Toukokuun kieli oli turkki

Kuukauden kieli -haasteen viidentenä tärppinä oli turkki, johon otin varaslähdön jo huhtikuussa lukemalla Nazim Hikmetin runoja. Pidin niistä valtavasti, tämä on sellaista runoutta, joka iskee minuun.

Toukokuun lukemiseksi olin jo kaavaillut Orhan Pamukia (s. 1952), mutta jouduin perääntymään: tiesin, etten ehtisi toukokuussa kauheasti lukemaan, ja Pamukin kirjat ovat pitkiä. Ja minulla on edelleen Saramagon tiiliskivikin kesken…

Joten palasin yksittäisten novellien pariin. Ei yhtään hullumpi juttu, pääsin toteamaan, sillä aloitin kuin aloitinkin Orhan Pamukilla. The New Yorkerista löytyi novelli nimeltä Distant relations. 1970-luvulle sijoittuva tarina kertoo pitkästyneistä (uus)rikkaista istanbulilaisnuorista, jotka häilyvät perinteiden ja vapaana (seksinä) näyttäytyvän länsimaisuuden välillä. Kemal ja Sibel suunnittelevat häitään ja rakastelevat Kemalin toimiston sohvalla, mutta liittoon on tulla särö, kun Kemal ihastuu kaupan hämärässä kaukaiseen sukulaiseensa, kauniiseen ja köyhään Füsuniin. Olin lukevinani rivien välistä tiettyä sarkasmia liittyen tähän pitkäveteiseen, merkkituotteita ja näyttäviä kihlajaisia suunnittelevaan rikkaiden vanhempien lasten elämään, mutta suhteellisen lempeää kuitenkin, sillä ihmisiähän  hekin ovat omine heikkouksineen ja epävarmuuksineen.

Pamukista ei kuitenkaan taida tulla haasteeseeni merkintää, sillä kertomuksen yhteydessä ei mainittu kääntäjää; se taisi olla siis englanniksi kirjoitettu. Mikä sinänsä ei ole ihme, onhan Pamuk amerikkalaisen koulun käynyt ja Yhdysvalloissa professorina toiminut.

Seuraavastakaan novellista ei tule merkintää, sillä saksanturkkilainen Emine Sevgi Özdamar (s. 1946) kirjoittaa saksaksi. Hänen taustansa kuitenkin kiinnosti, onhan Saksassa valtava turkkilaisvähemmistö. Miten nämä kaksi hyvin erilaista kansaa tulevat toimeen keskenään, on mielenkiintoinen juttu. Özdamarin novelli My Istanbul (Mein Istanbul) onkin maailmojen välissä: ensin lentokoneessa Saksan ja Turkin välissä, sitten lautalla eurooppalaisen ja aasialaisen Istanbulin välillä. Ja taivaalla loistaa kuu, joka on kuin olemassa vain Istanbulia varten. Samalla piirtyy kuva meluisasta, kiihkeästä, tunteellisesta, hajuja ja tuoksuja täynnä olevasta Turkista, joka lienee tyystin toisenalainen kuin Saksa, johon nämä ihmiset – kirjailija mukaan lukien – ovat yrittäneet sopeutua.

Lopulta löysin (jälleen uuden novellisivuston ja sieltä) kaksi alunperin turkiksi kirjoitettua novellia. Emrah Serbesin (s. 1981) The Terrorist Upstairs on  kerrottu pienen pojan näkökulmasta. Nurettin on menettänyt isoveljensä ja marttyyrin veljenä ja turkkilaisena nationalistina hän hautoo kostoa terroristeille. Käykin niin, että ”yksi heistä” muuttaa Nurettinin perheen yläkertaan: nuorella miehellä on tuuhea parta, joten asiasta ei ole epäilystäkään. Utelias ja murhanhimoinen pikkupoika pääsee yläkerran terroristin, hänen kauniin tyttöystävänsä ja kurdiystävien seuraan, ja vastoin suunnitelmiaan ystävystyy näiden kanssa. Serbes kuvaa yhteiskunnan jännitteitä pienen, omaa suruaan läpikäymättömän pojan vilkkaan mielikuvituksen kautta humoristisesti, mutta vakavalla pohjavireellä. Miten paljon lapsi lainaakaan aikuisten ajatusmaailmasta… Mainio novelli, jonka voisi lukea uudestaankin.

Befçet Çelikin (s. 1968) All the Streets of the City puolestaan kertoo nimeämättömästä kaupungista, joka on asetettu ulkonaliikkumiskieltoon. Sisätiloihin pakottaminen käy etenkin nuorten miesten hermoille: ”Come and take me out, Kemal,” he said, ”I can’t stay home anymore. I can’t breathe, my hands, my feet, they have a mind of their own.” Tähän pyyntöön, kuin rukoukseen, Kemal tovereineen vastaa, ja lähtee vaaralliselle matkalle läpi suljetun kaupungin, päästääkseen ystävänsä hetkeksi ulos talosta, jutellakseen tämän kanssa tähtitaivaan alla.

Alkusanoissa Çelik kertoo jättäneensä tarkoituksella tapahtumapaikan ja ajan pois, jolloin tilanteesta tulee universaali. Sellaisena minäkin suomalaislukijana sitä luin, vaikka esikuvana kuulemma onkin vuoden 2015 tapahtumat Istanbulissa. Niin, luinhan minäkin Turkin tapahtumista tuolloin, mutta olen ne autuaasti unohtanut. Miten kaukaiselta, miten mahdottomalta tuntuukaan meille ajatus, että kotikaupungista tulisi taistelutanner, jossa ihmiset pakotetaan pysyttelemään kodeissaan ja olemaan liikkumatta ulkona. Çelikin novelli pisti miettimään, se pureutui sisimpääni, vaikka lukukokemuksena se ei niin suurta vaikutusta tehnytkään.

Tällainen oli siis pieni vilkaisu turkkilaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi vuorossa on italia, joka vienee jälleen aivan uusille poluille.

Luitko sinä jotakin alunperin turkiksi kirjoitettua?

Naisten aakkoset, C

Tarukirja-blogista lähtenyt Naisten aakkoset etenee omalla kohdallani hitaasti, mutta varmasti. C-kirjaimen kohdat täyttelin jo aikaa sitten, mutta postaus jäi julkaisematta. No, ehtiihän tuota, vaikka tänään. Eli tällaisia nimiä mieleeni nousi:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Clarice Lispector. Miten omaleimainen kirjailija! Siitä on jo aikaa, kun hänen kirjojaan luin, mutta mieleen ne ovat painuneet. Eivät välttämättä tarinankerronnaltaan, vaan pikemminkin tunnelmaltaan. Häneen palaisin mielelläni uudestaan.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Catherine Deneuve. Paitsi että hän on erinomainen näyttelijä (ja tietenkin valtavan kaunis), nostin hänelle hiljaisesti hattua, kun hän muiden ranskalaisnaisten kanssa kyseenalaisti tämän jo absurdejakin piirteitä saaneen me too -kampanjan. Sillä vaikka seksuaalinen häirintä on tietenkin idioottimaista (se on ollut sitä aina) ja miehissä toki omaa asemaansa hyväksi käyttäviä mulkkuja, niin tämä amerikkalainen kampanja alkaa tuntua masinoidulta. Kun saadaan miehet ja naiset toistensa kimppuun ja ryhdytään penkomaan jopa kymmeniä vuosia sitten tapahtuneita asioita, joista edes asianosaisilla ei välttämättä ole kovin selkeitä mielikuvia (mutta sitäkin suurempia tunteita, näin jälkikiäteen ennen kaikkea), voidaan katseet kääntää pois jostakin aivan muusta. Mistä, sitä olen viime aikoina miettinyt.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Colette. Ranskalainen naiskirjailija, jonka nimi nousee esiin siellä täällä. Käsittääkseni hän on ollut varsin villi ja epäsovinnainen, rohkeakin, nainen. Ja siis tuottelias kirjailija, aikana jolloin naisia ei kirjailijoina juuri hyväksytty. Ikävämpänä puolena taas oli hänen saksalaismielisyytensä miehityksen aikaan, mutta vaikea on siitä mitään sanoa, kun en asiaa tunne.

b) Christiane K. Luin teini-ikäisenä berliiniläisen Christiane K:n kirjoittaman omaelämäkerrallisen tarinan Huumeasema Zoo, joka teki vaikutuksen ja piti aika vakaasti kaidalla tiellä. Esimerkki oli kova. Käsittääkseni Christinelle itselleen ei käynyt yhtä hyvin, mutta tämä kirja on sellainen, jonka mielellään luetuttaisi kaikilla teini-ikäisillä.

Edelliset kirjaimet löytyvät tägin alta.

1918-haaste ja muutamia ajatuksia

Omppu Martinin emännöimä 1918-haaste päättyi eilen, ja moni on julkaissut koontipostauksensa. Tämä ei ole sellainen, sillä luin lopulta vain yhden teoksen, joka sivuaa Suomen sisällissodan tapahtumia. Oikeastaan se kertoo saaristolais-Suomen elämästä tuona mullistuksia täynnä olevassa aikakaudessa, joka päättyi veljessotaan. Pääosassa on pieni, tavallinen ihminen, johon maailman tapahtumat väistämättä vaikuttavat, joskus viiveellä, joskus etäisesti ja joskus suoranaisesti. Teos on Tapio Koivukarin Luodetuulen maa, josta bloggasin noin vuosi sitten täällä.

Syy lukemattomuuteeni lienee sama, mikä nousi monessa blogissa esiin: väsyminen. Väsyminen siihen, että vellotaan yhden asian tiimoilla, kumpi oli oikeassa, punaiset vai valkoiset, kumpi kärsi, kumpikin kärsi, valkoiset voittivat koska saivat tukea saksalaisilta (jos nyt olisi sama tilanne saksalaisten tilalla olisivat amerikkalaiset), mitä sanaa pitää tai saa käyttää sodasta (itse käytän sanaa veljessota, sillä siitähän on kyse pienen maan sotiessa toinen toistaan vastaan), ja niin edelleen ja niin edelleen, kun joskus voisi kääntää katseen siihen, miten sodan jälkeen saatiin yhteiskunta toimimaan, miten ne veljet lopulta paiskasivat kättä ja paiskasivatko, miten asiat sovittiin ja miten ehkäistäisiin vastaavan tilanteen eskaloituminen, niin ettei Suomessa enää koskaan sodittaisi, ei omien kesken eikä vieraita vastaan. No, ehkä tämä keskustelu on vasta tulossa, toivon näin.

Ajatukseni ovat toki olleet vuoden 1918 tapahtumissa. Muistan lukeneeni jonkun kirjailijan hämmästelleen, miten kaikki tietävät edelleen kummalla puolella olivat. Taidan olla poikkeus, sillä minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, kummalla puolella kumpikaan sukuni on ollut. Ehkä punaisissa, ehkä valkoisissa. Tai ehkä meidän sukumme on ollut rosé, tiedä häntä. Monta kertaa olen ollut kysymässä asiaa vanhemmiltani, mutta unohtanut. Sillä onko sillä mitään merkitystä? Enää? Ei kai, kun ei koskaan puheeksi tule.

Mutta aikakautena, historiana, sisällissota kyllä kiinnostaa. Mikrohistoriana erityisesti. Olen lukenut kiinnostuksella Hesarin sisällissotajuttuja, etenkin niitä jotka osuvat lähelle: mieleen ovat jääneet leppävaaralaisella parkkipaikalla oleva tuntemattoman saksalaisen hauta sekä nuoren tytön tekemät päiväkirjamerkinnät ja päätön nainen Hakaniemessä. Tässä jälkimmäisessä jutussa kiteytyi kaiken mielettömyys: ollaan kavereita keskenään, mutta yhtäkkiä tulee sota, jolloin yhdessä rapussa ollaan punaisia ja toisessa valkoisia, ja huhut alkovat velloa, kulkeeko yksi punaisten poika puukko taskussa vai ei, miten kulkisi kun mistä se puukonkaan olisi saanut, eikä kukaan tiedä onko niissä perää vai vain (lasten) pelosta kummunnutta mielikuvitusta.

Ehkä tähän kiteytyy toinen syy lukemattomuuteeni: en ole kauhean innokas historiallisten romaanien lukija, mutta luen kyllä mielelläni aikalaiskertomuksia. Mutta ehkä sekin muuttuu, on vain astuttava taas yhden kynnyksen yli, avasihan se Koivukarinkin kirja silmiäni aikalailla. (Kolmas syy on tietenkin osa-aikaulkosuomalaisuuteni: kun vihdoin kirjaston hyllyjen ääreen pääsee, ei sota ole sittenkään listalla ensimmäisenä.)

Vaikka muistovuosi ja samalla lukuhaaste päättyy, lukeminen jatkuu, tälläkin teemalla. Kiitoksia siis haasteesta ja kaikista koontipostauksista, joista ryhdyn lukemista etsimään.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

”Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?
Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä niin kauan, mutta nyt vedin käteni pois.
”Mistä helvetistä minä tiedän. (s. 41)

Elina Hirvosen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman on jäänyt mieleeni paitsi kauniin keltaisesta kannestaan, myös ajalleen tyypillisestä epämääräisestä nimestä. En ole tällaisten keskeneräisten lauseotsakkeiden suuri ystävä. Että siis mitä? Mitä ennen ettää oli? Lauseen pätkä löytyy pläräämällä kirjaa loppupuolelta, ja vaikka sille kirjan nimenä on toki perustelunsa, jäin miettimään mikä on ollut teoksen työnimi.

Kiinnostuin joka tapauksessa kirjasta nyt uudestaan, kun se tuli vastaan hyvänä tarjouksena. Sellaisena, johon tarttuu voidakseen lukea jotakin, mistä ei oikein tiedä mitä odottaa. Takakannen esittelytekstissä minua alkoi kiinnostaa kirjan ajakohtaisuus (Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset) ja se, kuinka sodat ylipäänsä ovat vaikuttaneet sukupolvesta toiseen mielissämme, niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin.

Lähtökohta onkin kiinnostava, ja juuri tuohon teemaan olisin toivonut Hirvosen pureutuvan. Mutta pääpaino oli sittenkin päähenkilö-Annan ja hänen mielisairaan veljensä (hoiva)suhteessa. Annan miesystävä, amerikkalainen Ian perheineen ja sotatraumoineen jää ohuemmaksi hahmoksi. Harmi sinänsä, sillä tämä on aihe jota toivoisi kirjallisuudessa käsiteltävän, vaikka ehkä se pitäisikin olla amerikkalainen joka sen tekee.

Luin kirjan nopeasti, yhdessä päivässä. Vaikka Hirvonen kuljettaakin tarinaansa ihan sujuvasti, jäävät erilaiset epäkohdat häiritsemään. Kuten se, miten viisivuotias Anna muistaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten isänsä kaahailut ja veljen pieksemisen, mutta jotka eivät kuitenkaan myöhemmin näytä jääneen vaivaamaan muita kuin veljeä, jonka mieli järkkyy. Pienempiäkin epätarkkuuksia löytyy, esimerkiksi sushin leikkaaminen (miten sushia leikataan?) ja jumalan ja allahin kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella, kun kuitenkin tarkoitetaan kristittyjen Jumalaa ja muslimien Allahia. Erisnimiä siis, eikä yleistyksiä. Ehkä pienillä kirjaimilla on haettu jotain uskonnon vähättelyä, mutta kun puhutaan kristitystä papista, niin ei hänelle Jumala ole mikä tahansa jumala.

Ajankohtaisine teemoineen, yliopistojuttuineen ja amerikkalais-suomalaisine liittoineen Että hän muistaisi saman toi mieleeni Jussi Valtosen vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen tiiliskiviromaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen kunniaksi luettakoon kirjan pituus eli lyhyys; Valtosen kirja oli jäädä moneen kertaan kesken, mutta tämän luin, vaikkei se(kään) sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Molempia kirjoja vaivaa kaikkien ajankohtaisten ongelmien tunkeminen yhteen tarinaan: tässä koulukiusaus, perheväkivalta, uskontotraumat, päihdeongelmat, kiltin tytön syndroomat, sodat lähellä ja kaukana, post-traumaattiset oireet, jne. jne. niin, että lopulta koko vyyhti jätti etäiseksi.

Nämä näkökulmat näyttävät kuitenkin purevan Finlandia-raatiin: Hirvosen kirja kun pääsi aikanaan ehdokkaaksi, Valtosen puolestaan voitti palkinnon.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005 (WSOY, 2014)
158 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Elokuvia: ranskalainen Näkemiin taivaassa ja venäläinen Rakkautta vailla

Katsoin huhtikuun alussa kaksi elokuvaa, joista toinen oli visuaalisesti näyttävä mutta nopeasti unohtuva ja toinen tietyllä tavalla vastenmielinen, mutta joka jäi pyörimään mielessä. Elokuvat ovat ranskalaisen Albert Dupontelin Näkemiin taivaassa ja venäläisen Andrei Zvjagintsevin Rakkautta vailla. Molemmat elokuvat ovat valmistuneet vuonna 2017.

Dupontelin elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin Au revoir là-haut, joka on ollut pitkään lukulistallani, mutta johon en ole vieläkään tarttunut. No, katsotaan ensin elokuva, ajattelin, mutta sen katsottuani en olekaan varma haluanko kirjan lukea. Tai ehkä minun pitäisikin tehdä juuri niin. Sillä vasta Ranskassa asuessani olen alkanut tajuta, miten järkyttävä ensimmäinen maailmansota, ensimmäinen moderni sota hirvittävine aseineen on ollut. Ja siihen Lemaitren/Dupontelin tarina vie lukijansa/katsojansa, sotilaan kautta, joka menettää pommituksessa leukansa ja yrittää peittää rujouttaan mitä mielikuvituksellisimmilla naamioilla.

Mutta vaikka elokuva on sinänsä hienosti ja näyttävästi toteutettu, tuntuu se jonkin muun kopiolta. Ranskassa tunnutaan ihastuneen Jean-Pierre Jeunet’n (Delicatessen, Amelie, Pitkät kihlajaiset) fantastiseen ja hiukan kellertävään kuvamaailmaan, josta moni muukin yrittää ammentaa sen sijaan että löytäisi oman elokuvallisen tyyliinsä. Toisaalta, kyllä tätä mieluummin katsoo kuin itseään toistavia ja ylikaupallistettuja hollywoodleffoja ylipalkattuine mutta kömpelöine näyttelijöineen. Mutta mitä elokuvasta jäi mieleen? Ne naamiot. Siinä kaikki.

Venäläinen Rakkautta vailla (Nelyubov) on täydellinen vastakohta ranskalaiselle värikylläisyydelle. Se piirtää kylmin sävyin kuvan nykyvenäläisestä arjesta aviokriiseineen ja jossa neuvostoperinnön on korvannut amerikkalaistyylinen kapitalismi. Symbolinomaisesti se näkyy arkkitehtuurissa: aviokriisiperhe asuu neuvostotyylisessä lähiökerrostalossa, naisen (rikas) rakastaja ultramodernissa luksustalossa, jossa on isot ikkunat ja sänky hallitsee huonetta. Mutta se, mistä tarina kertoo, on pieni poika riitelevien vanhempien keskellä, ei-toivottu lapsi, jota kukaan ei rakasta ja joka katoaa, jota etsitään, mutta jonka löytämistä toivovat tuntemattomat, eivät pojan omat läheiset.

Elokuva toi mieleeni Ang Leen Yhdysvaltoihin sijoitetun Jäämyrskyn (Ice Storm, 1994), jossa omiin (avioliiton ulkopuolisiin) suhdekuvioihinsa keskittyneet aikuiset unohtavat lapset ja tajuavat sokeutensa vasta sitten, kun yksi lapsista kuolee ulkona pakkasessa. Venäläinen versio on vielä hyytävämpi, sillä kukaan aikuisista ei havahdu edes lapsen kadottua, he vain huokaavat helpotuksesta ja kääntävät uuden sivun elämässään uusine kumppaneineen.

Zvjagintsev tuntuu halunneen alleviivata yhteiskunnan kylmyyttä äärimmäisyyksiin menevällä realismillaan, jossa rakastelukohtaukset ovat kuin pornoa ja kamera tunkeutuu vessassa käynteihin asti. Ja kuitenkin venäläinen yhteiskunta on erilainen kuin se ihannoitu amerikkalainen: mies joutuu valehtelemaan tulevasta avioerostaan työpaikalla, sillä se ei sovi perinteiseen moraalikäsitykseen eikä yhtiön imagoon. Eikä mistään voi puhua suoraan, sillä kehenkään ei voi luottaa. On puhuttava rivien välissä lounastauolla, jossa pelkkä haarukka (amerikkalaiseen tapaan? ei kai veitsen sivuuttaminen ruokailussa venäläinen tapa ole?) iskeytyy kilahtaen lautaseen seivästäessään suupaloja.

Elokuvaa katsoessani minua kylmäsi ja inhotti (ne panokohtaukset), mutta niin se on jäänyt pyörimään mielessäni. Tätäkö on venäläinen arki tänä päivänä? Nämäkö ovat kapitalistisen yhteiskunnan toiset kasvot? Olen keväällä lukenut Zinaida Lindénin novelleja, joissa neuvosto-Venäjällä kasvanut ihminen yrittää sopeutua suomalaiseen ja toisaalta japanilaiseen yhteiskuntaan, mutta kertooko Zvjagintsev siis siitä, millainen venäläisestä yhteiskunnasta on sosialismin jälkeen tullut? Mentiinkö ojasta allikkoon? En tiedä, jään miettimään, katsomaan, kuulostelemaan. Mielenkiintoni on herännyt.

Pieni huomio lopuksi: molempien elokuvien julisteet ovat taidokkaita ja kiinnittivät huomioni, ja kummankin elokuvan nimet on käännetty suomeksi. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, sillä jostakin syystä angloamerikkalaisten elokuvien nimiä ei enää käännetä muille kielille, ei suomeksi, ei ranskaksi eikä muiksikaan kieliksi. Miksi, sen haluaisin tietää.