Kiitos Mory Kanté

Tulipa haikea olo, kun luin Mory Kantén kuolemasta tänään. Vain 70-vuotias, ihan liian varhain, koronan takia ei hän kuulemma päässyt sairaalaan Ranskaan, mitä hän olisi tarvinnut. Turha kuolema, yksi niin monen muun joukossa.

Mutta mitkä muistot! Minulle on tuttu vain se hittibiisi, Yéké yéké, jota kuuntelin koko pitkän kesän joskus vuonna 1987 kasetilta, johon olin sen muiden ajan hittien kanssa nauhottanut. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärsinkö tuolloin, esiteininä, sen enempää englantia, ranskaa tai saksaa? Enpä juuri, kunhan kertosäkeitä hoilailin, millä kielellä ne ikinä olivatkaan. Mutta niin ne, tämä mukaan luettuna, veivät minua kohti omaa polkuani, ja nyt kuuntelen sitä kiitollisena, haikeana, kyynel silmäkulmassa… Valtava muistojen myrsky. Kesä, stereosetti, ajat joita en halua muistaa, ja musiikki…

Kiitos, Mory Kanté. Yékéyé nimo yéké, yéke… Tässä linkissä sanojen kera…

Jäin vielä kuuntelemaan toistakin biisiä. On se vaan hieno. Oh oh, au revoir, goodbye, ciao ciao…

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

George Takei: They Called Us Enemy

In California at that time, the single most popular political position was ’lock up the japs.’ […] The attorney general, Earl Warren, decided to get in front of that issue. He wanted to run for governor… and would do anything to get that office.

Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää kahta kirjabloggaajaa, että ylipäänsä sain kuulla tämän George Takein omaelämäkerrallisen sarjakuva-albumin They Called Us Enemy olemassaolosta – ja toiseksi pääkaupunkiseudun kirjastoverkostoa, josta hakusanalla sen e-kirjana löysin, se nimittäin ei ole sarjakuvien vaan elämäkertojen joukossa.

Olin tietoinen amerikanjapanilaisten eristämisestä internointileireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana, mutta paljon muuta en niistä tiennytkään. Siksi myöhemmin näyttelijänä ja Star Trekin Hikaru Suluna tunnetun amerikanjapanilaisen George Takein lapsuusmuistot tältä ajalta olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Tarina on siis Takein, kuvitus niin ikään amerikanjapanilaisen Harmony Beckerin, minkä lisäksi tekijätiimiin kuuluvat Justin Eisinger ja Steven Scott.

George Takei oli viisivuotias, kun Pearl Harborin iskun jälkeen Yhdysvallat julisti Japanille sodan ja samalla kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset vihollisiksi – nekin, jotka olivat maassa syntyneet, kuten George Takein äiti. Hänen isänsä taas oli muuttanut Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä, mutta kansalaisuutta hän ei kuitenkaan voinut saada, sillä sitä ei tuolloin myönnetty aasialaisille. Vuonna 1942 presidentti Rooseveltin käskystä kaikki japanilaistaustaiset, siis noin 120 000 ihmistä vauvasta vaariin koottiin internointileireille maan länsiosiin. Perheet menettivät niin kotinsa kuin työnsäkin, vain muutaman matkalaukun sai ottaa mukaan, kun sotilaat tulivat hakemaan.

– Takekuma Norman Takei? – Yes. – Under Executive Order 9066, you are instructed to leave your home immediately.

George Takei kertoo tarinansa lapsen näkökulmasta mutta aikuisen kokemuksella ja taustatiedoilla. Internointihistoria on Yhdysvalloissa yhä tabu, mutta Takein isä kertoi tapahtumista avoimesti, kun poika alkoi niistä nuorukaisena perheillallistenjälkeen  kysellä.

Toki hän muistaa paljon itsekin, kuten tunnelmat, äidin kyyneleet, jännittävät junamatkat, ensimmäiset viikot hevostalliin sijoitettuna, japanilaisen avuliaisuuden ja järjestelmällisyyden leireillä, piikkilanka-aidat jotka pitivät heitä vankeina mutta samalla suojelivat, pahan ruoan, vartijoiden kiusaamisen, joulut, hetkellisen vapauden tunteen kun Takein perhe pääsi jeepillä päiväretkelle leirin ulkopuolelle. Ja ne hyvät ihmiset: miehen, joka toi kirjoja leiriin ja vei sairastuneen koiran lääkäriin sekä lakimiehen, joka työskenteli puolustaakseen internoitujen oikeuksia ja käytännössä pelasti Takein äidin maasta karkotukselta.

Jälkikäteen hän alkoi tietenkin nähdä koko kuvan tapahtumista, politiikan, vanhempiensa vaikeat ratkaisut ja paineet, tapahtumien epäoikeudenmukaisuuden. Hän kieltää olevansa katkera, sillä maa antoi hänelle myös paljon, kuten uran Hollywoodissa, mutta ei hän historiaa unohtanut ole, ja sen hän omalta osaltaan haluaa tässä kertoa.

Täytyy sanoa, että oli monella tapaa silmiä avaava teos, joka toimii hienosti juurikin sarjakuvan muodossa. Harmony Beckerin kuvitustyyli lainaa paljon japanilaisesta gekigasta, vaikka onkin selvästi länsimainen. Tarina jatkuu toki näyttelijäuraan ja Star Trekiin, aina vanhoille päiville saakka, jolloin Takei alkaa tarinaansa kertoa. Esimakua siitä saa tästä videoklipistä, joka on nauhoitettu Kioton Ted Talk -tapahtumassa vuonna 2014:

 

Tässä vielä muutama otos albumista itsestään:

”All imprisoned – driven to outrage by a government’s hysteria… Nearly half of them were kids like us.”
Tieto Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista kulkeutuu radion välityksellä leiriin. Monilla, myös Takein perheellä, oli tuhotuissa kaupungeissa läheisiä.

 

Takei alkoi etsiä tietoa tapahtumista opiskelija-aikoinaan.
Rooli Star Trekissä tuntui ihmeeltä. Tässä tulee pieni vihje siitä, mitä se rodullistaminen on Yhdysvalloissa, Takein sanoin: ”Hollywood and television had a long history of unflattering stereotypical depictions of Asian men as buffoons, menials or menaces…

Ajatuksia eristyksestä: J-2

Pääministeri Édouard Philippe ilmoittaa eristyksen purkamisesta, déconfinement, toukokuun 11. alkaen.

Ranskassa ei enää lasketa eristyspäivien kestoa vaan odotetaan sen loppua. J-2, kaksi päivää, jour, jäljellä.

Vapaus on kuitenkin näennäistä. Se rajoittuu sadan kilometrin säteelle oman maakunnan sisällä. Eli vaikka maakuntaraja olisi kilometrin päässä, sitä ei voi, ainakaan periaatteessa, ylittää. Onko siellä poliisit joka rajalla kulkijoita pysäyttelemässä, en tiedä, mutta siellä missä on, on taatusti myös televisiokamerat, jotka tämän mielikuvan jokaiseen olohuoneeseen välittää.

Viisikymmentäneljä päivää on tähän mennessä eristystä kestänyt. Siinä on nähtävissä selvä kaari. Ensin oli paniikki, tv suolsi kuvia raskaasti varustetuista poliiseista ja Pariisiin vyöryvistä panssarivaunuista, mutta harva kysyi, millainen on se influenssavirus joka aseilla pysäytetään. Ihmiset olivat peloissaan, huolissaan, se virus tappaa, se tappaa meidät kaikki, katsokaa vaikka lukuja, ja niitä tuli, uusia uusia uusia lukuja, kaikki sairastuvat, kaikki kuolevat, tämä on loppu! Lopun alku! Kaikki muuttuu uuden koronaviruksen myötä eikä mikään tule enää olemaan entisellään, sanoivat poliitikot jotka asiantuntijoidensa kanssa marssivat vuorollaan puhujanpönttöön eli televisiokameroiden eteen.

Sitten, aivan yhtäkkiä, tapahtui jotakin. Presidentti Emmanuel Macron puhui kansalaisille, jälleen television välityksellä, mutta hänen äänensävynsä oli muuttunut. Mitään valtamedian kuvailemaa nöyryyttä ja lämpöä siinä ei ollut, ei sinne päinkään, sen sijaan hänen varmuutensa oli alkanut rapistua, hän alkoi huitoa käsillään ja videoiduissa virkamiestapaamisissa hän puhui lopulta niin sekavia, verraten viruksen taltuttamista tiikerin selkään nousemisella ja kesyttämällä se kotielämeksi ja puhumalla Robinson Crusoesta, juustosta ja kinkusta, että yhä useampi alkoi kysyä onko presidentti mennyt päästään sekaisin. Kimittävää, huitovaa, sekopäisesti esiintyvä presidenttiä alettiin pilkata niin televisiosatiireissa kuin pilakuvissa, ja entiset huutomerkit alkoivat vaihtua kysymysmerkkeihin.

Pikkukaupungissakin tunnelma muuttui. Osa ihmisistä piti maskit naamallaan ja kaikki seisoivat jonossa turvavälit pitäen, mutta kauniille puistokaduille sijoitetut metalliaidat nostettiin kaikessa hiljaisuudessa syrjään ja lenkkeilijät, päiväkävelijät ja koiranulkoiluttajat palasivat vanhoille kävelyreiteilleen. Ihmiset alkoivat jutella keskenään, eivät ehkä ihan kiinni toisissaan, mutta niin kuin ennenkin. Lenkkeilijät ohittelivat toisiaan metsäpolulla, ihmiset toivottivat hymyillen hyvää päivää ja istahtivat kauniina kevätpäivänä penkille eväspatonkia syömään. Kahvilat, ravintolat, kirjakaupat ja monet muut pikkuliikkeet alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tapoja jatkaa liiketoimiaan, edes jossakin määrin, he myivät ruokia mukaanvietäväksi ja muistuttivat, että tilauksia hoidetaan edelleen, noutaa saa tai kotiinkin tuodaan.

Ja samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset yrittivät palata jaloilleen ja edes jollakin lailla normaaliin arkeen, näytti ylhäältä tulevan uusia määräyksiä. Noin viikko ennen eristyksen ja kauppojen sulkemisen purkamista ennen ilmestyivät kauppahalliin ja toreille kulkemista yhdensuuntaiseksi ohjaavia metalliaitoja ja poliisit tiettyinä päivinä valvomaan sisäänpääsyä. Tosin ei tämä äärimmäisen tärkeä tehtävä tuntunut heitä juuri kiinnostavan. ”Olkaa hyvä rouva, menkää vaan”, ”Herra, teidän vuoronne, olkaa hyvä”, he sanoivat, jos ylipäänsä mitään sanoivat.

Nyt, kun eristyspäiviä on laskettu yhden käden sormilla, on pikkuliikkeissä alkaneet valmistelut: ikkunoita pestään, istutuksia vaihdetaan, esitteitä laitetaan suoriin riveihin, imuroidaan, järjestetään, valmistaudutaan. Maanantaina alkaa paluu arkeen, tai ainakin melkein. Ehkä tämä todella on uusi alku. Aika harva näyttää siihen arkeen kuitenkaan presidenttiään kaipaavan.

 

Emmanuel Macronin brainstormingissa Robinson Crusoe etsii hyvin konkreettisia asioita selviytyäkseen, kuten juustoa ja kinkkua. Ei sentään briossia…

Onko Macron hullu? Video on ranskaksi ja ranskankielisillä teksteillä.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Olin vähitellen tajunnut, että se oli pelko joka teki ihmisistä sellaisia kuin he olivat. Että meitä itse asiassa yhdisti tämä meidän yhteinen pelkomme kuunnella omaa ääntämme ja ajatella omilla aivoillamme.

Sillä olihan se niin toista kuin mitä meille yritettiin uskotella, että eräällä tavalla kaikki olivat käyneet läpi saman kuin minä, että heidänkin sydämiinsä oli tehnyt pelko pesänsä, yhtä varhain kuin minullakin. Ensin perheen sisällä ja sitten sen ulkopuolelta käsin. Ja että heidätkin oli pelko vähitellen lamaannuttanut, aivan kuten minut.

Olin jo pitkään halunnut tutustua Raisa Lardot’n tuotantoon, ja nyt kun luin hänen hoitokotiin joutuneen miehensä kuolleen suruun kun vaimon vierailut oli koronapelon vuoksi kielletty, ryhdyin etsimään josko jotakin häneltä e-kirjastosta löytyisi, että nyt olisi hyvä hetki kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan.

Ja löytyihän sieltä: Ripaskalinnut vuodelta 1978, äänikirjana, Aila Svedbergin lukemana. Äänikirja on siis tehty ennen tätä nykyistä äänikirjabuumia, mikä minusta kuuluu lukutavassa, Svedberg eläytyy tekstiin niin, että on kuin kuuntelisi kuunnelmaa. Hän todella tempasi kuuntelijan mukaansa.

Ripaskalinnut kertoo Raisa Lardot’n lapsuudenmuistoista, ensin Vepsässä Itä-Karjalassa ja sitten pakolaisena Suomessa; maassa, josta pieni tyttö muodosti mielessään unelmien täyttymysten ja jossa hänestä tulisi tasavertainen ihminen, suomalainen suomalaisten rinnalle – unelma, joka tosin mureni nopeasti. Lardot näyttää meille maailman – peilin – jossa ihmisten kohtaloista päätetään kabineteissa, rajoja vedetään ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, missä he ovat sattuneet syntymään eikä heidän ihmisyytensä vuoksi, missä perheet hajotetaan ja revitään juuriltaan, miten toiset sen kestävät paremmin kuin toiset, ja… niin. Kaikenlaisia asioita hän pohdiskeltavaksemme antaa, hiukan sarkastisella äänellä, katsellen maailmaa viattoman lapsen silmin ja kirjoittamalla niistä aikuisen kokemuksella.

Minulle Ripaskalinnut osoittautui merkittäväksi kuuntelukokemukseksi, jonka sävyjä en nyt tähän yhteen pieneen blogimerkintään oikein saa kirjoitettua; huomaan myös, että kuunnellusta tekstistä on jollain tapaa vaikeampi kirjoittaa kuin luetusta. Olkoon. Raisa Lardot’n tuotantoon aion kyllä jatkossakin tutustua.

Mutta niin jäin myös miettimään, miten vähän sitä tietää lähihistoriasta, omastaankin. Miten vähän yhäkin puhutaan sodan jälkeisestä köyhyydestä ja epätoivosta ja surusta, ja miten sekin – ehkä ymmärrettävästi – käännetään vain suomalaiseksi menestystarinaksi, niin noustiin tuhkasta uuteen menestykseen, yhtenäiseksi kansakunnaksi ja niin edelleen. Jäin miettimään nyt uudella tavalla, mitä tapahtui karjalaisille, omilleni, jotka joutuivat jättämään kotinsa, siis kaikkensa, ja muuttamaan uusiin ympäristöihin, miten se käytännössä tapahtui? Miten ihmiset pääsivät uudestaan jaloilleen, löysivät töitä, saivat ne talotontit  – saivatko he vai joutuivatko he niistä mitä maksamaan, ja miten he maksoivat, niin kuin Raisan vepsäläisäiti, joka jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi kuuden lapsen kanssa, kun hänen miehensä vietiin Siperiaan pakkotyöhön ja kuolemaan, miten hän selvisi? Lukiessa – tai kuunnellessa – syntyy niin monia kysymyksiä, niitä kai niiksi lukupoluiksi kutsutaan, sillä sitten tarttuu taas toiseen kirjaan ja toiseen… Niitä kysymyksiä on niin valtavasti.

Että eksyy taas aiheesta. Jostain syystä se uutinen Raisa Lardot’n puolison kuolemasta tämän koronapaniikin myötä tehtyjen epäinhimillisten päätösten (kuten vanhusten eristäminen läheisistään) vuoksi kosketti minua. Olen miettinyt näinä päivinä paljon pelkoa ja miten sillä ihmisiä hallitaan, sehän on yksi vanhimmista hallintamuodoista. Siksi tuo postauksen alkuun nostamani lainaus koskee minusta yhtä hyvin tätä hetkeä kuin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, ennen jälleenrakennusta. Mihin suuntaan me nyt olemme menossa? Sitä minä mietin.

Ja mietin sitäkin, miten Lardot’n kertomuksessa nousee esiin myös ne yksittäisten ihmisten vaikutukset, kuten opettajan, joka vaivihkaa sujauttaa itkevälle tytölle nenäliinan ja miten hän kertoo muille lapsille, että vepsäläistyttö on kokenut kovia, hänelle on oltava kiltti. Miten suuri merkitys noilla pienillä asioilla on, yksittäisten ihmisten yksittäisillä teoilla. Huomaan, että kirja teki minuun valtavan merkityksen, se kosketti jotenkin ihan valtavan syvältä.

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

L. sanoo:
”Jotkut näistä ovat olleet Beatles-faneja.”
”Ehkä myös Elvis-faneja”, minä sanon.

Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että näin kaunista kirjan kantta harvoin näkee. Voisin vain tuijotella tuota kuvaa, laittaa seinälle ja antaa mielen kulkea.

Kyllikki Villan viimeisen lokikirjan jälkeen tuntui luontevalta palata jo noin puoliväliin lukemani Merete Mazzarellan Varovaisen matkailijan pariin. Molemmat rouvat ovat iäkkäitä matkailijoita, molemmat kulkevat kauas, tosin toinen yksin rahtilaivalla ja toinen puolisonsa kanssa luksusristeilijällä ja myöhemmin lentäen. Jo tässä tulee esiin heidän eronsa, joka ei jää vain matkustustapaan tai -filosofiaan, vaan myös kirjoitustapaan. Kun Villa kirjaa ylös huomioitaan ja tuntojaan päiväkirjamerkinnöiksi pääosin puhumalla nauhuriin, kirjoittaa Mazzarella omia pohdintojaan tietokoneella ja kirjallisuustieteilijän tapaan lähdekirjallisuuteen tukeutuen. Ja onhan heidän taustansakin hyvin erilaiset, Villa on suomenkielinen, Mazzarella ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta.

Vaikka samastun huomattavasti enemmän Villaan, pidän kovasti myös Mazzarellan hyvin omaperäisestä kirjoitustyylistä. Jos Villan kanssa koin lähteväni matkaan, oli kuin Mazzarella olisi pyytänyt minua ystävällisesti istahtamaan viereensä ja katsomaan maailmaa hänen vinkkelistään, maailmaa, joka on minulle itselleni hyvin vieras. Ei, en voisi ikinä kuvitella seilaavani maailman meriä menetettyä imperiumiaan haikalevien brittien kanssa luksusristeilijällä, enkä liioin ole erityisen kiinnostunut Australiasta, johon tämä kirjan loppuosa keskittyi kokonaan, mutta loppujen lopuksi tämä yllättävä suunta ja sen kriittinen (ja ihasteleva) tarkastelu osoittautuikin antoisaksi, sillä en ole yhtään vakuuttunut, että koskaan kävisin tuossa maailmankolkassa ja vaikka kävisin, se ei tapahtuisi yliopistollisissa merkeissä eikä illallispöydissä.

Ihailen kuitenkin Mazzarellan tapaa heittäytyä erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin avoimin mielin ja kysellen, vaikka hän itseään varovaiseksi matkailijaksi kutsuukin, sellaiseksi, joka ei koskaan tekisi mitään extremeä. Ei se extreme minuakaan kiinnosta, ehkä kutsuisin itseäni vain hitaaksi matkailijaksi. Haha, ehkä siis olen itsekin varovainen matkailija, en ole vain ole aiemmin sitä tajunnut!

Se, mikä minua Mazzarellan kirjoitustavassa viehätti erityisesti oli hänen tapansa asettaa itselleen kysymyksiä, joihin hän vastaa pohjaten omiin kokemuksiinsa, havaintoihinsa, lukemaansa ja muistoihinsa. Hyvin avoinkin hän on, ja tuo läheisensäkin tekstiin mukaan (heidän hyväksynnällään, oletan). Matkan aikaan Mazzarella on yli 70-vuotias ja palaa usein lapsuusmuistoihinsa, yrittää saada kiinni myös siitä, keitä olivat hänen omat vanhempansa, ihmisinä, yksilöinä. Ehkä se tosiaan on vanhuuden tehtävä, kuten Kyllikki Villa omassa kirjassaan totesi, eletyn elämän pohtiminen, ja kukin tekee sen omalla tavallaan. Lukijana minusta se on valtavan mielenkiintoista.

Mazzarellan kirjoitustyylistä johtuen, tai ehkä siitä koetusta erilaisuudesta, en tehnyt kauhean paljon muistiinmerkintöjä. Joitakin kuitenkin, joista tässä muutama.

(Eipä tullut tästäkään juoniselostusta eikä sen kummempaa analyysiä, kunhan annan nähtävästi ajatukseni kulkea ja kirjoittelen tuntojani. Ehkä olenkin tällainen tuntolukija.)

Braemer-laivalla:

Tämän voisi googlata, ajattelen, mutta onneksi kukaan ei keksi tehdä niin.

”granny-dumpingin” innostamana:

[…] hän saa mielikuvitukseni liikkeelle: kun kerran Suomi jo nykyään rakentaa risteilyaluksia, täällä voitaisiin rakentaa erityisiä laivoja vanhustenhuollon ongelmien ratkaisemiseksi. Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä – ja sitten vain niin kauas merelle että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle. Markkinaliberaali toiveuni.

Paluusta Australiaan:

Kun L. hakee meille viisumia, myös sähköinen lomake haluaa tietää, minkä takia haluamme tulla. ’Ystävien tapaaminen’, kirjoittaa L. matkan syyksi, mutta siihen lomake ei tyydy, se haluaa tietää keitä ystävät ovat, kysyy nimiä, osoitteita ja puhelinnumeroita. Haluammeko todella, että ystävämme rekisteröidään jälleen yhteen tietokantaan? Haluammeko edes kysyä heiltä lupaa? L. kirjoittaa ’matkailu’, vaikka se tuntuu väärältä.

Ensimmäisistä Australiaan saapuneista vankilaivoista:

Toisen vankilaivueen olot olivat vielä huonommat [kuin ensimmäisen], ruoka-annokset olivat niukkoja, vankeja pahoinpideltiin, joka neljäs kuoli. Miksi? Siksi että kuljetuksesta ei vastannut Britannian laivasto vaan muuan yksityinen yrittäjä. On helppo nähdä yhtymäkohtia nykypäivän yksityistämisintoon.

Brittien ja aboriginaalien ensikohtaamisista, yksi esimerkki:

[Vankina 1800-luvun alussa Australiaan tullut ja myöhemmin vapautunut] Will tajuaa vaistomaisesti aboriginaalien rituaalien ilmentävän samantapaista hengellisyyttä kuin hän itse aikoinaan koki lontoolaisessa kirkossa. Hänen mielessään käy jopa, että heidän elämänsä on jossain mielessä parempaa kuin hänen omansa, koska he elävät ilman luokkaeroja eivätkä – toisin kuin hän – jatkuvasti raada otsansa hiessä.

Uudessa-Seelannissa:

Myönnettäköön, että tämä on tyypillinen turistikokemus, mutta miksi suotta valittaa, kun juna  – The Transalpine Railway – on valtavan mukava ja maisemia voi ihailla suurista panoraamaikkunoista tai avoimen näköalavaunun kaiteen äärestä?

Hitaasta lukemisesta (tähän samastun!):

Lähtiessämme hän antaa meille uuden kirjansa Slow Philosophy, joka ei käsittele yksin filosofiaa vaan myös perustavammin hitaan, pohdiskelevan lukemisen merkitystä. Kun jo seuraavana aamuna ryhdyn lukemaan sitä, yritän lukea hitaasti ja pohdiskellen, seurustelustani tämän kirjan kanssa tulee kuin harjoitusta, meditaatiota. Ihastun sitaattiin Virginia Woolfilta. Meidän täytyy, hän kirjoittaa, olla valmiita palaamaan tekstiin yhä uudestaan ja pitää välillä taukoja: ’Pölyn on annettava laskeutua – on käveltävä, puhuttava, nypittävä ruusujen kuihtuneet terälehdet ja nukahdettava. Yhtäkkiä sitten omia aikojaan, sillä niin luonto hoitaa nämä siirtymät, kirja palaa, mutta nyt toisella lailla.’

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
ruotsin kielestä suomentanut Raija Rintamäki
318 sivua
Tammi, 2019
luettu e-kirjana

Ajatuksia eristyksestä: Itkeäkö vai nauraa?

Olin purskahtaa nauruun. Ranskan viranomaiset ovat häikäisevässä viisaudessaan ilmoittaneet, että Suuressa Taistossa Influenssavirus Covid-19:ää vastaan otetaan käyttöön 11. toukokuuta alkaen seuraava sääntö: Kun kansalainen lähtee juoksulenkille tai pyöräilemään, on turvaväliä pidettävä…

KYMMENEN METRIÄ.

Mutta enää ei tarvita lupalappua.

Jos kansalainen (tai kuka tahansa muu Ranskan heksagonirajojen sisäpuolella oleva) taasen haluaa harrastaa vaikkapa joogaa tahi fitnessiä minkä muotoista tahansa, on muistettava pitää etäisyyttä neljä metriä jokaiseen ilmansuuntaan.

Ugh! Macronian Uusliberalistiset Urheilu- ja Terveysministerit ovat puhuneet! Kunnes on seuraavien sääntöjen ilmoittamisen aika. Älkää kuvitelkokaan, että tämä tähän loppuu… Kuten Macron Mielipuoli I on lausunut: 11. toukokuuta ei tarkoita paluuta entiseen.

Kun antaa pirulle pikkusormen…

P.S. Tämä ei ollut vitsi. Lähteenä on Ouest Francen artikkeli täällä.

P.P.S. Tätä ennen on mm. kielletty pariskuntia kävelemästä vierekkäin ja istumasta samassa autossa, minkä lisäksi kaupassa saa käydä vain yksi henkilö samasta taloudesta. Kauppaan pääsee kourallinen ihmisiä kerralla turvavälien mukaisesti, ja jos et pääse sisään vaan jäät jonoon ulos ja alkaa sataa, niin minkäs teet, jonotat sateessa. Erinomainen menetelmä välttyä influenssalta, eikö totta. Lisäksi lenkillä on määrätty käytäväksi ypöyksin, ja vain kerran päivässä. Koirat pidättäköön pissiä tai omistaja väärentäköön lupalapun, jos aamulla ja illalla ulos tahtoo. Pariisissa juoksulenkillä on saanut käydä tiettyyn aikaan päivästä, sääntö, joka ei ole vielä levinnyt koskemaan koko maata.

P.P.P.S. Vastoin odotuksia itsenäistä yksityisajattelua ei ole vielä kielletty.

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja

Kun katselen valtamerta, ajattelen usein niitä purjehtijoita, jotka lähtivät katsomaan mitä siellä on, eivät tienneet mitä horistontin takana on ja mikä tämä maailma oikein on.

Kyllikki Villan kolmas lokikirja Myrskyssä kertoo hänen viimeisestä rahtilaivamatkastaan Etelä-Amerikkaan. Hän on 75-vuotias, pakkaa jälleen kirjoituskoneensa, työnsä, kirjansa ja konjakkinsa ja antautuu matkan viemäksi. Olen lukenut hänen kaksi aiempaa lokikirjaansa, Vanhan naisen lokikirjan ja Pakomatkalla, ja tiesin siis odottaa sellaista hidasta etenemistä ja pohdiskelua, josta niin kovasti pidän.

Tällä kertaa lisänä on vanhuuden tuomat ongelmat, tai haasteet, kuten nykyään pitäisi sanoa: jalat eivät kanna kuten ennen, ja keho väsyy nopeammin, sekä kävellessä että töitä tehdessä. Mutta toisaalta hän kohtaa tälläkin kertaa auttavaisia ihmisiä, jotka etenkin Etelä-Amerikassa kohtelevat vanhaa naista erityisen kunnioittavasti ja hellävaraisesti, mikä toisaalta Villaa naisena ja ihmisenä viehättää ja toisaalta välillä ärsyttää, sillä se saa hänet näkemään itsekin itsensä iäkkäänä. Mutta kunnioitusta hänen matkustustapansa herättää, niin kanssamatkustajissa, kohtaamissaan ihmisissä kuin myös lukijassa, ainakin minussa.

Näin eristyksen aikaan huomaan lukevani kirjojakin eri tavalla ja nykyhetkeen heijastellen, ja näin kävi myös Villan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Koin pääseväni hänen kanssaan matkaan, nyt kun omat siipeni on sidottu selän taakse, hän avasi minulle ikkunan, josta tulvi valoa, raikasta ilmaa ja josta näki maailman, joka on minulle niin vieras ja silti tuttu – sillä kuten Villa totesi Chiloessa osterinviljelmiä katsellessaan, että ne ovat kaikkialla samat, Etelä-Amerikassa ja Japanissa, missä hän niitä kauan sitten katseli, ja minun teki mieli huudahtaa, kuiskata, kertoa, Kyllikki, Kyllikki, niin ne ovat myös täällä Ranskassa! sillä minä tiedän tuon tunteen, ne ovat samat, sillä ihminen on sama, ja se lohduttaa minua jostain syystä nyt aivan erityisesti, se ei muutu, se ei pysty muuttumaan, vaikka maailmaa yritetään nyt kahlita sellaisella vimmalla, jota ei ole ennen nähty.

Paluumatkalla havahduin yhtäkkiä, että Villa on itse asiassa eristyksessä rahtilaivalla, jonka matkan kestoa ei ennalta tiedä, sillä se kulkee markkintatalouden ehdoilla sen mukaan, sinne missä on halvinta työvoimaa ja minne chileläistä kalajauhoa kulloinkin kaupitellaan. Laiva on pysähdyksissä milloin syrjäisissä satamissa, milloin Panaman kanavassa odottamassa vuoroaan, jossa siinäkin puhuu raha, ei saapumisjärjestys. Ja kun Villa on ollut pienessä hytissään eristyksissä viisikymmentä vuorokautta ja minä omassa olinpaikassani neljäkymmentä, havahdun tähän tilanteen samankaltaisuuteen ja miltei hihkaisen, kunnes totean että on eri asia olla eristyksissä omasta tahdosta ja pakosta. Siinä on valtava ero.

Mutta oli miten oli, nautin jälleen Villan pohdinnoista, hetkittäisistä äksyilystä, naurusta, epävarmuudesta, rohkeudesta, jota hän ei pidä rohkeutena lainkaan, vaan sitkeytenä ja sopeutumisena, hänen vapaudestaan kulkea mielensä mukaan, iästäkin huolimatta. Tämä oli hänen viimeinen pitkä merimatkansa, jossain vaiheessa hän totesi että hänen nähtävästi täytyi lähteä kauas tajutakseen että on vanha.  Minusta tämä oli ihana toteamus. Ihminen saa olla vanha. Ja silti tehdä asioita. Sillä eihän Villa toki matkustamista lopettanut, kuten hänen tyttärensä Saara loppusanoissa kertoi, he matkustivat Euroopassa kolmisin pienen tyttärentyttären kanssa, ja Villa vietti talvia myös Azoreilla.

Onneksi Kyllikki Villan ei tarvinnut nähdä Eurooppaa ja maailmaa tällaisena, mikä se tänään on.

Tein jälleen muistiinpanoja, tein aivan valtavasti, sillä koin jonkinlaista syvää sielunsisaruutta Villan päiväkirjamerkintöjä lukiessani. Blogiin kopsasin vain muutaman:

Mutta se mikä minua yhä enemmän vanhemmissani ja lapsuudessani askarruttaa on, mikä niissä on ollut uniikkia ja vain meillä, ja mikä on ollut samanlaista muissakin perheissä. (Muistettuaan yhtäkkiä, miten äiti sanoi Kyllikille hänen satutettuaan itsensä, ”Tule tänne, äiti puhaltaa,”)

”Niin kuin Åke sanoi subjunktiivista: ’Eihän se ole vaikea, nehän käyttävät sitä.’ [Naurahtaa.] Mutta täytyy olla niiden keskellä jotka käyttävät. Kielioppi on kyllä kivaa, mutta ei sen sääntöjen mukaan opi… siis ensin pitäisi oppia ja sitten voi jäsentää [ensin elävä kieli ja sitten se analysoidaan].

Mukavaa arvailla minkälaisia ihmisiä on matkustanut, ja surettaa ettei mulla ole mitään kirjaa jonka voisin jättää, kun mulla on Helsingin kaupunginkirjaston kirjoja!

Päivät pitkät vaihtelen lukemista ja kirjoittamista – ja loion aina välillä ja mietin. Mitähän se on se meditaatio? Onko se tätä tajunnanvirtaa jonka minä annan kulkea?

Mulle tulee niin paljon lapsuuden asioita mieleen – no, ehkä niitä tulee tässä iässä muutenkin, mutta tämä on hyvä olotila siitä että niitä tulee ja menee, niitä miettii, tutkiskelee ja selvittelee. Minä vain uskon että tämä oman elämänsä selvitteleminen on vanhuuden homma. Eikä se ole vaikea eikä paha, vaan jotenkin selkeää ja rauhallista, ja tuntuu hyvältä että aika on niin hidas.

Ehkä olen menossa kohti jotakin, mikä minun täytyy nähdä ja kokea.

Epäilen että täällä on aika kova poliisijärjestys, koska kaikki tuntuu niin suojellulta ja järjestetyltä. Lentokentästä alkaen, joka oli muuttunut,  siellä ei ollut niitä pyydystäjiä ollenkaan, vaan taksihomma oli järjestetty ja ilmeisesti ketään kärkkyjiä ei päästetty enää ollenkaan lentokenttärakennukseen. Se on hyvä ja paha. Hyvähän se on että on turvallista, mutta äärimmäiseen poliisijärjestykseen meno ei tietenkään ole kivaa.

Joka matkalla täytyy sattua näitä jonkinlaisia katastrofeja ja kamalia päiviä. Nyt on jo se ohi, että nilkka ei murtunut, vaikka siihen sattui todella kipeästi, ja että hampaat saatiin yhden päivän aikana kuntoon. En tiedä mitä voi tulla, mutta se että nämä kaksi on koettu, se antaa mulle [naurahtaa] jollain nurinkurisella tavalla rohkeutta.

Ai niin, osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea merellisiä kirjoja.

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja
Like, 2010
445 sivua
luettu e-kirjana