Helmikuun kieli oli japani

Kuukauden kieli -haasteessa oli helmikuussa japanin vuoro. Kirjallisuusmaana Japani on toinen suosikkini Ranskan ohella, ja olinkin suunnitellut lukevani helmikuussa paljon japanilaista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pääsin kotimaisten kirjastojen ääreen ja siirsin luettavaksi tarkoittamani japanilaisen novelliantologian syrjään. Sen aika tulee myöhemmin, ehkä kuitenkin tänä vuonna.

Sattumaa sen sijaan oli, että kaksi helmikuussa lukemistani kirjoista liittyivät teemoiltaan Japaniin. Pirkko Lindbergin Fukushima ikuisesti on nk. ekologinen matkakirja, jonka tarkoituksena on selvittää, millä lailla Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut tavallisten Japanissa asuvien ihmisten elämään. Hyvin kiinnostava kirja. Zinaida Lindénin romaanissa Ennen maanjäristystä Japania tarkastellaan puolestaan maassa asuvan ulkomaalaisen – venäläisen sumopainijan – silmin. Ulkopuolinen tunne kertomuksessa olikin, japanilaisuuteen se ei sumopainista huolimatta sen syvemmin pureudu. Eikä varmaan voisikaan, kun kirjoittaja ei ole japanilainen.

Eilen sitten tarmistauduin ja luin kaksi japanilaista novellia. Tunnelma näissä tosiaan on aivan toinen:

• Jun’ichirō Tanizaki: The Tattooer
• Ryūnosuke Akutagawa: A Strange Story

Luin molemmat kertomukset englanninnoksina, Tanizakin novelli tosin löytyisi suomennettunakin nimillä Tatuoija ja Tatuointi kokoelmista Unien silta ja Fantastisia kertomuksia. Tanizakin novelli toimi englanninnoksenakin hyvin, kun taas Akutagawan (amerikan)englanninnos oli valitettavasti aika huono; siinä ei välity lainkaan kielelliset hienoudet, ainoastaan tarina, minkä lisäksi erisnimien kirjoitusvirheet ovat anteeksiantamattomia (sellaista paikkaa kuin Kamagura ei tietääkseni ole, kyseessä lienee Kamakura, Tokion lähellä oleva kaupunki ja yksi Japanin historiallisista pääkaupungeista, minkä lisäksi päähenkilö Chiekon ei pitäisi hypätä välillä Cheikoksi…).

Tatuoija on Tanizakin ensimmäisiä julkaistuja novelleja (1910) ja se teki hänet kuuluisaksi. Kertomus sijoittuu Edo-kauden Tokioon, aikakauteen, jolloin ihmisillä oli aikaa ja rahaa huvitella, käydä kabukiteatterissa ja ilokortteleissa. Tatuoinnitkin olivat suosiossa, niitä ottivat muutkin kuin kantotuolien kantajat ja merimiehet: jopa samurait ja kauppiaat saattoivat tatuoida ihonsa – vaan eivät naiset. Tarinan tatuoija on alansa parhaimpia, hänellä on varaa kieltäytyä työstä jos iho ei miellytä, ja toisaalta asiakkaat antavat hänelle vapaat kädet niin kuvion kuin rahankin suhteen. Mutta tatuoijalla on toinenkin puoli: hän on sadisti, joka nauttii asiakkaalleen tuottamasta kivusta. Miehen ihon tatuoiminen ei kuitenkaan tuota hänelle täyttä tyydytystä, hänen unelmansa on naisen puhtaan ihossa, jonka hän haluaa ottaa omakseen. Sellainen löytyy, kun geishatalon nuori tyttö, jossa hän näkee tämän pimeän puolen, tulee kohdalle. Hän tatuoi tämän selkään mustanlesken, hämähäkin, joka vapauttaa tämän todellisen luonteen kahleista. Samalla tatuoijasta tulee hänen ensimmäinen uhrinsa. Uskomattoman hieno novelli!

Akutagawan A Strange Story on tunnelmaltaan täysin toisenlainen. Se kertoo tarinan miehestä ja vaimosta, jotka sotaväki on erottanut toisistaan, ja jotka ovat yhteydessä toisiinsa mielen voimalla, punahattuisen kantajan kautta. Tarina on kaunis ja kiehtova, mutta valitettavasti amerikanenglannin köyhä ilmaisu kadottaa siitä jotakin oleellista. Tämän lukisin mieluummin hyvänä suomennoksena.

Tällaista. Maaliskuussa onkin sitten puolan vuoro, jälleen yksi kiinnostava kirjallisuusmaa. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy.

Luitko sinä helmikuussa jotakin japanilaista?