Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjahaaste oli ja meni, mutta koska luin keväällä tavanomaista enemmän tietokirjallisuutta (no, non-fictionia ainakin, jos ei ihan hard-core-tietokirjallisuutta), ajattelin tehdä pienen yhteenvedon.
Pidättäydyin tasolla 1 (helppo), eli luin oman mieltymykseni mukaan.
Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti. Ekologiseksi matkakirjaksikin tituleerattu teos, jossa Lindberg tutustuu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeiseen Japaniin yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Erittäin mielenkiintoinen katsaus, joka avasi silmiä.
Carita Österberg: Gambatte! Japaniin vie tämäkin teos, tällä kertaa puutarha-alan pariin. Harmi kyllä konsepti on hiukan hakusessa, eli en kokenut saavani kirjasta kauheasti irti. Nopealukuinen teos joka tapauksessa, ja opin minä tästäkin jotain uutta.
Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä. Meneekö tämä tietokirjallisuuden piiriin vai mihin? Kategorisointi on joskus hankalaa. Mutta koska kyseessä ei ole runous eikä proosa, niin menköön. Erinomaisen kiehtovia pohdintoja ja huomioita joka tapauksessa Saarikoskelta, niin Ranskasta kuin kaukaa katsottuna kotimaastakin.
Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke. Johdattelee tuoksuvien kasvien pariin, paljon vinkkejäkin. Nappasin kirjaston esittelyhyllystä, kun lainauskoneen vieressä oli. Haaveilen omasta tuoksuvasta puutarhastani… sitten joskus…
Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Valtavan mielenkiintoinen katsaus tietokirjailijan työskentelyyn ja kirjojen syntyyn. Mielenkiintoisia huomioita myös Venäjästä ja suomalaisten Venäjä-tietämyksestä.
Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Esseemäinen teos, joka tavoittelee yleispätevyyttä hiukan hapuillen. Honkasalon omat pohdinnat ovat kiinnostavia, lainaukset keskustelupalstoilta ja amerikkalaisista (viihde)tutkimuksista latistavat kokonaisuuden.
Lisäys: Unohdin Jörkan. Miten minä Jörkan unohdin?
Jörn Donner: SuomiFinland©. Luen tämänkin tietokirjoihin, vaikka pedantti voisi olla eri mieltä. Kyseessä on donnermaisen piikikäs (kirjoittajan mukaan) paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen kirja, joka lienee tilausteos Suomen 100-vuotisjuhlia varten. Ja miksipä ei. Donnerilla on yli 80 vuoden kokemus tästä maasta, jota hän tarkastelee lähinnä omasta näkökulmastaan. Minusta se oli kiehtovaa. Ja mieleen jäi myös hänen epäilyksensä sairastamansa kolmen syövän syystä.
Postaamatta on jäänyt yksi teos:
Seija ja Rauno Tirri (toim.): Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja. Mielenkiintoinen, mutta ulkoasultaan aika vaatimaton teos vie 1440-luvun suomalaiseen yrttitietouteen. Kyseessä on suomennos (ja uusruotsinnos sekä englanninnos) alkuperäisestä ruotsinkielestä tekstistä ja esittelee muutaman tuolloin käytetyn yrtin. Odotin tältä kirjalta vähän enemmän; se oli kyllä kiinnostava vilkaisu 1400-luvun Suomeen ja lääkeyrtteihin, mutta oli todella nopeasti luettu (kahvilassa yhden kahvikupillisen aikana. Toki sisäistäminen veisi enemmän aikaa, heh, tekstin siis). Siksi innostuinkin luettuani, että nyt koko käsikirjoitus on suomennettu; yrttikirja on siitä siis vain osa. Täytynee tarttua siihen seuraavan kerran.
Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta Klassikkojen lumoihin!
Aukeamia 