101 kirjaa ja miten niiden kanssa kävi

Vuosi 2017 ja samalla itsenäisen Suomen 100-vuotisjulhavuosi alkaa olla lopuillaan, joten on aika erilaisille yhteenvedoille. Aloitan Ylen 101 kirjaa -hankkeesta, josta innostuin vuoden alussa.

Idea oli minusta loistava: yksi kirja kultakin itsenäisyyden vuodelta. Mikä loistava tilaisuus minun kaltaiselleni suomalaista kirjallisuutta suhteellisen huonosti tuntevalle korjata virheeni ja samalla tutustua kotimaani historiaan kirjallisuuden kautta. Sillä mikä kertoisi ajastaan paremmin kuin kirjallisuus? Ja kun ulkosuomalaiselle ne suomalaiset kirjastot ja kirjakaupatkin ovat yleensä tavoittamattomissa, voisi kirjat lukea nyt suoraan läppäriltä. Great.

Alku ei tosin vaikuttanut kovin lupaavalta: osa kirjoista olisi vaatinut jälleen uuden tilin ja systeemit, joten jätin ne väliin. Ja Edith Södergrankin oli vain ruotsiksi, vaikka se esiteltiin suomeksi. Pöh. No, joku toinen kerta sitten. Mutta sitten oli ne loput, joita varten tarvitsi vain helposti luotavat Ylen tunnukset tai kirjastokortin numeron, ja tällä viisiin homma lähtikin pelaamaan. Kirjanmerkkiäkään ei tarvinnut, ohjelma tiesi mihin olit jäänyt.

Lainasin siis kirjoja melko surutta ja luin niitä enemmän tai vähemmän. Osan lainasin ihan siksikin, että saisin jonkinlaista kosketuspintaa ja näytettä kirjailijan tyylistä. Kuvittelin oikeasti lukevani useammankin kirjan kokonaan, mutta järkytyksekseni huomasin nyt, että loppuun asti luin vain kaksi (runo)kirjaa: Katri Valan Paluun ja Eeva Kilven Animalian. Saima Harmajaan runoteosta Sateen jälkeen  luin sieltä täältä, mutta ei siitä silti merkintää saa. Runoja jos olisi ollut enemmänkin, olisin varmaan saanut useamman sulan hattuuni.

Entä sitten ne muut? Yritin valita suht lyhyitä ja taitoltaan ilmavia kirjoja, joiden ajattelin sopivan koneelta luettaviksi, ja muuten sellaisia klassikoita tai kirjailijoita, joiden nimiin usein törmää ja joista olisi hyvä olla jonkinlainen käsitys. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä on tällainen, ja vaikka pääsinkin ihan hyvin alkuun, alkoi sen ruma kieli nostattaa sitä tuttua vastarintaa, johon suomalaisen kirjallisuuden lukemiseni on niin usein tyssännyt. Vähän samaan tapaan kuin teatterin kanssa, lopetan katsomisen siinä vaiheessa kun näyttelijä nousee tuolille, kohottaa katseensa ja alkaa huutaa kaukaisuuteen.  Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien jäi sekin kesken, mutta sen olen sentään jo kertaalleen lukenut, joten en oikeastaan menettänyt mitään.

Seuraavaksi tartuin Pirkko Saision Kainin tyttäriin, ja yllätyin positiivisesti hänen kauniista ja ilmavasta tekstistään, olin odottanut jotakin aivan muuta. Naisten välinen rakkaus ei kuitenkaan iskenyt minuun niin paljon, että olisin jatkanut. Ehkä kirjana, ei e-kirjana. Kreetta Onkelin Ilonen talo tyssäsi alkuunsa synkkyytensä vuoksi, samoin Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Innostuin myös mahdollisuudesta lukea Patjim Statovcin Kissani Jugoslavia, mutta se heti alkuunsa vyöryvä homoeroottisuus sai minut palauttamaan kirjan. Olin hiukan pettynyt, sillä odotin siltä muuta.

No, yrittänyttä ei laiteta, joten lainasin taas lisää. Kokeilin muutamaa, joista en päässyt lyhyttäkään alkua pitemmälle, mutta sitten tärppäsi. Rosa Liksomin Hytti no. 6:een palasin uudestaan ja uudestaan. Se on kummallinen kirja, hylkii ja kutsuu luokseen. Paperikirjana se menisi varmasti nopeasti, bussissa tai junaa odotellessa. Olen nyt ehkä puolivälissä, loppuun koitan päästä nyt tai joskus myöhemmin. Aapelin Pikku Pietarin piha taas on klassikko, ja nyt ymmärrän miksi. Hurmaava pieni kirja, joka kertoo elämästä 1920-luvun Kuopiossa.  Pidän sen tunnelmasta, huumorista, tarinoinnista, hahmoista – ajasta joka on mennyt ja jota ei saa enää takaisin, sellaisesta yhteisöllisyydestä, joka tuntuu olevan kokonaan menetetty. Vai onko? 1920-luvulla elettiin veljessodan jälkeisiä vuosia, ja tuli se jako punaisiin ja valkoisiin tässäkin teoksessa nopeasti ilmi. No, kesken on tämäkin kirja, toistaiseksi ainakin.

Valitettavasti haastekirjojen lukuoikeus näyttää loppuvan vuoden 2017 päättyessä, joten jollen ole nyt tosi nopea, jää keskeneräisten lopetteleminen hamaan tulevaisuuteen. Uteliaisuuteni on joka tapauksessa herännyt, ja palaan varmasti näihin ja muutenkin suomalaisiin kirjoihin tulevaisuudessa. Kiinnostavan lisän aiheeseen antaa tämä historiaperspektiivi, se, mitä kirjallisuus ajastaan kertookaan. Kiitokset siis Ylen kulttuuritoimitukselle tästä vuodesta, toivottavasti uusia kirjaprojekteja nähdään myös jatkossa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.