse irtisanoutui tällaisista mielleyhtymistä) ja tieteiskirjallisuutta. Luulen, että ainakin isääni kiinnosti tuo viimeinen osuus.

Etsiessäni nyt  netistä ilmaisia novelleja novellihaasteeseeni, törmäsin jälleen Lessingiin. Englanninkielistä maailmaa täytyy kehua siitä, että kokonaisiakin novelleja löytyy luettavaksi, mikä puolestaan voi edesauttaa mahdollista lukijaa jatkossakin kirjailijan luo… Näin ensi alkuun tartuin Lessingin lyhyimpiin novelleihin, jotka löysin. Seuraavassa niistä enemmän.

*

’I remember,’ he began; and again she said, in protest, ’Ohhh!’ He checked himself. ’Darling,’ he said dryly, ’you’re the only woman I’ve ever loved.’ They laughed.

Wine on lyhyt, vain muutaman sivun pituinen tarina, joka sijoittuu Pariisiin. Mies ja nainen istuvat kahvilassa, tilaavat kahvia, mutta eivät koske niihin. Molemmat muistelevat tapahtumaa omassa nuoruudessaan, mutta vain mies kertoo sen ääneen. Kohtaamisen alastoman neitsyen kanssa, jota hän ei kuitenkaan rakastellut. Tämä saa naisen raivoihinsa, ei mustasukkaisuudesta, vaan siksi, että mies on näin saattanut ranskalaistytön naurunalaiseksi.

*

’Waiting for Steven, hey?’ he said, his fingers curling like claws into his palm. ’Any objection?’ she asked lightly, refusing to look at him.

Flight puolestaan kertoo isoisän vastahangasta tyttärentyttären tapaillessa nuorta miestä. Samalla se on kuvaus vanhan miehen pelosta jäädä yksin, vaikeudesta päästää irti. Tästä novellista on sanottu, että se heijastelisi Lessingin omaa elämää ja kuinka hänen isänsä ei hyväksynyt hänen nuorena solmittua liittoaan (joka ei tosin kestänytkään), ja ehkä niin, mutta minusta se kyllä kuvasi pikemminkin vanhenevan, patriarkaalisen asemansa menettävän miehen tuntoja.

*

Catherine looked at the books lying around his room, and asked if she might borrow the stories of Isaac Babel to read on the train. Catherine is thirteen. I suggested she might find them difficult, but she said: ”Philip reads them, doesn’t he?”

Homage for Isaac Babel on nimensä mukaisesti kunnianosoitus venäläiselle novellistille Isaac Babelille, joka teloitettiin vuonna 1940 vakoilusta syytettynä . Lessing kertoo tarinansa aikuisen naisen ja nuoren tytön keskusteluna. Tyttö haluaa tutustua Babelin tarinoihin, koska on ihastunut poikaan, joka niitä lukee. Nainen pitää häntä liian nuorena, mutta kehottaa häntä palaamaan teksteihin uudestaan, kun on vähän kasvanut.

***

Lopputulema? Näiden muutaman lyhyen novellin myötä mielikuvani Lessingistä ei sinänsä muuttunut, mutta toki hiukan laajeni. Hän kirjoittaa kauniisti, hänen englantinsa on vivahteikasta, novellit klassisia ja taitavasti rakennettuja kertomuksia. Mutta teksteissä on myös jotakin… miten sitä kuvailisin… vihamielistä kuivakkuutta, johon sisältyy yläluokkaisen britin ylemmyydentunto muita kohtaan… jopa niin, että se ylemmyydentunto on miehistä ja viha naisista lähtevää.

Novellien maailma on hyvin englantilainen, vaikka ensimmäinen tarinoista sijoittuu Afrikkaan (”[…] until he saw his granddaughter swinging on the gate underneath a frangipani tree”), toinen Pariisiin (”[…] no longer absorbed the din of Paris traffic”) ja vasta kolmas Britanniaan (”In the train going back to London I sat beside Catherine.”). Puhun nyt siitä tietynlaisesta jäykkyydestä, josta puuttuu elämän pusertava intohimo – mutta tässä tapauksessa myös se briteille ominainen huumori, joka voi korvata edellisen puutetta. Huumoria näissä tarinoissa ei ole tippaakaan.

’I don’t want any tea. I don’t want it, I tell you.’ ’Now, now,’ she crooned. ’What’s wrong with it? Why not?’ ’She’s eighteen. Eighteen!’

Sen sijaan kaikissa kolmessa novellissa juodaan jotakin (teetä, kahvia, viiniä) tai ollaan koskematta juomiin (teehen, kahviin, viiniin), mutta yhdessäkään ei syödä mitään. Tämä on aika huvittavaa, sillä se näyttää olevan hyvin anglosaksinen tai angloamerikkalainen piirre, en ole varma kumpaa, mutta tulee joka tapauksessa esiin niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Ruoasta ei edes puhuta. Mielenkiintoista. Teemana noin muuten kaikissa kolmessa on miehen ja naisen (tai pojan ja tytön) välinen (rakkaus)suhde.

Tällaisia mielikuvia minulle siis nousi kolmesta suhteellisen sattumanvaraisesti valitusta novellista.

En silti sano, etten enää tartu Lessingin teoksiin, todennäköisesti tartun kyllä. En innosta hihkuen, ehkä, mutta tietääkseni enemmän. Ja kyllähän Lessing henkilönä on kiinnostava, koko hänen elämänsä niin Persiassa, Afrikassa kuin myöhemmin Euroopassakin. Mutta kirjallisuuden kannalta kiinnostuin pikemminkin Isaak Babelista, jonka Odessaan sijoittuva novellikokoelma näyttää olevan suomennettukin…

P.S. Jos jotakuta kiinnostaa Lessingin novellit englanniksi, niitä löytyy mm. The New Yorkerista, joka on ne Lessingin muiston kunnioaksi uudelleen netissä julkaissut. Aika hieno ele, minusta.

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen näistä tuli merkinnät kohtiin 16. Kirjassa Novellissa luetaan kirjaa (Homage for Isaac Babel), 24. Surullinen kirja  novelli (Flight) ja 41. Valitse kirja novelli sattumanvaraisesti (Wine).

Naisten aakkoset, A

En yleensä valitse lukemaani sen perusteella, onko kirjoittaja mies vai nainen. Se on toissijainen seikka, tärkeämpää on aihe ja sen käsittelytapa. Mutta totta on sekin, että naisena luen naisten kirjoittamia tekstejä eri tavalla. Saatan löytää (tai etsiä) tiettyä samastumispintaa tai innostua heidän elämänfilosofiastaan ja ajatuksistaan nimenomaan naisina.

Niinpä olen lukenut alati kasvavalla kiinnostuksella kirjabloggaajien vastauksia Tarukirja-blogista alunperin lähteneeseen Naisten aakkoset -haasteeseen.  Lukiessani muiden vastauksia olen jäänyt miettimään, mitä minä olisin vastannut. Sillä onhan minullakin omat suosikkini, ne naiset, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja kenties johdatelleet omaa elämääni.

Joten ajattelin lopulta hypätä kelkkaan, vaikkakin reippaasti jälkijunassa. Haastehan on siis alkanut naistenpäivänä 2016 ja loppuu tämän vuoden naistenpäivänä. No, en ota paineita, jatkan itsekseni. (Lisäys: Ei kun ei lopukaan, päättymispäivää ei ole. Mikäs sen parempi!)

Haaste kuuluu siis näin:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella − ensimmäisellä kerralla A:lla. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Astrid Lindgren. Mitä tähän muuta voisi sanoa? Rakastin hänen tarinoitaan lapsena, niitä luettiin meille ääneen ja myöhemmin luin niitä itsekseni. Samastuin täysin Ronja Ryövärintyttäreen sekä hiukan myös Peppi Pitkätossuun ja surin Mio poikani Mion ja Veljeni Leijonamielen kanssa. Eemelitkin tuli luettua, ja Melukylän lapset oli kuin meiltä kirjoitettu.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Aura Liimatainen. Nimi lienee kaikille tuttu köksän kirjoista, eikö vain? Omaani ainakin käytän yhä, ja toinen suursuosikkini on Liimataisen kirjoittama Parasta kotiruokaa. Aura Liimatainen kuuluu siihen vanhaan toimittajakuntaan, joka ei tuo itseään esille, vaan antaa työnsä puhua. Hatunnosto hänelle!

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Anna Ahmatova. Palan halusta tutustua hänen runoihinsa, mutta kun pääsen kirjastoon, unohdan koko jutun. Eli edelleen on lukematta. Odotukset ovat korkealla… Suomalaisista kirjailijoista minua kiinnostaa puolestaan Selja Ahava, jonka tuotantoon en myöskään ole vielä päässyt tutustumaan. Odotan myös näiltä paljon.

b) Anna Bretagnelainen eli ranskaksi Anne de Bretagne. Vahva nainen ja hallitsija, jota pidetään Bretagnen itsenäisyyden symbolina. Anna Bretagnelaisen nimeen törmää tuon tuosta Ranskan historiasta lukiessa ja kiehtova hahmohan hän on, siitä ei pääse mihinkään. Muutama vuosi sitten Ranskassa vietettiin Anna Bretagnelaisen juhlavuotta, kun hänen kuolemastaan oli kulunut 500 vuotta.

Claire Castillon: Junarutiineja (novelli)

Palellun kuoliaaksi. En ymmärrä, miksi istumme vastakkain. Pyysin vierekkäiset paikat, en ryhmäpaikkoja. Otatko voileivän? Panin niihin oliiveja, Poupetten idea. Hänen poikansa panee voileipiin aina oliiveja, ne antavat makua mauttomallekin leivälle, ja mehukkuutta, poika on erinomainen kokki, vaikka onkin masentunut. Hän on oivallinen puutarhuri. Hän kunnioittaa perinteitä. Kloonaa ruusuja. Mitä sinä virnuilet? Ihan totta. Hän kloonaa ruusuja.

Parin sadan vuoden hyppy George Sandin Ranskasta Claire Castillonin (s. 1975) Ranskaan. Ensin tyylin ja kielen muutos tuntui järkyttävältä: kamala miten ne puhuvat. Tai se puhuu. Vanha vaimo miehelleen junassa. En minä tästä tykkää. Ihan hirveää, valittaa vaan koko ajan. Miksi kaiken pitää olla niin negatiivistakin? Kuka muka tuolla tavalla jäkättää miehelleen, non-stop.

Sitten annoin novellin olla. Ja luin siitä pätkän uudestaan. Ja vähän lisää. Tämä varmaan toimii ranskaksi paremmin, kun kielen nyanssit tulevat paremmin esiin. Vaikka onhan se itse asiassa aika hyvin suomennettu. Luenpa vähän lisää. Hahahahahahahahahhaha!!!!!!!!!

Olin päässyt Claire Castillonin maailmaan sisään. Nyt tajusin. Nyt näin tuon tilanteen. Iät ja ajat yhdessä eläneet mamman ja papan (tai naisen ja miehen) junassa, missä he saavat vastakkaiset paikat eivätkä vierekkäisiä, ja kuinka mamma puhua pälpättää tauotta ja pappa kenties eturauhasongelmineen tai vaimoaan hetkeksi paeten juoksee vessassa.

Menetkö taas vessaan? Onko vatsasi sekaisin? Minulla saattaa olla lääkettä laukussani, ota se alas, niin katson. Eikä. Et ole kunnossa. Nyt on jokin vinossa. Olet käynyt vessassa viisi kertaa kahden tunnin aikana, jokin on vialla. Olit kireä viime viikolla, se johtuu varmaan siitä.

Et kai istu pöntölle? Voi ei! Et kai suoraan pöntölle? Siihen renkaalle? Et kai istu renkaalle? Mitä hyssyttelet? Junat ovat likaisia. Pitää kyykkiä, ei saa koskaan istua. Tässä! Ota vähän omenasosetta, se löysentää vatsaa jos sinulla on ummetusta, sinun pitää kuntoilla, olet heikossa kunnossa.

Suurin osa netissä ilmaiseksi luettavista novelleista on vanhempia, mutta muutaman uudemmankin löysin. Mistäkö? No ylppäreiden tekstitaidon kokeista (onpas niidenkin nimi muuttunut), joista osa löytyy pdf-tiedostona netistä. Niiden joukosta, vuodelta 2014, löytyi tämä Lotta Toivasen suomentama pikkuinen novelli, lisää on luettavissa kokoelmasta Pieni sydän jaksaa rakastaa, sekä edellisestä Äidin pikku pyöveli -novellikokoelmasta. Vilkaisin molempien vastaanottoa suomalaisissa kirjablogeissa, ja niissä on vähän samaa vastahankaa kuin minullakin ensin, mutta kyllä minä ajattelin nuo vielä käsiini etsiä. Ehkä nämä Ranskan vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tällainen musta huumori onkin alkanut vaivihkaa purra minuun?

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen tästä tuli merkintä kohtaan 13. Kirjassa Novellissa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

Luigi Pirandello: War (novelli)

”Nasty world,” muttered the husband with a sad smile.

Tämä henkilökohtainen novellihaasteeni vie minua ihan uusille urille löytäessäni verkon uumenista aina vaan uutta luettavaa. No, vanhaa pääasiassa, mutta minulle uutta. Melkein kuin olisi kirjastossa!

Tällä kertaa luin sotakuvauksen Italiasta. Ajankohtana on ensimmäinen maailmansota, mutta pieniä yksityiskohtia (vaatetus, juna, kuningas eikä presidentti tai pääministeri…) lukuun ottamatta aikakausi voisi olla mikä tahansa: poikansa rintamalle lähettävien ja jo lähettäneiden vanhempien tuska ja suru pysyy samana aikakaudesta ja sodasta riippumatta.

Kertomuksessa ollaan siis junavaunussa, jossa italialaiseen tapaan aletaan keskustella ja vertailla kokemuksia. Syntyy melkeinpä riita, kenen tuska on kovin ja tosin.

Samalla se on tarina vanhemmuudesta. Siitä, miten me kuvittelemme sukupolvesta toiseen lastemme olevan meidän, mutta eikö se lopulta ole toisinpäin? Eivät lapset elä vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.

Pieni, vain muutaman sivun pituinen, mutta ajatuksia herättävä novelli. Ei ihminen pohjimmiltaan muutu, eikä liioin sota.

Novellin War (ei mainittu alkuperäistä nimeä) on kirjoittanut italialainen Luigi Pirandello (1867–1936), joka tunnetaan erityisesti näytelmistään, mutta kirjoitti myös romaaneja ja novelleja. Pirandello sain Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1934. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Pirandelloon, muttei varmasti viimeinen. Suomennettuja novelleja häneltä löytyy kokoelmista Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja sekä Ahdas frakki ja muita novelleja (Like). Pistettäköön se siis näin muistiin.

Helmet-haasteeseen tästä tuli siis merkintä kohtaan 30. Kirja Novelli liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ja Nipvetin blogihaasteeseen tämä menisi kohtaa teema: sota, suru, vanhemmuus.

Then suddenly, just as if she had heard nothing of what had been said and almost as if waking up from a dream, she turned to the old man, asking him:

’Then… is your son really dead?’

George Sand: Markiisitar (novelli)

Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

George Sand

Tämä pitkä lainaus oli kenties mieleenpainuvin kohta George Sandin (1804–1876) novellissa Markiisitar, jonka löysin suomennettuna Gutenberg-projektista. Se on tarina vanhenevasta, taivaallisen kauneutensa menettäneenä ja itserakkaana pidetystä 1700-luvun markiisittaresta, joka avaa sydäntään 1800-luvun nuorukaiselle. Että on hänkin rakastanut, kerran, platonisesti, mutta kiivaasti. Avioliittoon hän – kuten ei Sandkaan – uskonut.

Valitsin juuri tämän katkelman siksi, että (kuten selvästikin 1800-luvun ihmiselle) meidän aikaisillemme ihmisille näyttävät nuo 1700-luvun naiset silkkipuvuissaan ja puuteroiduissa hiuksissaan lähinnä eläviltä nukeilta, ja on vaikea ymmärtää, miksi he ovat aikoinaan pukeutuneet niin. Mutta ehkä 1800-luvulla elänyt Sand oli saanut siitä joltakulta juuri tällaisen kuvauksen. Ainakin minä aloin nähdä tämän aikakauden muodin ja koko sen seurapiiri- ja hovihuminan nyt aivan uudella tavalla.

George Sand noin muuten on kiehtonut minua pitkään, joten oli mukava löytää näin ensi alkuun häneltä (suomennettuna vielä!) novelli luettavaksi. Se on hänen varhaisempaa tuotantoaan, ilmestynyt alunperin 1832 (ja suomennettu 1910), ja siinä näkyy vielä hyvin chateaubriandilaiset vaikutukset. Mikä sinänsä ei ole mikään moite, tämän tyyppinen laveasti kuvaileva ja voimakkaasti tunteeseen menevä tapa kirjoittaa tuo hyvää vaihtelua nykyiseen lyhyeen, töksähtelevään ja kyyniseenkin kirjoitustyyliin, kun siihen vain pääsee kerran sisään.

Kuten tarinan markiisitar, joka rakastui tulenpalavasti näyttelijään (mutta vain näyttelijään, ei henkilöön) ja ylenkatsoi aikansa seurapiirien tapoja, koki George Sandkin olevansa väärässä ajassa. Hän erosi miehestään, muutti lapsinensa Pariisiin, ryhtyi kirjailijaksi ja otti sitä varten peitenimen. Oikealta nimeltään hän oli Amantine-Lucile-Aurore Dupin,  Dudevantin paronitar. Hänet tunnettiin myös tavastaan pukeutua välillä mieheksi sekä kuuluisista rakastajistaan.

George Sand on ranskalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, joten häneen varmasti palaan jossakin vaiheessa. Ranskaksi noita kertomuksia olisi tarjolla runsaastikin, suomeksi netissä muutamia ja kirjastossa toki lisää (kunhan tajuavat säilyttää, eivätkä makuloi kaikkea vanhaa?).

George Sand: Markiisitar (La Marquise, 1832)
Alunperin ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Kirjallisia pikkuhelmiä XXV, Arvi A. Karisto, 1910
suomentanut Timo Tuura
Gutenberg-projetki, 2016

Helmet 2018 -novellihaasteeseeni tein tästä merkinnän kohtaan 46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana, ja Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä voisi suositella kohtaan teema: avioliittokysymykset, platoninen rakkaus, menneen ajan pariisilaiset seurapiirit.

Vladimir Nabokov: ’That in Aleppo once…’ (novelli)

I married, let me see, about a month after you left France and a few weeks before the gentle Germans roared into Paris. Although I can produce documentary proofs of matrimony, I am positive now that my wife never existed. You may know her name from other source, but that doesn’t matter: it is the name of illusion.

Olen tänä vuonna aloittanut Helmet-haasteeni etsiskellen, tunnustellen ja fiilistellen erilaisia novelleja niin hyllystäni löytyvistä kirjoista kuin netistäkin. Haasteekohta 4, Kirjan Novellin nimessä on jokin paikka tuntui helpolta ja kutkuttavalta aloittaa. Ja siihen sopisi täydellisesti Vladimir Nabokovin novelli vuodelta 1943 ’That in Aleppo once…’, joka löytyy kokoelmasta Nabokov’s Dozen (suomennettu nimellä Nabokovin tusina).

Aleppo. Syyria. Mielenkiintoista, ajattelin, mitähän Nabokov on Syyriasta tuohon maailmanaikaan kirjoittanut, ja ryhdyin lukemaan.

Mutta Syyrian sijaan Nabokov johdattaakin lukijansa Etelä-Ranskaan. Hyvä on, ajattelin, kyllä tämäkin minulle kelpaa, paikat ovat tuttuja: Montpellier, Marseille, Nizza, Pau… Gard, Aude, Drôme, Var, Basse-Pyrénées… ja edelleen Pariisi, New York, San Fransisco. Vasta ihan lopuksi palataan otsikon antamiin lupauksiin.

Nabokov kirjoittaa kaunista ja hienostunutta englantia, kuten sivistyneeltä ja yläluokkaiselta 1900-luvun alun venäläiseltä emigrantilta sopii odottaa. Hän tekee viittauksia kirjailijoihin ja kirjallisuuteen, ujuttaa tekstinsä sekaan vieraita kieliä ja odottaa, että lukija ymmärtää ne selittämättä. Kiehtovaa, kiehtovaa.

Sillä ei Nabokov lukijaansa helpolla päästä, hänen äänensä on keikaroiva ja kujeileva, hän kirjoittaa rivien väliin ja jättää lukijan pääteltäväksi mistä oikein on kyse. Hän kirjoittaa tarinansa kirjeenä toverilleen V:lle, mikä voisi hyvin viitata häneen itseensä. Hän kertoo olleensa naimisissa, mutta morsio on saattanut olla pelkkää kuvitelmaakin. Onnellisesti liitto nimittäin ei ole jatkunut, sillä hän on kadottanut morsmaikkunsa junassa, eikä tämä ole ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Mutta sellaista on elämä, se vie eteenpäin.

Tämä oli toinen novelli, jonka luin kokoelmasta. Molemmat piirtävät kuvan venäläisestä, hyvin kosmopoliittisesta ylhäisöstä, joka viettää kesiä Ranskan hienostorantakohteissa, jolla ei ole liiemmin huolia raha-asioiden kanssa ja joka katselee ympärilleen lievä huvittuneisuus kasvoillaan. En voi olla lisäämättä, että vaikka amerikkalainen anti-Venäjä-propaganda on ollut todella voimakasta, ei se koskaan ole täysin mennyt läpi Ranskassa, missä suhteet Venäjään ovat huomattavasti syvemmällä. Mutta takaisin Nabokoviin. Pidän näistä novelleista hyvin paljon. Mutta ne vaativat ilmaa ympärilleen, niitä ei ahmita yksi toisensa jälkeen, niitä pitää makustella.

Ja näin huomaan löytäneeni oman tapani lukea novelleja. Ei kirjaa kerrallaan, vaan sieltä täältä, vaihdellen, etsiskellen. Kyllähän minä sen jo tiesinkin, mutta Nabokov vain vahvisti ajatustani.

Ai niin, ja Nipvetin novellihaasteeseen tämä menee ehdottomasti kategoriaan tapahtumapaikka: miljöö, aikakausi ja miten Nabokov noita niin taidokkaasti kuvaakaan.

Ai niin 2: Helmet-haasteessahan oli myös kohta 14, Kirjan Novellin tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, johon tämä sopii vielä paremmin.

Oh, she bore it gamely enough – with a kind of dazed cheerfulness. Once, however, quite suddenly she started to sob in a sympathetic railway carriage. ’The dog,’ she said, ’the dog we left. I cannot forget the poor dog.’ The honesty of her grief shocked me, as we never had any dog.

Kääntäjä edellä: viisi unkarilaista novellia

Yksi tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen mielenkiintoisimpia kohtia on numero 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja, joka minulla muuntuu siis novelliksi.

Luen suurelta osin käännettyä kirjallisuutta, joten kääntäjänimet ovat vähitellen tulleet tutuiksi. Hyvä kääntäjä on milteipä tae siitä, että odotettavissa on kiinnostavaa luettavaa. Tarina on toki kirjailijan, mutta millaisessa paketissa se meille suomeksi tarjoillaan, riippuu paljon kääntäjästä. Meillä Suomessa ollaan saatu nauttia monipuolisista ja rikkaista käännöksistä laajalla skaalalla, toivon mukaan myös jatkossa.

Koska (amerikan)englanti jyllää tällä hetkellä yliedustetusti myös kirjakäännöksissä, päätin heti, että valitsemani kääntäjä edustaa jotakin muuta kieltä. Omasta hyllystä löytyikin sopivasti unkarilainen novelli- ja runokokoelma Mitä olet nähnyt ja kuullut (Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus, 2010), jonka valikoimassa on viisi Outi Hassin kääntämää novellia. Hassin nimi on jäänyt mieleeni Nobel-kirjailija Imre Kertészin (1929–2016) kääntäjänä, ja olin pannut merkille myös Hassin palkitsemisen Mikael Agricolan palkinnolla 2009.

Myönnettävä tosin on, etten ole lukenut Kertésziä (vielä) enkä juuri Hassin käännöksiäkään. Käytin siis nyt tilaisuuden hyväkseni näiden unkarilaisantologian novellien myötä ja luin kaikki ne viisi, jotka Hassi on siihen kääntänyt. Kirjaa ei tietääkseni ole ollut kaupallisessa levityksessä (säännöt, säännöt), mutta sitä on lahjoitettu kirjastoihin, joten sieltä kannattaa kysellä, jos kiinnostus herää.

Jo hänen saapumisensa oli ollut salaperäinen, muista poikkeava, sillä hän ei ollut tullut junalla ja bussilla, vaan, niin uskomattomalta kuin sen tuntuikin, hän oli kääntynyt leirin portista sisään myöhään iltapäivällä, ehkä kuudelta tai seitsemältä, aivan kuin olisi taittanut matkan kävellen.

Ensimmäiseksi luin László Krasznahorkain (s. 1954) novellin Ulkoista tulta (Odakint valami ég). Se on pieni, kuuden sivun pituinen tarina taiteilijaleiristä ja sen osanottajista. Yksi heistä on erilainen: hän vaikuttaa tulleen paikalle kävellen, hän on juro eikä osallistu leiri-iltamiin, eikä näytä edes työskentelevän, hän vain katselee mitä muut tekevät. Kunnes muutama utelias ryhtyy varjostamaan häntä ja näkevät, mitä tämä todellinen taiteilija nostaa maan sisästä. Novelli on hyvin voimakas ja nostaa mieleen kuvan, joka jää väikkymään mielen verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Lempinovellini näistä viidestä.

Katselin kadulla olevaa ruokalistataulua, sisältä tulvi sipulin tuoksu, silmäni olivat kääntyä nurin. Laskeskelin, että paras valinta olisi kuppi teetä.

Menin sisään, ihmisiä ei ollut paljon, istuin ikkunapöytään, siinä oli valoisinta. En tahtonut riisua takkiani, ettei sitä varastettaisi, ei sitä tiennyt mitä kaikkea kaupungissa saattaisi tapahtua. Tilansin suunnitelman mukaan teetä ja istuin takki päällä ikkunan vieressä.

Toisena luin Szilárd Podmaniczkyn (s. 1963) novellin Passio (Passió), jonka tunnelma ja kieli ovat aivan erilaisia kuin edellisessä. Tämä on kertomus yksinkertaisesta ja rehdistä miehestä, joka siivoaa kampaamon lattioita pientä palkkaa ja olutpullollista vastaan. Hän kuitenkin pelkää kampaamon omistajan kuolla kupsahtavan ja jäävänsä sitä myöten ilman töitä. On lähdettävä kaupunkiin asti töitä hakemaan – missä tosin samoissa aikeissa on moni muukin. Tunnelmaltaan ja sävyltään novelli on surumielisen kaunis ja silti humoristinen. Ja päähenkilö tuo oikeastaan mieleeni Michael Enden Momon ja Beppo-kadunlakaisijan.

[…] mutta äkisti hän tarttui liuskoihin ja repi ne kaikki pieniksi palasiksi yhtä kappaletta lukuunottamatta. Aivan kuin hän olisi tajunnut, että jo aikaisempien selontekojen kirjoittaminen oli ollut virhe.

Ádám Bodorin novelli Anatol Korkodusin illallinen (Anatol Korkodus vacsóraja) kertoo miehestä, joka raportoi luonnonsuojelurikoksista ja valmistautuu sitten pidätykseensä kuin kuolemaan. Tarina on (meikäläisestä näkökulmasta?) jotenkin absurdi ja sellaisena hyytävä, sillä eikö se vain kerrokin yhteiskunnasta, missä ihmisiä pidätetään öisin, kadotakseen kuin kuolleet? Että heidän rikoksensa saattaa olla juuri tällainen, luonnonsuojelurikoksesta kertominen? En tunne Bodorin tuotantoa muuten, mutta kirjan lopussa olevassa kirjailijaesittelyssä hänen kerrotaan syntyneen vuonna 1936 Transilvaniassa Romaniassa, joutuneen vankilaan 16-vuotiaana valtionvastaisesta toiminnasta tuomittuna ja paenneensa Unkariin vuonna 1982. Siinä mielessä tämän novellin voisi sijoittaa myös Helmet-haasteen kohtaan 35, entisen itäblokin maasta kertova kirja novelli.

Ida sen sijaan rukoilee sellaista, mitä Hyväjumala ei voi täyttää, sillä jos hän täyttäisi rukouksen, siitä koituisi sellainen sekasorto, jota edes hän ei pystyisi korjaamaan. Monta kertaa hän on yrittänyt kiinnittää Idan huomion jonnekin muualle, mutta Ida on järkähtämätön.

Kaksi viimeistä eivät tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta, vaikka tasokkaita toki olivatkin. Zsolt Lángin (s. 1958) novelli Jumala Gellértvuorella (Isten a Gellérthegyen) on kertomus riitelevien rakastavaisten kohtaamisesta Hyväjumalan silmien alla Budapestin Gellértvuorella. Kiinnostavinta siinä oli minulle henkilökohtaisesti se, että paikka on tuttu, voin kuvitella tapahtumat niiden oikeisiin maisemiin.

[…] kipu oli uudenlainen, siihenkin asti oli sattunut kun se oli jännittänyt itsensä kaarelle ja alkanut liikkua, tunkenut itsensään sinne tänne, mutta nyt se pikku riiviö ei potkinut vaan raapi, kiivaasti, täysin voimin.

Viràg Ergősin (s. 1968) jokseenkin groteski ja kummallinen synnytystarina Maria (Mária) oli minulle hankalin niin aiheensa kuin kielensäkin puolesta. Maria viittaa siis Neitsyt Mariaan, mutta nykyajassa, ja pienokainen onkin koiranpentu. En kauheasti lämmennyt tälle, vaikka ei se missään tapauksessa huono ollut. Tämä tyyli on minulle vain vieras.

Viisi hyvin erilaista novellia siis, yhdistävänä tekijänä kääntäjä. Aika mielenkiintoista! Unkaria en osaa, joten siitä en sano mitään, mutta kyllä näissä varmaan kääntäjänkin käsiala näkyy (jos ei muuten, niin ammatitaidossa ja kielellisessä sulavuudessa). Mutta tärkeintä on tietenkin se, että kääntäjä pystyy eläytymään kirjailijan tarinaan ja kertomistyyliin ja välittämään se omalle kielelleen. Kun Unkarissa tykätään vielä leikitellä kielellä (luin kirjan saatesanoista), ei tehtävä ole aina helpoin mahdollinen! Mutta varmasti kiehtova.

Kuukauden kieli -lukuhaaste 2018

Kyllä yhteen vuoteen lukuhaasteita mahtuu – ja maailmaan kieliä.

Kuukauden kieli -haasteen ideana on lukea kussakin kuussa tietyllä kielellä alunperin kirjoitettu kirja. Listalta loistavat poissaolollaan niin suomi, ruotsi kuin englantikin, mikä sai minut höristämään korviani tai pikemminkin tarttumaan haasteeseen.

Kokonaisten kirjojen sijaan aion etsiskellä kyseisillä kielillä kirjoitettuja novelleja (juu, yhdistän haasteen novellihelmethaasteeseeni) ja tehdä siten pienen maailmanympärimatkan. Englantia ei pääse kokonaan pakoon, sillä todennäköisimmin käännösnovelleja löytyy verkosta nimenomaan tällä nykyisellä lingua francalla. Ja kuka ties sillä vanhallakin, eli ranskalla. Toki yritän lukea myös suomeksi, jos se vain suinkin onnistuu (hatunnosto suomentajille).

Kuukauden kieli -lukuhaasteen on lanseerannut ruotsalainen Ugglan & boken, minä löysin sen suomenruotsalaisesta kirjablogista nimeltä Bokhyllan i pepparkakshuset. Juu’u, vaikka en vielä lue kirjoja ruotsiksi, olen alkanut virkistämään muistiani lukemalla ruotsinkielisiä kirjablogeja 🙂

Tässä kuukauden kielet. Lähdetkö mukaan matkaan?

Tammikuu: ranska
Helmikuu: japani
Maaliskuu: puola
Huhtikuu: portugali
Toukokuu: turkki
Kesäkuu: italia
Heinäkuu: afrikaans
Elokuu: vietnam
Syyskuu: saksa
Lokakuu: espanja
Marraskuu: arabia
Joulukuu: venäjä