Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (Klassikkohaaste 7)

Yksi lapsuuteni lempikirjoista oli Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844). Sellainen lastenkirjaversio siis: kuvitettu ja reippaasti lyhennetty. Luin sitä aina isoäidille päästessäni. Olin suorastaan rakastunut urheaan ja komeaan d’Artagnaniin ja ihailin suuresti kaunista ja salaperäistä Myladya. Vaikutuksen tekivät myös muskettisoturien kujeilevainen ystävyys ja herrasmiesmäisyys, ja juonitteleva kardinaalikin jäi mieleen. Ties vaikka muskettisoturit olisivat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Ranska vei sydämeni jo kauan, kauan sitten.

Miltä muskettisoturit sitten tuntuivat nyt, kun heidän seikkailujaan luki aikuisena? Kokonaisena romaanina? Ensinnäkin, taika ei ole kadonnut minnekään. Klassikko mikä klassikko, ja aiheesta. Toiseksi, lastenkirja on tietenkin lapsille suunnattu, oikeassa tarinassa on enemmän juonitteluja ja politiikkaa, mutta ennen kaikkea se on historiallisin tapahtumiin paneutuvaa seikkailukirjallisuutta; kirjahan ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, mutta kertoo 1600-luvun tapahtumista Ranskassa ja Englannissa. Tai ehkäpä se lopulta on seikkailua vain pinnalta, ja syvemmältä jotain ihan muuta, niin monta piikkiä saavat niin aikansa hallitsijat, kirkko kuin ahneet ja kierot ihmisetkin…

Ja avasi se silmiä myös moniin historiallisiin tapahtumiinkin, kuten La Rochellen piiritykseen ja verisen kardinaali Richelieun verisyyteen (”[…] oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.”) Eikä sitä kuuluisaa lausetta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, sanottu kuin kerran koko kolmiosaisen kirjasarjan aikana, eikä se ollut yhtään ylevä ja reipas vaan lähinnä pakon sanelema juttu, joka oli mennä jopa lukijalta ohi. Niin, ja se salaperäinen Mylady, hänhän on todellakin oikea piru naiseksi, hahmona oikeastaan aivan todella nautinnollinen. Hätkähdin, oman aikani ihminen kun olen, kuitenkin hänen salaisuuttaan: hänhän nimittäin on merkitty nainen, mikä tarkoittaa poltinmerkkiä olkapäässä, ja kertoo rikollisesta taustasta. Tätä merkkiä hän piilottelee taitavasti, sillä jos se näkyisi, hän lentäisi kuin leppäkeihäs yhteisöstä kuin yhteisöstä. Ehkäpä nämä kaksi olivatkin ne mielenkiintoisimmat hahmot, Mylady ja kardinaali Richelieu (sorry, muskettisoturit).

Kolmanneksi oli kiehtovaa sijoittaa tapahtumat oikeille, nyt jo tutuksi tulleille paikoille. Pariisi, La Rochelle, Lontoo… mutta myös Bretagne, ja missä muualle he kävivätkään.

Luin kirjan jo keväällä, loput siitä ystävänpäivälle sattuneen lukumaratonin aikana. Painos oli vuodelta 1957, ja sen kieli oli ihanan vanhahtavaa ja mustavalkoiset kuvat toivat oman lisänsä – siitäkin huolimatta, että omat mielikuvani kunkin henkilön ulkomuodosta olivat aivan toisenlaiset. En tehnyt juurikaan muistiinmerkintöjä lukumaratonia lukuunottamatta, joten kirjoittelen tätä postausta hiukan hyppien sen mukaan, mitä mieleeni on parhaiten jäänyt. Tällä kirjalla ja kirjoituksella osallistun samalla Klassikkohaaste 7:ään, jota emännöi Unelmien aika -blogi.

Lukisinko klassikkoni uudestaan? Miksipä en!

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Yleensä aloitan postaukseni sitaatilla, mutta José Saramagon kohdalla se on yllättävän vaikeaa. Ei siksi, ettenkö olisi sujautellut pieniä paperinpaloja sivujen väliin muistiinmerkinnöiksi, runsaastikin, vaan siksi, että Saramago kirjoittaa niin pitkiä ja polveilevia lauseita, etten oikein tiedä mistä kohtaa napsaista poikki, vai kirjoittaako koko sitaatti, joka voisi olla sivunkin pituinen. Tai kaksi.

Ostin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi nettikirjakaupan alennusmyynnistä oikeastaan vain siksi, että halusin pitkästä aikaa lukea Saramagoa. Tähän teokseen päädyin siksi, että se oli edullisin. En ainakaan muista muuta syytä. Ehkä nimi Ricardo Reis oli kuitenkin painunut mieleeni, ja koin todellisen onnen tunteen, kun lukiessani tajusin päätyneeni Fernando Pessoan pariin, Pessoan, joka sukelsi sieluni syövereihin ollessani parikymppinen opiskelija, joka erikoislaatuisilla runoillaan kertoi minulle, mistä runoudessa oikeastaan on kyse. Ja siellä he olivat kaikki! Fernando Pessoa, Ricardo Reis, Alvaro de Campos, Alberto Caeiro, ihana Lídia ja muut. Sillä Saramagon tarinahan on aivan mainio. Se kertoo Ricardo Reisista, joka on runoilija Fernando Pessoan yksi pseudonyymeistä, ja joka tässä tarinassa saapuu kotimaahansa Portugaliin vietettyään kuusitoista vuotta Brasiliassa, hän saapuu, koska Fernando Pessoa on kuollut, mutta ei kokonaan vielä, sillä tässä tarinassa kuollut häilyy elämän ja kuoleman välillä yhdeksän kuukautta, saman verran kuin minkä hän on viettänyt äitinsä kohdussa, ja niin, ehkä juuri siksi Ricardo Reisin on palattava, sillä hän on osa Fernando Pessoaa ja elää hänen kauttaan. Ricardo Reisin kautta Saramago puolestaan tarkastelee kotimaataan ja fasismin pyörteisiin joutuvaa Eurooppaa; aikakausi kun on 1930-luku Hitlereineen, Francoineen, John D. Rockefellereineen ja Salazareineen. Jos tämä historia on tuttu, saanee kirjastakin enemmän irti, tai ainakin sitä lukee toisella tavalla.  Uutispätkät tekstin lomassa olivat joka tapauksessa mielenkiintoisia, kiehtova tapa sitoa tarina aikakauteensa.

Otin Ricardo Reisin viimeisen vuoden matkaluettavakseni, tai luettavaksi muualla, sellaiselle reissulle, jolla minulla oli paljon töitä, enkä siksi voinut keskittyä pelkästään lukemiseen. Pelkäsin, etten pysyisi Saramagon tahdissa, niissä valtavan pitkissä ajatuksenjuoksuissa, sillä Saramago kirjoittaa pitkälti tajunnanvirtaa, joskin niin että ajatus ei koskaan katkea, se vain luovii päämääräänsä omia polkujaan. Mutta yllättäen tämä ei haitannutkaan lukemistani, päinvastoin, nautin aina päästessäni lukemaan sivun, kaksi, tai kymmenen.

Mitä minä tästä kirjasta muuta kirjoittaisin? Ehken muuta. En tällä kertaa. Vain sitaatin, sittenkin.

[…] Näitä hyviä uutisia John D. Rockefellerille luetaan aamiaisella ja näitä hän tutkii sihteerin poistuttua omilla väsyneillä likinäköisillä silmillään, rauhoittavat artikkelit ilahduttavat häntä, maailmassa vallitsee viimeinkin rauha, sotaa käydään vain silloin kun siitä on jotain hyötyä, osingot ovat taatut, korot vakaat, hänellä ei ole enää paljon elinaikaa, mutta kun lähdön hetki koittaa, hän kuolee niin kuin oikeamielinen ihminen kuolee, siihen saakka The New York Times voi edelleen painaa hänelle päivittäisen erikoisnumeron täydeltä onnea, hän on maailman ainoa ihminen joka voi nauttia yksinomaan hänelle räätälöidystä onnesta, onnesta jota ei voi siirtää toiselle, kaikkien muiden on tyydyttävä siihen mitä jää jäljelle. Lumoutuneena juuri lukemastaan Ricardo Reis laskee portugalilaisen lehden polvilleen ja yrittää kuvitella, kuinka vanha John D. selaa vapisevin, luisevin sormin lehden maagisia sivuja aavistamatta lainkaan, että ne kertovat hänelle valheita, mutta valehtelusta puhutaan jo maailmalla, uutistoimistot sähköttävät siitä mantereelta toiselle, ja salaisuuden paljastuminen kantautuu myös The New York Timesin toimituksen tietoon, mutta siellä on käsketty salata huonot uutiset, huomio, sellaista uutista ei paineta John D:n numeroon, olkoon aisankannattaja viimeinen joka saa tietää asiasta, kuten sanonta kuuluu, ajatella että niin rikas ja mahtava mies antaa tuolla tavoin pettää itseään, ja häntä huiputetaan kaksin verroin, sillä me emme ainoastaan tiedä, että hänen oikeaksi luulemansa tieto on perätön, vaan tiedämme myös sen, että hän ei saa koskaan tietää että me tiedämme. […] (s. 340–341)

Nautinnollista.

 

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
portugalinkielinen alkuteos O ano da morte de Ricardo Reis, 1984
suomentanut Sanna Pernu
Tammi, 2012
539 sivua
oma ostos nettikirjakaupasta

Heinäkuun lukumaratonista jälkikäteen

Heinäkuun lukumaratonista on kulunut jo tovi (kaksi viikkoa), mutta merkintäni pääsen tekemään vasta nyt.

Olin valinnut maratonille kaksi kirjaa, joista toisen luin loppuun ja toista aloittelin. Koska maratonpäivä osui lauantaille 7.7. starttasin silloin, vaikka vasta seuraava päivä olisi ollut minulle parempi. No, kello kävi, tein maratonini ja jatkoin lukemista. Käy se niinkin.

Aloitin siis lauantaina klo 16.30 avaamalla Carlos Maria Dominguezin Paperitalon sivulta 49. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjahulluudesta, mutta minun oli ollut vaikea päästä tarinaan sisään. Ehkä syynä oli katkeileva lukemiseni ja yleinen stressi, ehkä liian iso fontti, tai ehkä ne kaikki yhdessä. Nyt lukeminen kangerteli edelleen, mutta kirjoitin ylös huomioitani kiehtovista kohdista: lukijoiden tekemistä muistiinmerkinnöistä sekä siitä hiljaisesta äänimaisemasta, joka muodostuu kun luemme itsellemme ääneti.

Kävin välillä syömässä illallista ja palasin kirjan pariin vielä ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin sen loppuun lauantai-illan aikana. Mikään paksu kirja se ei ollut: 143 sivua, muodoltaan kapea, väljästi taitettu ja fontti tosiaan iso. Päätin jo tuolloin lukea kirjan uudestaan ajatuksella, minkä teinkin päästyäni uimarannalle seuraavalla viikolla. Mainio kirja, joka kestää useamman lukemisen ja joka tosiaan tarvitsee sopivan lukurauhan.

Lukumaratoniani jatkoin seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Kuvittelin lukevani jo ennen aamiaista, mutta nukuinkin pitkään. Taisi tulla tarpeeseen. Aloitin siis klo 9.07 avaamalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olin ostanut sen nettikirjakaupan tarjouksesta; olin kiinnostunut siitä lähinnä siksi, että se on käännetty niin monelle kielelle, vaikka tekijä on aika tuntematon. Dystopiaksikin sitä kai oli kuvailtu, tai ainakin tulevaisuudenkuvaksi.

Olin alkuun hiukan epäileväinen, mutta kiinnostunut. Pyörittelin mielessäni seuraavia kysymyksiä: miksi tee, teeseremonia? Suomessa? Mitä suomalainen siitä tietää, syvällisemmin? Kiina kuitenkin kiinnostaa. Millaisen vastaanoton kirja on saanut Kiinassa/Japanissa? Teksti sulavaa, mutta onko liian anglo? Eikö tämä julkaistukin ensin englanniksi? Karviaiset, roihukärpäset + teemaja -> ristiriita? Lapissa? Entä ne hyttyset, jos ei ole vettä?

Kolmenkymmenen sivun vaiheilla pelkäsin kirjan kääntyvän moralisoinnin puolelle (kulutusyhteiskunta, ilmastonmuutos) ja olin jo lopettaa, mutta meninkin lounaalle, ja jatkoin lukemista sen jälkeen: nyt tuli käänne: Hämärän vuosisata. ”Hyvä huomio”, kirjoitin muistikirjaani, ja tämän jälkeen aloin päästä Itärannan maailmaan ja lukeminen lähti käyntiin. Luin innoissani. ”Mikä on totuus, mikä historia? Mitä kouluissa opetettu, mitä kirjoissa kerrottu…” kirjoitin jälleen ylös. Te luulette että kaiken voi omistaa; entismaailman hylätyt aavekaupungit, kaikki maailmassa ei ole ihmisen… Kun nuoresta naisesta on tulossa teemestari miesten maailmaan, pelkäsin Itärannan kääntyvän naisasian puoleen, mutta hänpä onnistui välttämään tämänkin karikon. Se on vain sivujuonne, eikä nouse tapin nokkaan. Hienoa.

Ehdin lukemiseni välissä ottaa pienet unoset, käydä saunassa ja katsella maisemia, mutta sitten kello löi 16.30 ja piti merkitä lukumaraton päättyneeksi. Lukemista jatkoin toki sen jälkeenkin, mutta säännöt ovat säännöt. Kokonaisuutena saldoni ei ollut kummoinenkaan, 243 sivua, mutta mukava oli taas pitkästä aikaa keskittyä lukemiseen – etenkin kun edellistä kirjaa, Saramagon sinänsä kyllä kiehtovaa tiiliskiveä, olin lukenut parin kuukauden ajan. Kaikelle on aikansa ja lukutapoja niin monia, ja niihinkin vaikuttavat vallitsevat olotilat, sano.

Nyt aion kuitenkin nauttia taas lukemista omaan tahtiini, milloin ahmien, milloin sulatellen, milloin napostellen, milloin mitenkin. Ja palaan noihin kahteen kirjaankin vielä, samoin siihen Saramagoon. Loma, tai mikä se sitten olikin, on ohi.