Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Monet kuolevat, aivan yhtäkkiä. He kuolivat kävellessään: kulki ja kaatui, nukahti eikä herännyt. Vei sairaanhoitajalle kukkia ja sydän pysähtyi. Seisoi bussipysäkillä… He kuolevat, mutta kukaan ei ole kunnolla kysellyt heiltä siitä kaikesta. (s. 37)

Luin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Tšernobylistä nousee rukous jo kesällä, mutten ehtinyt siitä heti kirjoittaa. Sitten kynnys nousi ja nousi, ja aiheeseen on miltei vaikea palata. Miksikö? Siksi, että Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on rankka. Se on lukukokemuksena rankka, mutta vielä rankemmaksi siitä tekee tietoisuus siitä, että ihminen ei vaan opi. Ei, vaikka olisi ollut Hiroshimat ja Nagasakit, Harrisburgit, Tšernobyl ja nyt Fukushima. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että ei meillä mitään tapahdu, ydinvoima on turvallista, ydinvoima on halpaa (mikä uskomaton vitsi), ydinvoima on… Niin, rikos se on. Siinä kaikki.

Aleksijevitšin työlle ei voi kuin nostaa hattua. Hän on haastatellut teostansa varten noin viittäsataa ihmistä, kuunnellut heidän kertomuksiaan. Kirja alkaa ja loppuu raivaajien eli räjähtänyttä ydinvoimalaa ensimmäisinä sammuttamaan tulleiden miesten vaimojen kertomuksilla heidän rakkaittensa viimeisistä päivistä. Miten he kuolivat vähitellen, miten heidän kehonsa tuhoutui heidän vaimojensa silmien edessä:

Ne viimeiset päivät sairaalassa… Kun kohotin hänen käsivarttaan, luut heiluivat, kudokset olivat irronneet niistä… Keuhkon- ja maksanpalasia tuli ulos suusta… Hän oli tukehtua omiiin sisälmyksiinsä… Kiersin sideharsoa käteni ympärille, työnsin käden suuhun ja vedin niitä kurkusta ulos… Ei sitä voi kertoa! Sitä ei voi kirjoittaa! Ei edes kokea… Kaikki oli ollut niin rakasta… Niin rakasta… Mitkään kengät eivät sopineet hänelle… Hänet haudattiin paljain jaloin… (s. 30)

Näiden pahimpien kuvausten väliin mahtuu nelisensataa sivua eri ihmisten kuvauksia siitä, miten Tšernobylin ydinonnettomuus vaikutti heidän elämäänsä. Sairauksina, kuolemina, lapsettomuutena, elämäntyön katoamisena, kodeista häätämisinä, salailun todistamisena. Ja lopulta yhden aikakauden loppumisena ja alkulaukauksena koko Neuvostoliiton ja kommunismin romahtamiseen. Samalla kirja piirtää kuvan venäläisestä sielusta, mikä hiukan lohduttaa kaikista näistä rankista kuvauksista lukemisen keskellä. Se kertoo ystävällisyydestä. Vieraanvaraisuudesta. Tunteellisuudesta. Jonkinlaisesta fatalismistakin.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa voisi lukea tyynesti ja objektiivisesti. Minä en ainakaan voinut. Välillä kyyneleet valuivat poskiani pitkin, välillä koin epätoivoa ja raivoa, välillä oli siirrettävä kirja syrjään ja luettava muuta. Ja silti se kutsui takaisin, lukemaan enemmän. Sillä tärkeintä on tietää. Jonakin päivänä me luultavasti luemme samanlaista tarinaa Fukushimasta, sen suhteen on vielä salailun ja teeskentelyn aika… (Keväällä luin Pirkko Lindbergin kirjan Fukushima ikuisesti, joka jo osaltaan valottaa tuota aihetta, ja ansiokkaasti sen tekeekin.)

Tšernobylistä nousee rukous on myös todistusaineistona arvokas. Se kuvaa sairaudet, sikiöiden vioittumiset ja kuolemat kohtuun, miehuuden katoamisen, eläinten lahtaamiset, säteilevän ruoan ja rakennusmateriaalin viemisen muualle Venäjälle. Ja kun usein sanotaan, että säteily ei näy eikä haise, tämän kirjan haastatellut todistavat muuta. Kuten seuraavassa:

Me ajoimme eteenpäin… Ja tietättekö mitä näin autosta? Kummallakin puolella tietä. Auringonvalossa… Hyvin hienoa hohdetta… Jotakin kristallinkirkasta.. Pienen pieniä hiukkasia… Olimme matkallla Mozyrin kautta Kalinkovitšiin. Jokin sädehti… Me pohdimme sitä keskenämme, ihmettelimme. Niissä kylissä, joissa olimme töissä, huomasimme heti puitten, varsinkin kirsikkapuitten lehdissä pienen pieniä paloreikiä. Ja kun poimimme kurkkuja ja tomaatteja, niidenkin lehdissä oli pieniä mustia reikiä… (s. 111)

Haluaisin lähettää tämän kirjan kaikille poliitikoille, kunnanpäättäjille, lobbaajille, bisnesmiehille, rakennuttajille ja sijoittajille. Enkä vain lähettää, vaan tenttiä heitä sen jälkeen, kun he olisivat lukemisensa lukeneet.

Tässä vielä muutama ote:

[…] me olimme oman aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille. Sotilaallinen atomi merkitsi Hiroshimaa ja Nagasakia, rauhanomainen atomi joka kodissa palavaa sähkölamppua. Kukaan ei osannut arvata, että sotilaallinen ja rauhanomainen atomi ovat kaksoset. Rikoskumppaneita. (s. 42)

Aloimme ajatella asioita… Yhdistää niitä… Kai siinä kolmen neljän vuoden kuluttua… Kun ensin yksi sairastui, sitten toinen… Kun joku kuoli… Tuli hulluksi… Päätti itse päivänsä… Vasta silloin aloimme pohtia asioita… Luulen, että menee pari-kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärrämme jotakin. Elämäni vaikuttavimmat kokemukset ovat olleet Afganistan (siellä olin kaksi vuotta) ja Tšernobyl (siellä olin kolme kuukautta)…

Tämä ei ollut tavallinen syöpä, […] vaan tšernobylilainen, vielä kauheampi. Lääkärit selittivät minulle, että jos etäpesäkkeet olisivat levinneet sisällä ruumiissa, hän olisi kuollut nopeasti, mutta ne etenivät pinnalla… Vartaloa pitkin… Kasvoja pitkin… Ihoon kasvoi jotakin tummaa. Leuka hävisi pois, kaula katosi, kieli roikkui suusta. Verisuonet katkeilivat, hän valui verta. […] Kaulasta, poskista, korvista. Joka puolelta vuoti verta.

Minä uskon historiaan… Historian tuomioon. Tšernobyl ei ole päättynyt vielä, se on vasta alkanut…. (Vasili Borisivitš, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entinen johtaja)

Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous – Tulevaisuuden kronikka
venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
391 sivua
ostin omaksi