”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)
Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.
Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.
Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”
Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.
Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.
Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.
Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.
Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.
Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!
Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.
Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)
Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)
Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.
Aukeamia 