”Mitä sanoisitte autoajelusta Tokiossa? Ettehän ole vielä nähnyt kotikaupunkiani. Täällä meillä ei ole mitään hienoja palatseja kuten teillä Pietarissa, vain pelkkiä tylsiä pilvenpiirtäjiä.”
Zinaida Lindén on kirjailija, johon olen halunnut jo pitkään tutustua, joten kun tilaisuus tuli lainasin heti kaksi hänen teostaan: yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.
Tartuin ensin romaaniin. Jo sen nimi kiehtoi: Ennen maanjäristystä. Muuta en siitä oikeastaan tiennytkään, ja totta puhuen olin yllättynyt kun tarina alkoikin entisestä Neuvostoliitosta ja Leningradin kaupungista. Kiinnostavaa, kyllä, mutta miten se maanjäristykseen liittyy?
No, siihen päästään toisessa osassa, kun leningradilainen painonnostaja-palomies Ivan Demidov matkustaa Japaniin tullakseen sumopainijaksi. Kirjan alkuperäinen nimi I väntan på en jordbävning onkin minusta kuvaavampi, sillä maanjäristystä Ivan Demidov tosiaan odottaa, ja vaikka suomenkielisellekin nimelle tulee selitys, on se minusta silti hiukan harhaanjohtava. Melkein kuin klikkiotsikko, johon minäkin siis sorruin.
Lindénin maalaama tarina on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että annettakoon markkinointikikka anteeksi. Sillä se, mikä minua erityisesti kiinnosti (sumon lisäksi, josta pidän kovasti) oli neuvostoliittolaisen ja venäläisen ihmisen näkökulma maailmaan. Kaukana Japanissa se törmää lisäksi paitsi japanilaiseen, myös eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen. Varsin tervetullutta.
Kun minulta kysyttiin olinko amerikkalainen, minulla oli tapana vastata piloillani:
”Päinvastoin!”
Venäläinen ja amerikkalainen maailmankuva ovat todellakin erilaisia jo lähtökohtiensa suhteen, mikä tulee varsin selkeästi esiin. Lindén kuvaa kiehtovasti neuvostoliittolaista ihmistä, joka ihailee kaikkea länsimaalaista, mutta joutuu eksyksiin Neuvostoliiton romahdettua ja kapitalismin syrjäytettyä kommunismin. Se mikä oli, ei ehkä ollut sittenkään sen huonompaa kuin se, mikä tilalle tuli, vain erilaista. Demidovilta katoaa valtion lisäksi kaikki muukin: lapsi, vaimo, ura, koti ja lopulta kotimaakin, kun hän aloittaa kokonaan uuden elämän Japanissa sumopainijana. Eikä se ihailtu Amerikkakaan ole lopulta mikään onnela, tai ainakaan sivistykselä, kuten Demidovin koulutoveri, Yhdysvaltoihin muuttanut venäjänjuutalainen Nonna kirjeessään kirjoittaa:
Amerikkalaiset eivät tiedä Venäjästä mitään. He luulevat että me kaikki näemme nälkää Venäjällä ja ettei meillä ole edes lupaa omistaa kameroita. He hämmästelevät että olen lukenut Mark Twainia ja Fenimore Cooperia. (s. 61)
Lindén on (kirjan lopussa olevien kiitosten mukaan) haastatellut teostaan varten kahta venäläistä sumopainijaa, Rohoa ja Hakurozania, minkä ansiosta kirjan sumo-osuus on kiehtovaa luettavaa. Sumohan on Japanin kansallisurheilulaji, mutta nykyään moni painijoista on ulkomailta, kuten Mongoliasta ja Havaijilta, mutta myös Venäjältä ja jopa Virosta. Suomalaisia sumopainijoita ei ainakaan Japanissa ammattilaisina ole näkynyt.
Ennen maanjäristystä on Zinaida Lindénin ensimmäinen romaani, ja se voitti arvostetun Runeberg-palkinnon vuonna 2005. Käsittääkseni Lindénin toinen kirja Kirjeitä Japanista on itsenäinen jatko-osa tälle. Täytynee tarttua siihen seuraavaksi.
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (I väntan på en jordbävning, 2004)
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2005
236 sivua
kirjastosta
Aukeamia 