Kesäkuun kieli oli italia

Kesäkuu tuli ja meni – nopeasti. Kuukauden kielenä oli italia, johon olisin halunnut paneutua tarkemmin, mutten kiireiltäni ehtinyt. Saldoni oli surkea yksi novelli, joka sekään ei erityisesti innostanut, vaikka olikin sinänsä mestarillisen Italo Calvinon kirjoittama. Luin tarinan englanniksi, se löytyi The New Yorkerin sivuilta; kolme juttua saa lukea kuukauden aikana ilmaiseksi ja minä valitsin tämän. Grazie mille rapakon taakse.

The Adventure of a Skier kertoo italialaispojan ja sveitsiläistytön kohtaamisesta alpeilla. Tyttö on rämäpäisen poikaporukan saavuttamaton ihanne, reipas nuori nainen, joka saa poikien varauksettoman kunnioituksen nousemalla laskettelurinnettä ylös laittamalla suksiinsa jonkinlaiset suojat (ski skins, ihan uusi termi minulle) ja laskettelemalla kauniisti, luonnollisin liikkein ja nopeasti, kun pojat vain räpeltävät, kaatuilevat ja sekoilevat. Tarinan sankaripojalla ja -tytöllä ei ole nimiä; he ovat vain vihreäkakkulainen poika ja vaaleatukkainen tyttö. Ja juuri he osuvat lopulta yhdessä hiihtohissiin, samalle kapulalle, nousevat yhdessä ylös rinteen huipulle ja eroavat. Sinänsä ihan kaunis kuvaus nuoruudesta, mutta ei siinä mitään italocalvinomaista tuntunut olevan… tai ehkä olikin. Loppujen lopuksi en tiedä, sillä olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, Ritari jota ei ollut olemassa, enkä voi sanoa onko sen eriskummallisuus hänen ainoa tyylilajinsa. Wikipediassa todetaan Calvinon tutkiskelevan teoksissaan sattumia ja sattumuksia, ja ne kyllä löytyvät tästäkin novellista. No, hyvä sysäys jatkaa tutustumista.

[Ja jos olisin huomannut ajoissa, että näitä adventureja on ainakin kolme, of a skier, of a photographer ja of a poet, olisi ollut mielenkiintoista niitä tässä yhdessä vertailla, mutta huomasin noiden kahden muun olemassa olon vasta tätä postausta kirjoittaessani eli liian myöhään…]

Sinänsä Calvino oli kyllä hauska sattuma Kuukauden kieli -haasteeseen, sillä hän syntyi Kuubassa, vaikka olikin kansalaisuudeltaan italialainen ja eli suurimman osan elämästään Italiassa. Tämän haasteen rajoina kun eivät ole maan rajat vaan kieli: italiaksi mielletään yleensä nimenomaan Italiassa asuvat, mutta voihan heitä olla muuallakin. Jäinpä sitäkin miettimään, miten sääli on oikeastaan se, että Yhdysvalloissa englanti on jyrännnyt muut kielet (paitsi espanjan, kiitos eteläamerikkalaisten) alleen. Miten mielenkiintoista olisikaan, jos esimerkiksi amerikanitalialaiset olisivat säilyttäneet kielensä paremmin. Tästä päästään taas takaisin Calvinoon: kuollessaan hän oli valmistamassa luentoja (italiaksi tietenkin) Harvardin yliopistoon. Tekstit julkaistiin postuumisti, suomeksi ne ilmestyivät Loki-kirjojen kustantamana vuonna 1995 nimellä Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Täytyykin laittaa lukulistalle tuo.

Aiemmin tänä vuonna olin lukenut Luigi Pirandellon novellin War, joka teki voimakkaan vaikutuksen. Näin olenkin tykännyt tänä vuonna novelleja lukea, mahdollisuuksina tutustua kirjailijoihin, joiden tuotantoon en syystä tai toisesta ole paremmin (tai ollenkaan) päässyt tutustumaan. Aion jatkaa.

Ensi kuussa onkin sitten afrikaansin vuoro. Aikaa olisi minullakin enemmän, mutta rasti on aika vaikea, mieleen tulee vain pari kirjailijaa: J.M. Coetzee ja André Brink. Moni muu eteläafrikkalainen kun kirjoittaa englanniksi. No, katsotaan mitä löytyy.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin alkujaan italiaksi kirjoitettua?

Novellihaaste 2:n koonti

Nipvet-blogin Juhan luotsaama Novellihaaste 2 päättyy huomenna sunnuntaina, joten on pienen yhteenvedon aika.

Luettuani nyt muiden kirjabloggaajien koontipostauksia huomaan lähestyneeni aihetta hiukan toisella tavalla, sillä olen etsinyt luettavakseni yksittäisiä novelleja. Osa on ihan perinteisistä novellikokoelmista; en vain ole lukenut koko kokoelmaa, vaan muutamia kustakin. Mutta suurimman osan lukemistani novelleista olen löytänyt netistä. Suomeksi ei tällä tavalla valitettavasti juuri lukemista löydä, englanniksi sitä vastoin runsaasti. Eikä pelkästään englanninkielisiltä alueilta, vaan ympäri maailman, kiitos kääntäjien. Olenpa lukenut suomalaisiakin novelleja englanniksi käännettynä!

Nipvetin novellihaasteessa nousi kaksi asiaa esiin: toisaalta pyydettiin peukutuksia juonen, henkilön, tunnelman, jne. suhteen, eli tällä tavalla nostamaan ylös yksittäisiä novelleja kokoelmien sijaan. Minusta tämä oli mainio idea, sillä juuri sellaisina novelleista eniten pidän, yksittäisinä teksteinä. Olen huono kokonaisten kokoelmien lukija, en osaa ahmia novelleja putkeen – kukin kertomus kun tarvitsee ilmaa ympärilleen, ja jään niitä aina miettimään. Siksi omassakin hyllyssäni on novellikokoelmia, joihin palaan aina silloin tällöin, luen yhden tekstin, ehkä kaksi, ja tyrkkään kirjan takaisin hyllyyn seuraavaa kertaa odottamaan. Haastetta varten yritinkin novelleja alkuun peukuttaa, mutta lopulta se jäi. * + ** + *** eli kolme lisäystä tekstin lopussa.

Toinen juttu oli luetuimman novellikirjailijan etsiminen. Tähän en taida pystyä kantamaan korteani kekoon, lukemani kirjailijat ovat niin sekalainen sakki. No,  yhden novellin luin Lucia Berliniltä ja kaksi Raymond Carverilta, jotka näyttävät olevan tällä hetkellä hyvin suosittuja. Minuun kumpikaan ei tehnyt suurta säväystä, vaikka hyviä novelleja ne teksteinä toki olivatkin. Suomalaisista jäivät mieleen Leena Krohn (yksi luettu novelli) sekä Zinaida Lindén* ja Johanna Sinisalo (kumpaiseltakin kaksi).  Raija Siekkisen novellin Nälkä luin suomeksi ja englanniksi (ja totesin käännöksen menettäneen paljon tunnelmasta ja tyylistä). Veikko Huoviselta kuuntelin kaksi novellia ja totesin hänen todella olevan synnynnäinen tarinoitsija.

Entä ne varsinaiset mielitietyt? Osa novelleista unohtuu pian, osa jää kirkkaana mieleen. Suurimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Claire Castillonin Junarutiineja, Anaïs Ninin The Mouse, Luigi Pirandellon War, Jun’ichirō Tanizakin The Tattooer, Seirai Yūichin novellit Stone ja Insects sekä Behçet Çelikin All the streets of the city.

Kaikkiaan luin/kuuntelin neljäkymmentä novellia. Viime vuonna saldoni jäi vain muutamaan, mutta tämän vuoden puolella innostuin täyttelemään Helmet-haastetta novellein, ja Kuukauden kieli -haasteeseenkiin ryhdyin etsimäään pääosin yksittäisiä novelleja. Lukutahtini on ollut vaihteleva: keväällä ahmin kirjoja, sitten (fyysiset) työt veivät aikani.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta, ehkä sille tulee taas jatkoakin?

*Höpsis, olin täysin unohtanut että luin kokonaan Zinaida Lindénin novellikokoelman Nuorallatanssija – ja jopa postasin siitä. Kuinka monta novellia siinä oli, en muista, mutta lukemieni novellien kokonaismäärä onkin siis enemmän kuin 40, mutta minkä verran, en tiedä… Toisaalta tämä unohdus vain vahvistaa yllä pohtimaani yksittäisten novellien ja kokoelmien suhdetta, siis minun suhdettani lukijana niihin – unohdan kokoelmat ja muistan yksittäin valitsemani novellit. Jännä juttu sinänsä.

** Höpsis 2: Luinhan minä Ryūnosuke Akutagawankin novellikokoelman kokonaan ja kirjoitinkin siitä.

*** Lisäys 2: Peukutuksen sijaan innostuin kyllä kirjoittamaan yksittäisistä novelleista, etenkin vuoden alussa. Omat postaukset kirjoitin Lucia Berlinin, Anaïs Ninin, Doris Lessingin, Claire Castillonin, Luigi Pirandellon, George Sandin, Vladimir Nabokovin ja Uuno Kailaan novelleista. Lisäksi kirjoitin unkarilaisista novelleista erikseen ja Kuukausin kieli -haasteeseen myös. En koe novelleista kirjoittamista sen vaikeampana kuin kokonaisista kirjoistakaan kirjoittamista, sen sijaan olen huomannut novellien jäävän paremmin mieleen tai avautuvan eri tavalla, kun niitä käsittelee myöhemmin mielessään ja kirjoittaa niistä. Tämä oli uutta minulle(kin), ja kiehtova huomata.

Pahoitteluni tästä hiukan hyppelehtivästä postauksesta lisäyksineen, olen kirjoittanut hiukan kiireessä…

 

Tietokirjahaasteen koonti

Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjahaaste oli ja meni, mutta koska luin keväällä tavanomaista enemmän tietokirjallisuutta (no, non-fictionia ainakin, jos ei ihan hard-core-tietokirjallisuutta), ajattelin tehdä pienen yhteenvedon.

Pidättäydyin tasolla 1 (helppo), eli luin oman mieltymykseni mukaan.

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti. Ekologiseksi matkakirjaksikin tituleerattu teos, jossa Lindberg tutustuu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeiseen Japaniin yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Erittäin mielenkiintoinen katsaus, joka avasi silmiä.

Carita Österberg: Gambatte! Japaniin vie tämäkin teos, tällä kertaa puutarha-alan pariin. Harmi kyllä konsepti on hiukan hakusessa, eli en kokenut saavani kirjasta kauheasti irti. Nopealukuinen teos joka tapauksessa, ja opin minä tästäkin jotain uutta.

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä. Meneekö tämä tietokirjallisuuden piiriin vai mihin? Kategorisointi on joskus hankalaa. Mutta koska kyseessä ei ole runous eikä proosa, niin menköön. Erinomaisen kiehtovia pohdintoja ja huomioita joka tapauksessa Saarikoskelta, niin Ranskasta kuin kaukaa katsottuna kotimaastakin.

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke. Johdattelee tuoksuvien kasvien pariin, paljon vinkkejäkin. Nappasin kirjaston esittelyhyllystä, kun lainauskoneen vieressä oli. Haaveilen omasta tuoksuvasta puutarhastani… sitten joskus…

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Valtavan mielenkiintoinen katsaus tietokirjailijan työskentelyyn ja kirjojen syntyyn. Mielenkiintoisia huomioita myös Venäjästä ja suomalaisten Venäjä-tietämyksestä.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Esseemäinen teos, joka tavoittelee yleispätevyyttä hiukan hapuillen. Honkasalon omat pohdinnat ovat kiinnostavia, lainaukset keskustelupalstoilta ja amerikkalaisista (viihde)tutkimuksista latistavat kokonaisuuden.

Lisäys: Unohdin Jörkan. Miten minä Jörkan unohdin?

Jörn Donner: SuomiFinland©. Luen tämänkin tietokirjoihin, vaikka pedantti voisi olla eri mieltä. Kyseessä on donnermaisen piikikäs (kirjoittajan mukaan) paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen kirja, joka lienee tilausteos Suomen 100-vuotisjuhlia varten. Ja miksipä ei. Donnerilla on yli 80 vuoden kokemus tästä maasta, jota hän tarkastelee lähinnä omasta näkökulmastaan. Minusta se oli kiehtovaa. Ja mieleen jäi myös hänen epäilyksensä sairastamansa kolmen syövän syystä.

Postaamatta on jäänyt yksi teos:

Seija ja Rauno Tirri (toim.): Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja. Mielenkiintoinen, mutta ulkoasultaan aika vaatimaton teos vie 1440-luvun suomalaiseen yrttitietouteen. Kyseessä on suomennos (ja uusruotsinnos sekä englanninnos) alkuperäisestä ruotsinkielestä tekstistä ja esittelee muutaman tuolloin käytetyn yrtin. Odotin tältä kirjalta vähän enemmän; se oli kyllä kiinnostava vilkaisu 1400-luvun Suomeen ja lääkeyrtteihin, mutta oli todella nopeasti luettu (kahvilassa yhden kahvikupillisen aikana. Toki sisäistäminen veisi enemmän aikaa, heh, tekstin siis). Siksi innostuinkin luettuani, että nyt koko käsikirjoitus on suomennettu; yrttikirja on siitä siis vain osa. Täytynee tarttua siihen seuraavan kerran.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta Klassikkojen lumoihin!

 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaiken maailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta

Yasmina Khadra: Attentaatti

”Puhutaanpa vielä vaimostanne, tohtori Ja’fari.
”Olette väärillä jäljillä. Vaimollani ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta häntä syytätte. Hän oli siinä ravintolassa sattumalta aivan kuten kaikki muutkin. Siham ei mielellään laita ruokaa tultuaan matkoilta. Hän oli poikennut syömään jotakin. Asia on niin yksinkertainen. Olen elänyt hänen kanssaan viisitoista vuotta ja tiedän kaikki hänen salaisuutensa. Olen oppinut tuntemaan hänet, ja jos hän olisi salannut minulta jotakin, olisin kyllä jossain vaiheessa huomannut sen. (s. 37)

En tiedä mistä Yasmina Khadran nimi oli jäänyt mieleeni, mutta kun selailin Akateemisen kirjakaupan (laajaa) poistokirjojen valikoimaa, tartuin hänen teokseensa Attentaatti. Kolme euroa. Ei paha, mutta onko tämä se suunta, johon haluamme Akateemisen menevän, nurisin mielessäni. Kävi kuitenkin niin, että juuri sieltä, poistokirjojen seasta, tein todellisen löydön.

Otin Attentaatin matkalukemiseksi. Se oli sellaiseksi oikein sopiva niin kooltaan, painoltaan kuin pituudeltaankin: 223 sivuun mahtuu kokonainen tarina, eikä siinä todellakaan ole yhtään ylimääräistä sanaa, kuten takakannen mainoslauseessa todetaan. Kiinnostusta lisää se, että kirjailijanimi Yasmine Khadra on pseudonyymi; sen takaa löytyy Algerian armeijan entinen upseeri Muhammed Moulessehoul, joka käytti vaimonsa etunimiä välttääkseen sensuurin ja selvitäkseen kirjailijana Algerian sisällissodasta (kertoo meille Wikipedia).

Attentaatti kertoo arabitaustaisesta israelilaiskirurgista Amin Ja’farista, joka on omistanut elämänsä muiden auttamiseen ja hengissä pitämiseen. Hän on joutunut taistelemaan saavuttaakseen asemansa ja valinnut aseekseen sopeutumisen: jännitteet ja ennakkoluulot ovat tiukassa maassa, jossa juopa kahden kansan välillä on syvä. Kun Ja’farin vaimo kuolee itsemurhaiskussa ja osoittautuu sen päätekijäksi, miehen elämä murenee hetkessä. Hän lähtee etsimään syitä ja syyllisiä, jotka muuttivat hänen vaimonsa lapsia tappavaksi terroristiksi. Matka vie hänet Betlehemiin, Nasaretiin ja lopulta Jeniniin

Luin kirjan jo huhtikuussa, mutten ehtinyt siitä postaamaan. Se on kuitenkin jäänyt pyörimään mieleen ja luen kirjan varmasti vielä uudestaan. Kertomus valottaa hyvin mielenkiintoisella tavalla niitä syitä ja seuraamuksia, joista me kaukana Suomessakin luemme pintapuolisia uutisia. Meille ne ovat vain otsikoita: terrori-isku torilla, niin ja niin monta kuollutta; Israelin armeija kostanut, niin ja niin monta kuollutta. Mutta kaikilla niillä on tarina ja tarinan toinen puoli, se, mikä on lähtöisin epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, alistamisesta ja riistämisestä sekä arvostamisen puutteen nostamasta toivottomuuden tunteesta ja edelleen vihasta.

”Mutta ne tuhovat talon!
”Mitä väliä on yhdellä talolla, kun on menettänyt kokonaisen maan, hän huokaisee.
Sotilaat ajavat traktorin alas kuljetuslavalta. Osa heistä pitää loitolla naapureita, joita ilmestyy paikalle. Fatin auttaa suvun vanhinta ahtautumaan pyörätuoliin ja työntää hänet turvaan pihalle. Najat ei halua ottaa mitään mukaansa. Tavarat kuuluvat taloon, hän selittää. Niin kuin ennen, jolloin vallasherrat haudattiin tavaroineen.

Khadra ei sinänsä asetu kummankaan osapuolen puolelle, ei ole yhtä hyvää ja yhtä pahaa, vaan molemmissa on molempia. Sen sijaan hän tarkastelee konfliktia ja sen syitä varsin suoraan ja kiertelemättä. Eikä kosto ole vastaus mihinkään, sillä ei vihan ja pelon kierrettä katkaista, lienee hänen sanomansa. Ihan mielenkiintoista, kun kirjoittaja on ammattisotilas.

Vaikka Attentaatti ei ehkä olekaan niin sanottua suurta kirjallisuutta, se on kuitenkin teos, joka jää pyörimään mieleen, joka avaa silmiä. Ja kirjoittaa Khadra myös hienoja helmiä tekstinsä joukkoon, kuten Amin Ja’farin isän toteamus pojalleen:

Jos lähdet siitä, että perivihollisesi on se, joka yrittää kylvää vihaa sydämeesi, sinulla on jo puolet onnesta hallussasi. Toisen puolen saat kun ojennat kätesi ja poimit sen. Ja muista tämä: ei ole mitään, yhtikäs mitään tärkeämpää kuin sinun elämäsi. Eikä sinun elämäsi ole muiden elämää tärkeämpi. (s. 88)

Vielä yksi merkintä: Attentaatista löytyy yksi hienoimmista kuoleman kuvauksista, jonka olen lukenut.

Yasmina Khadra: Attentaatti
ranskankielinen alkuteos L’attentat (2005)
suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2008
223 sivua
oma ostos (poistolaarista)