Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaiken maailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta