Plutoniumia. Strontiumia. Cesiumia. Jodia. Ne sanat me nykyään osaamme. Pesin meidän vaatteemme, ja me kuurasimme nahkamme ollaksemme puhtaita. Mutta sisuskalujemme puhtaudesta en tiedä. (s. 55)
Aivan ensimmäiseksi täytyy nostaa Pirkko Lindbergille hattua. Tämä yli seitsemänkymppinen rouva lähti Japaniin nähdäkseen ja kuullakseen itse, miten Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten ihmisten elämään, ja tästä matkastaan hän on kirjoittanut kirjan Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt).
Pienistä puutteistaan (alkukankeus ja valitettavan runsaat kirjoitusvirheet) huolimatta kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, en kerta kaikkiaan kyennyt laskemaan sitä käsistäni ja hotkaisin sen vastoin tapojani parissa päivässä. Ja tein muistiinmerkintöjä. Paljon.
Lindberg ehtii matkallaan kulkea Tokiosta Fukushimaan, edelleen Hokkaidolle, kohti Okinawaa ja vihdoin Kyushulle. Hän tapaa ydinvoimavastaisia mielenosoittajia, kotinsa menettäneitä fukushimalaisia, eri puolille Japania muuttaneita ydinonnettomuuspakolaisia, luomuviljelijöitä, voimalan lähelle lehmiä hoitamaan jääneen ja Japanissa julkkikseksikin nousseen karjatilallisen, amerikkalaisen zenbuddhistiprofessorin ja poliitikoista suomalaisen, sittemmin japanilaistuneen Marutei Tsurusen, sekä monia muita.
Kaikista näistä omakohtaisista kertomuksista, kokemuksista ja mielipiteistä piirtyy kuva, jossa yksi maailmankuva pirstaloitui hetkessä. Harva japanilainen enää luottaa viranomaisiin tai poliitikoihin, jotka valehtelevat, manipuloivat mittaustuloksia ja pimittävät tietoa. Onpa Shinzo Aben johtama hallitus (tällä hetkellä johdossa on siis eri puolue kuin onnettomuuden aikana) pikavauhtia vienyt läpi lainkin, jonka mukaan ydinvoimaloiden kunto on salaisuus, terrorismiverukkeella, milläs muullakaan…
Samoin piirtyy kuva maasta, ei voinut edes villeimmissä unissakaan kuvitella että mitään tällaista voisi koskaan tapahtua. Ydinvoimalathan ovat turvallisia! Nehän tuottavat halpaa ja puhdasta energiaa! Näin siis maassa, joka tietää kyllä mitä atomipommit tekevät, jolle amerikkalaiset siitä huolimatta myivät (tai pakottivat?) ydinvoima-aatteensa ja joka tunnetaan maanjäristyksistään…
Samaa jääräpäistä sinisilmäisyyttä ja toisaalta ydinvoimateollisuuden härskiä ja leppymätöntä propagandaa nähdään meillä Suomessa, mikä pitkälti onkin syy koko kirjan kirjoittamiseen. Ja siinä se on enemmän kuin paikallaan. Meidän ylimielisyytemme ja lähestulkoon hurmoshenkinen ydinvoimauskomme on aivan samanlaista kuin Japanissa oli ennen onnettomuutta:
”Meillä ei voi tapahtua mitään, meidän osaamisemme ja tekninen tasomme tekee meistä erehtymättömiä.” (Pyhäjoen kunnanvaltuusto Futabamachin aavekaupungin entiselle pormestarille)
Niin, kunnes posahtaa. Ja sitten on myöhäistä, kuten Japanissa on nyt nähty. Sitten kun lapsia ei voi enää päästää ulos leikkimään, kun elinkeinonsa menettäneet viljelijät ajautuvat joukolla itsemurhiin, kun maatalousministeriön edustajat lahtaavat säteileviä eläimiä ”vaeltavana katastrofiromuna”, kun perheet hajoavat, kun on huoli ruoasta ja juomasta, kun kilpirauhasiin tulee muutoksia, kun syövät yleistyvät. Niin, netin ydinvoimalobbarit mielellään muistuttavat, että kukaan ei kuollut ydinvoimalaonnettomuuteen (mikä on ylipäänsä valhe, sillä mm. ydinvoimalan työntekijöitä ja jopa sen johtaja on kuollut nopeasti edenneisiin syöpiin; tämä ei tule kirjassa esiin, tiedänpähän vain muuten), mutta asia ei ole niin yksinkertainen, ja se on tämän kirjan pääsanoma.
Mutta ei huolta! Aina voi kääntää katseet muualle, kuten Shinzo Aben johtamassa Japanissa tehdään. Fukushiman vaurioitunutta voimalaa joudutaan jatkuvasti jäähdyttämään, se vuotaa edelleen satoja tonneja radioaktiivista vettä mereen, säteilevää jätettä on levitetty eri puolille maata solidaarisuuden nimissä, ydinjäteongelmaa ei ole ratkaistu ja koko vaurioitunut voimala on edelleen tikittävä aikapommi, minkä lisäksi ihmiset on jätetty oman onnensa nojaan, mutta mitä siitä! Japani pitää olympialaiset.
Kummallinen on ihmisluonto. Kuten eräs haastatelluista toteaa:
”Aina on kansaa, joka antaa mielihyvin esivallan rauhoittaa heidät. He tuntevat totaalista voimattomuutta tämän kaiken edessä, ja silloin on yksinkertaisinta kääntää selkänsä ja jatkaa elämäänsä.”
Hetkittäin tosiaan tuntuu, että ihmiskunnalla ei ole toivoa, kunnes sitten tulee ilonpilkahduksia. Monien haastateltujen mukaan Japani ei voi palata enää takaisin ydinaikaan, ei vaikka (amerikkalaisten marionetti) Abe kuinka haluaisi käynnistää voimalat uudestaan. Japani on monella tavalla muuttunut: se satsaa aurinkovoimaan ja muihin luonnollisiin energiamenetelmiin, ja uuden alku piilee nimenomaan kansassa, poliitikot tulevat perässä. Ja onpa olemassa pieni saarikin, jonka asukkaat ovat vuosikymmenet pitäneet pintansa ydinvoimateollisuuden edustajia vastaan, kuin gallialaisten kylä roomalaisia vastaan! Heidät on yritetty ostaa, heitä on yritetty painostaa, haastaa oikeuteen ja mitä vielä, mutta ehkäpä he nyt ovat sittenkin voittaneet?
Ydinvoimalobbaus on Suomessa edelleen vahvoissa kantimissa, eikä ole iso yllätys että suuret kustantamot eivät halunneet kirjaan tarttua. Ruotsiksi se ilmestyi lopulta S&S:ltä ja suomeksi vastikään markkinoilta vetäytyneeltä Savukeitaalta. Samaa hyssyttelyä on luettavissa Turun Sanomien arviosta, jossa kirjaa yritetään väkisin vääntää fiktioksi (!!) ja säteilyongelmaa huiskutella ylös vuorille kauas ihmisistä… Toisaalta uusliberalistinen ja ydinvoimamyönteinen Hesari ei edes arviota kirjoittanut.
Lopuksi maailman- ja mediapolitiikkaa mielenkiintoisesti valottava kommentti, joka tulee Lindbergin avustajana toimineelta iranilaisjournalisti Afsin Valinejadilta heidän saavuttuaan Okinawalle, jota Yhdysvallat epävirallisesti edelleen miehittää ja jonka sotilaat ovat syyllistyneet saarella moniin raiskauksiin, murhiin ja muihin rikoksiin:
”[…] oli miten oli, useimmat japanilaiset toivovat ne kaikki tyynni niin kauas kuin pippuri kasvaa! ”
Nytkään [autossa istuva japanilainen] Oono ei sano mitään, ja Afsin jatkaa:
”Mutta niin pian kuin jenkkien tukikohdissa tässä maassa alkaa polttaa, niin yllätys yllätys, Pohjois-Korea laukaisee mahdollisesti atomipitoisen raketin meren yli, ja silloin asiasta vaietaan. USA pysyy kyllä täällä vielä hyvän aikaa.” (s. 183)
Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti (Fukushima för evigt)
suomentanut Pentti Saaritsa
Savukeidas, 2016
235 sivua
lainattu kirjastosta
Aukeamia 
Erittäin hyvä bloggaus kirjasta ja ydinvoimasta. Olen ydinvoimavastainen ja olen ollut sitä aina. Kannatan ainoastaan ydinvoimavastaista politiikkaa. Tsernobylin ydinräjähdys oli kauhea ja saaste levisi myös Suomeen. Fukusiman räjähdys oli yhtä kauhea ja mitä tuhoa se teki Japanille!
Ympäri maapallon ovat esim. mehiläiset kadonneet, koska myös Tsernobylin jälkeen mehiläiset katosivat. Kun yksi laji katoaa, se vaikuttaa moneen muuhun omassa ravintoketjussa.
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä, on täysin käsittämätöntä että toisen maailmansodan (atomipommien!) jälkeen ylipäätään tälle tielle lähdettiin. Raha puhuu, ja valitettavasti raha on ydinvoiman takana. Toivon todella, että Japanissa aletaan näyttää mallia uusiutuvien energiamuotojen saralla, heillähän sitä riittää jalkojensa alla. Abe liittolaisineen jänkää vastaan, ja on maassaan hyvin vihattu, mutta hänen asemansa näyttää tällä hetkellä olevan horjuttamaton. Miksiköhän…
Kirja on todella mielenkiintoinen ja suosittelen sitä lämpimästi; joitakuita näyttää häirinneen Lindbergin omat mielipiteet, mutta aika vaikea kaikesta tästä on neutraalisti kirjoittaa, kun siihen liittyy niin paljon salailua, kähmintää, mafiaa, politiikkaa, jne.
TykkääTykkää