Ajatuksia eristyksestä: Kuukausi lisää

Eilen illalla presidentti Emmanuel Macron puhui vihdoin kansalaisilleen televisioruudun välityksellä. Hänellä oli painavaa sanottavaa, joka kiteytyi sanapariin le onze mai, toukokuun yhdestoista, jota hän toisteli kuin papukaija eli samaan tapaan kuin edellisellä kerralla sotatoimiaan.

Toukokuun yhdenteentoista päivään saakka saavat ranskalaiset ja Ranskassa asuvat ja olevat pysyä neljän seinän sisällä. Sillä aikaa herra Macronin miehet ja naiset työskentelevät epäilemättä mitä kiivaimmin: on kehitettävä rokote, on valmistettava pakolliseksi määrättäviä maskeja ja on kiirehdittävä älypuhelinsovellusta, jolla hallitus voi seurata kansalaisiaan eli kauniisti muotoiltuna löytää sairastuneet ja heidän kanssaan tekemisissä olleet. Ja lisähuomio: SIIS JOS TE TOTTELETTE. JOS TE ETTE TOTTELE, TÄMÄ JATKUU. Sillä tämähän on teidän parhaaksenne, te tolvanat. Keskustelut professori Raoultin kanssa Macron sivuutti täysin, ei tässä mitään parantavia lääkkeitä tarvita, hyvänen aika.

Ja edelleen, köh, on kiire tuhota kaikkinainen kulttuuri: kahvilat, museot, teatterit, hotellit, elokuvateatterit pidetään kiinni vähintään heinäkuun puoliväliin saakka, mahdollisesti pitempään, jos ne eivät ole vielä tehneet konkurssia.

Sillä, rakkaat kansalaiset, mes chers compatriotes, kun tämä koronaepidemia on ohi, me olemme astuneet uuteen maailmanjärjestykseen. Te vain odotatte ja näette, mikä se sellainen maailmanjärjestys on.

Edellisen puheen tekemä vaikutelma Macronin mielipuolisuudesta vain vahvistui. Se ei näy päällepäin pelkistä valokuvista tai lyhyistä videoklipeistä, ja tälläkin kertaa hän vaikutti alkuun normaalilta, joskin itserakkaalta ja kylmältä mieheltä. Mutta mitä pitemmälle hän puheessaan pääsi, sitä innostuneempi hän oli. Hän tuskin pysyi tuolissaan, kun hän pääsi vauhtiin: te, mes chers compatriotes, pysytte sisätiloissa ja minä määrään tämän tanssin tahdin. Minä pidän teidät sisätiloissa niin pitkään kuin haluan, ja se kaikki riippuu siitä, miten te minua tottelette.

Vaikutti siltä, että ainakin tv-mediassa tiedettiin jo etukäteen Macronin puheen pääpiirteet. Tuskin se mikään suora puhe oli, vaan nauhoitettu, sillä yksikään studiossa ollut ei yllättynyt kuukauden lisäkakusta, ja graafit ja spiikkaukset ja kaikki oli valmiina. Ja se, mikä painui mieleeni Macronin mielipuolisen puheen lisäksi, oli uutisankkurin hymy. Tuo sliipattu robottimainen mies hymyili ja toivotti hyvää illan jatkoa. Minkäänlaista keskustelua ei ollut, sen sijaan oli vuorossa viihdettä, brittiläis-ranskalainen murhasarja Meurtres au paradis, murha paratiisissa. Alleviivaavaa? Ehkä.

Olisin ollut kuin puulla päähän lyöty, ellen olisi jo tottunut. Vilkaisin Twitterissä, mitä ihmiset tästä tuumaavat. Eivät hyvää. ”En ole koskaan elämässäni ollut näin raivoissani”, sanoi yksi. Toinen vastasi, että hänellä raivoon yhdistyy viha. Kolmas totesi olevamme keskellä vallankaappausta. Neljäs vertasi tulevaa toukokuuta vuoden 1968 tapahtumiin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää. Mistään influenssasta tässä ei enää ole kyse, se nyt lienee jo kaikille selvää.