Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan

Tietokirjailijan roolissa kirjoitan tietenkin muita varten, mutta niin, että toteuttamalla itseäni saan sekä prosessista että sen tuloksesta tyydytystä ja hyvää mieltä. Kokonaisuuden pitää olla harmoniassa, jokaisen palan pitää olla justiinsa sillä paikalla mihin se kuuluu. (s. 45)

Kävipä niin, että olin tehnyt epämääräisen muistiinmerkinnän. Olin halunnut lukea kirjan kirjan kirjoittamisesta, tarkemmin sanoen tietokirjan kirjoittamisesta, ja sitä varten kirjannut post-it-lappuselle aihetta sivuavan teoksen nimen. Mutta kas, kirjastohaku ei tällä nimekkeellä tuottanutkaan tulosta. Eikä google-haullakaan löytynyt mitään. No, jos ei sitä, niin ehkä jotain muuta, ajattelin.

Ja niin törmäsin Esa Seppäsen kirjaan Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. En tuntenut Seppästä enkä hänen tuotantoaan, mutta kirja oli sopivan pituinen (vähän päälle sata sivua), eikä varsinainen kirjoitusopas, vaan antaisi pikemminkin kuvan tietokirjailijan työstä, metodeista, ongelmanratkaisuista ja siitä, miten (tieto)kirja käytännössä syntyy. Tätäkään kirjaa ei ollut pääkaupungin kirjastoissa kuin kolme kappaletta, mutta jälleen kirjaston ihanat ihmiset toivat sen minulle omaan lähikirjastoon asti, mistä heille lämmin kiitos.

Luin kirjan kahdessa päivässä. En yksinkertaisesti malttanut laskea sitä kädestäni. Tein myös valtavasti muistiinmerkintöjä, nyökyttelin ja koin ahaa-elämyksiä. Esa Seppäsen (s. 1933) tausta juontaa Kouvolaan ja Kouvolan Sanomiin, jota hänen vanhempansa aikoinaan luotsasivat, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan Venäjän asiantuntijana ja poliittisesta (sota)historiasta kirjoittavana eläköityneenä everstiluutnanttina ja Kekkosen entisenä adjutanttina. Hops, mihin minä nyt jouduin, ajattelin hetken, mutta Seppänen kirjoittaa niin persoonallisella, jutustelevalla ja samalla innostuneella ja alaansa arvostavalla tavalla, että innostus tarttui. Ja täytyy lisätä, että hänen valtavan laaja kokemus- ja tietoperäinen taustansa näkyy paitsi riveillä myös rivien välissä.

Jos tietokirjailija-Seppäsen sanoman haluaisi kiteyttää ihan muutamaan asiaan, olisivat ne seuraavat: rakasta mitä teet ja tee mitä rakastat; kirjoita rakkaudesta älä rahasta; ajattele ensin, ja ajattele tarkkaan, tee vasta sitten; panosta rakenteeseen, hatara rakenne ei kanna; tieto on valtaa ja se on etsittävä; on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja tunnettava siten vastuunsa; työllään tietokirjailija kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Ja: hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se on hyvä myös kymmenen vuoden kuluttua.

Ammattimaisena tietokirjailijana Seppänen ei tietenkään perusta kirjaansa pelkästään omiin kokemuksiinsa, vaan käy myös kiehtovia keskusteluja kollegoidensa kanssa. Heitä ovat esimerkiksi pappi ja yhteiskuntatieteilijä Arto Luukkanen ja tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, mutta myös UKK-arkiston Pekka Lähteenkorva ja Slavican (oi, miten halusin jo astua tuohon tiedon pyhäkköön sisään!) Irina Lukka. En ollut edes ajatellut tätä Venäjä-yhteyttä kirjaan tarttuessani, mutta nyt kiinnostuin siitäkin.

(Tähän kohtaan halusin kirjata ylös erään huomion [ah, löysinpäs sen, ks. postauksen loppu*] kirjasta, mutta huomasin jälleen muistiinmerkintöjeni vaillinaisuuden; kirjaston kirjaan ei voi tehdä merkintöjä, ja vaikka olin sujautellut lukuisia paperilappuja sivujen väliin, en silti enää löytänyt kohtaa jota halusin lainata. Hah, tästä(kin) Seppänen kirjoittaa erinomaisesti, siis siitä, miten lähdeviitteet on tehtävä selkeästi, jotta niihin voi myöhemmin aina palata! Minun on nähtävästi löydettävä itsestäni sisäinen sotilaani, joka ajattelee ja toimii selkeästi eikä peppimäisesti hyppien ja poukkoillen…)

Voi sen näinkin tehdä, mutta ei se riitä…

Tämä pieni kirja antoi paljon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi ammatillinen tietokirjan kirjoittaminen, myös koko kirjantekoprosessi, tiedonhankinta, erikoiskirjastot, näkökulmat kirjan tulevaisuuteen (ei, fyysinen kirja ei katoa, siitä ovat kaikki yhtä mieltä), jne. Ja kiehtovaa oli myös huomata, että tietokirjailijaksi voi ryhtyä myös myöhemmällä iällä, eikä silloin muusta kokemuksesta todellakaan ole haittaa.

Ainoat pienet harmistukseni liittyvät suomalaiskirjojen helmasyntiin eli lukuisiin kirjoitusvirheisiin, jotka ovat usein ihan pelkkiä näppäinvirheitä tai tuplasanoja; viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä ennen painoon menoa, ja nyt sen joutuu tekemään lukija. Toinen harmistukseni on kirjan hinta. Tämä pieni pehmeäkantinen kirja ilman nelivärikuvia maksaa melkein 35 euroa. Olin nimittäin jo ostaa sen itselleni, mutta hinta tuli väliin. Harmi.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan
Avain, 2016
139 sivua
kirjastosta

* Löysinpäs sen! Etsin kirjan alusta ja keskivaiheilta, mutta sehän olikin ihan lopussa. Kyse on siis Seppäsen ja Luukkasen keskustelunpätkästä, jossa he harmittelevat suomalaisten äärimmäisten ohutta Venäjän-osaamista, tuntemusta ja tietämystä. Luukkanen toteaa, että ”Venäjä-keskustelusta ei saisi tulla salatiedettä, joka on vain jonkin poliittisen puolueen, oppiaineen tai ryhmän hallussa” ja Seppänen jatkaa: ”Artosta pahinta on se, että vain toistellaan sitä mitä anglosaksisessa kirjallisuudessa sanotaan. ’Se on rappiota’, hän toteaa suorasukaisesti eikä minun ole omasta kokemuksestani vaikea yhtyä tähän arvioon.” Amen!