Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).