Kuukauden kieli -haasteen viidentenä tärppinä oli turkki, johon otin varaslähdön jo huhtikuussa lukemalla Nazim Hikmetin runoja. Pidin niistä valtavasti, tämä on sellaista runoutta, joka iskee minuun.
Toukokuun lukemiseksi olin jo kaavaillut Orhan Pamukia (s. 1952), mutta jouduin perääntymään: tiesin, etten ehtisi toukokuussa kauheasti lukemaan, ja Pamukin kirjat ovat pitkiä. Ja minulla on edelleen Saramagon tiiliskivikin kesken…
Joten palasin yksittäisten novellien pariin. Ei yhtään hullumpi juttu, pääsin toteamaan, sillä aloitin kuin aloitinkin Orhan Pamukilla. The New Yorkerista löytyi novelli nimeltä Distant relations. 1970-luvulle sijoittuva tarina kertoo pitkästyneistä (uus)rikkaista istanbulilaisnuorista, jotka häilyvät perinteiden ja vapaana (seksinä) näyttäytyvän länsimaisuuden välillä. Kemal ja Sibel suunnittelevat häitään ja rakastelevat Kemalin toimiston sohvalla, mutta liittoon on tulla särö, kun Kemal ihastuu kaupan hämärässä kaukaiseen sukulaiseensa, kauniiseen ja köyhään Füsuniin. Olin lukevinani rivien välistä tiettyä sarkasmia liittyen tähän pitkäveteiseen, merkkituotteita ja näyttäviä kihlajaisia suunnittelevaan rikkaiden vanhempien lasten elämään, mutta suhteellisen lempeää kuitenkin, sillä ihmisiähän hekin ovat omine heikkouksineen ja epävarmuuksineen.
Pamukista ei kuitenkaan taida tulla haasteeseeni merkintää, sillä kertomuksen yhteydessä ei mainittu kääntäjää; se taisi olla siis englanniksi kirjoitettu. Mikä sinänsä ei ole ihme, onhan Pamuk amerikkalaisen koulun käynyt ja Yhdysvalloissa professorina toiminut.
Seuraavastakaan novellista ei tule merkintää, sillä saksanturkkilainen Emine Sevgi Özdamar (s. 1946) kirjoittaa saksaksi. Hänen taustansa kuitenkin kiinnosti, onhan Saksassa valtava turkkilaisvähemmistö. Miten nämä kaksi hyvin erilaista kansaa tulevat toimeen keskenään, on mielenkiintoinen juttu. Özdamarin novelli My Istanbul (Mein Istanbul) onkin maailmojen välissä: ensin lentokoneessa Saksan ja Turkin välissä, sitten lautalla eurooppalaisen ja aasialaisen Istanbulin välillä. Ja taivaalla loistaa kuu, joka on kuin olemassa vain Istanbulia varten. Samalla piirtyy kuva meluisasta, kiihkeästä, tunteellisesta, hajuja ja tuoksuja täynnä olevasta Turkista, joka lienee tyystin toisenalainen kuin Saksa, johon nämä ihmiset – kirjailija mukaan lukien – ovat yrittäneet sopeutua.
Lopulta löysin (jälleen uuden novellisivuston ja sieltä) kaksi alunperin turkiksi kirjoitettua novellia. Emrah Serbesin (s. 1981) The Terrorist Upstairs on kerrottu pienen pojan näkökulmasta. Nurettin on menettänyt isoveljensä ja marttyyrin veljenä ja turkkilaisena nationalistina hän hautoo kostoa terroristeille. Käykin niin, että ”yksi heistä” muuttaa Nurettinin perheen yläkertaan: nuorella miehellä on tuuhea parta, joten asiasta ei ole epäilystäkään. Utelias ja murhanhimoinen pikkupoika pääsee yläkerran terroristin, hänen kauniin tyttöystävänsä ja kurdiystävien seuraan, ja vastoin suunnitelmiaan ystävystyy näiden kanssa. Serbes kuvaa yhteiskunnan jännitteitä pienen, omaa suruaan läpikäymättömän pojan vilkkaan mielikuvituksen kautta humoristisesti, mutta vakavalla pohjavireellä. Miten paljon lapsi lainaakaan aikuisten ajatusmaailmasta… Mainio novelli, jonka voisi lukea uudestaankin.
Befçet Çelikin (s. 1968) All the Streets of the City puolestaan kertoo nimeämättömästä kaupungista, joka on asetettu ulkonaliikkumiskieltoon. Sisätiloihin pakottaminen käy etenkin nuorten miesten hermoille: ”Come and take me out, Kemal,” he said, ”I can’t stay home anymore. I can’t breathe, my hands, my feet, they have a mind of their own.” Tähän pyyntöön, kuin rukoukseen, Kemal tovereineen vastaa, ja lähtee vaaralliselle matkalle läpi suljetun kaupungin, päästääkseen ystävänsä hetkeksi ulos talosta, jutellakseen tämän kanssa tähtitaivaan alla.
Alkusanoissa Çelik kertoo jättäneensä tarkoituksella tapahtumapaikan ja ajan pois, jolloin tilanteesta tulee universaali. Sellaisena minäkin suomalaislukijana sitä luin, vaikka esikuvana kuulemma onkin vuoden 2015 tapahtumat Istanbulissa. Niin, luinhan minäkin Turkin tapahtumista tuolloin, mutta olen ne autuaasti unohtanut. Miten kaukaiselta, miten mahdottomalta tuntuukaan meille ajatus, että kotikaupungista tulisi taistelutanner, jossa ihmiset pakotetaan pysyttelemään kodeissaan ja olemaan liikkumatta ulkona. Çelikin novelli pisti miettimään, se pureutui sisimpääni, vaikka lukukokemuksena se ei niin suurta vaikutusta tehnytkään.
Tällainen oli siis pieni vilkaisu turkkilaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi vuorossa on italia, joka vienee jälleen aivan uusille poluille.
Luitko sinä jotakin alunperin turkiksi kirjoitettua?