Kolmekymmentäyksi päivää eristystä takana, kolmattakymmenettätoista eletään ja kaksikymmentäkolme jäljellä (sikäli kun sitä ei jatketa). Tätä aikaa tulee katsottua jälkeenpäin uusin silmin, siksi on hyvä tehdä muistiinpanoja.
Hyviä asioita:
Olen lenkkeillyt paljon, kuntoni on kohonnut. Ei se huono muutenkaan ole ollut, mutta pyöräily ja uiminen ovat vaihtuneet lenkkeilyyn, käytän eri lihaksia ja hapenottokykykin on vahvistunut.
Taivas: se on ollut sininen, pääosin puhtaan sininen. Eristystä ennen ja sen alkupäivinä, kun etenkin brittikoneet (BA, RyanAir, EasyJet, yms.) ravasivat tästä yli Portugalin ja Espanjan turistikohteisiin ja takaisin, taivas oli päivästä toiseen raidoitettu, ruudutettu ja raksitettu: lentokoneiden jättämät vanat eivät suinkaan kadonneet minuuteissa, eivät edes tunneissa, ne levisivät paksuiksi ja leveiksi kaistoiksi, jotka etenivät vähitellen itään päin, ja lopulta peittivät koko taivaan valkoisella hunnulla. Nyt kun niitä ei ole, näkee miten kaunis on luonnon taivas, luonnon pilvet ja luonnon sumu aamuisin, ilman pistävän valkoisia vanoja. Tämä on ehkä hienoin ja kaunein asia mitä eristys on tuonut.
Kevään seuraaminen: olen paitsi lenkkeillyt, myös kävellyt, katsellut luonnon heräämistä kevääseen. Silmujen ilmestymistä puiden oksiin, niiden avautumista lehdiksi. Kukkien puhkeamista, uusien ja taas uusien kukkien. Linnut ovat herättäneet uuteen päivään aamukonserteillaan.
Olen myös lukenut paljon, ja katsonut elokuvia. En vain ole tullut kirjoittaneeksi niistä blogiin.
Tänä aamuna huomasin Ylen kirjeenvaihtajan palanneen Pariisiin. Hänen Eurooppa-kirjeensä oli kovin valoisa. Presidentin puheenkin hän oli tulkinnut* täysin eri tavoin kuin itse olin. Ehkä ranskaa minua huomattavasti paremmin taitavampana kirjeenvaihtaja keskittyi sanoihin, minä kehonkieleen ja tunnelmaan, sävyihin. Toisaalta en usko poliitikkojen sanoihin, enkä enää juurikaan toimittajienkaan sanoihin.
Yksi kirja, jota olen tänä eristysaikana lukenut, on ollut ko. toimittajan kirjoittama Miksi Ranska raivoaa?, joka yrittää selvittää, miksi ranskalaiset kääntyivät valitsemaansa presidenttiä vastaan. Toki voidaan kysyä valitsiko kansalaiset todella johtajansa, kun vaihtoehtoina oli kaksi katastrofia, uusliberalisti ja änkyränationalisti. Toisen niistä, joka nyt on presidenttinä, nosti pallille juurikin myötämielinen media. Sen voima on suuri, häkellyttävän suuri. Mutta on kirjassa paljon mielenkiintoistakin, hyviä huomioita. Tosin siinä vaiheessa, kun toimittaja alkoi syyttää kansalaisia naisvihasta Marie-Antoinetten kohdalla, huokaisin ja siirsin kirjan sivuun. Aivan kaikkea ei voi selittää feminismillä ja misogynialla. No, aion kyllä jatkaa, vaikka ihan hirveästi en odota kriittistä näkökulmaa.
Eihän siinä Eurooppa-kirjeessäkään mainittu ranskalaisten lääkärien suuttumusta, joka kohdistuu maan päättäjiin tämän koronakriisin kohdalla.
Saa nähdä, marssivatko eristyksen päätyttyä mustaliivit keltaliivien rinnalla, ne, jotka syyttävät hallitusta koronakuolemista, jotka olisivat olleet vältettävissä, jos lääkäreille olisi annettu valta käyttää niitä lääkkeitä joita he olisivat halunneet käyttää. Me todella elämme mielenkiintoisia aikoja.
*Myöhemmin tajusin että eihän toimittaja itse mitään tulkinnut, hänhän vain referoi Le Mondea, joka on Ranskan Pravda, samaan tapaan kuin Yle on Suomen Pravda ja BBC Iso-Britannian Pravda. Eli näillä mennään.
Aukeamia 