Ajatuksia eristyksestä, 14. päivä

Viesti suljetun ravintolan ikkunassa

Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun presidentti Emmanuel Macron puhui kansalaisille suorassa tv-lähetyksessä ja määräsi kaikki kahden viikon eristykseen. Olemme sodassa, hän sanoi, kaikkiaan kuuteen kertaan hän toisteli sanomaansa: olemme sodassa.

Minä katselin hänen puhettaan ruokapöydän äärestä, vai seisoinko pöydän vieressä, en enää muista. Olimme käyneet kaupassa ja ostaneet perustarvikkeita varastoon, vettä, vessapaperia, talouspaperia. oliiviöljyä, lihaa ja sipulia pataa varten, iskukuumennettua maitoa, jauhoja ja sen sellaista. Pastahylly oli ollut tyhjä, kuivahiivaa ei ollut missään, jauhohyllyissäkin ammotti suuria aukkoja. Vihannekset ja hedelmät oli hankittu jo aiemmin torilta. Syy varautumiseen oli huhu: illalla Macron pistäisi meidät kaikki eristykseen, ja sen hän todellakin teki.

Katselin Macronin esiintymistä, joka huokui kylmyyttä, kovuutta ja määrätietoisuutta. Ei hän ihmisistä huolissaan ollut, ei hän ole koskaan ollut. Ja siinä, katsellessani hänen puhuvaa päätään tv-ruudussa, nousi mieleeni yhtäkkiä hämmentävä ajatus: tuo mies ei halua vain Ranskan kuninkaaksi, hän tähtää Euroopan keisariksi. Hän on mielipuoli.

Macronin jälkeen, oliko se samana iltana vai seuraavana päivänä, muistaakseni myöhään samana iltana, pääministeri Édouard Philippe puhui vuorostaan. Hänkin taisi puhua sodasta, mutta hänellä oli toinen lause, jota hän toisteli: pysykää kotona. Tämä on määräys. Pysykää kotona. Pysykää kotona. Toistan: pysykää kotona. Philippen esiintyminen oli erilaista kuin Macronin, hän on käskyläinen, joka näyttää käyneen jonkinlaisen sisäisen kamppailun tai kärsineen shokista, sillä vuoden alussa hänen partaansa on ilmestynyt suuria valkoisia laikkuja ja näyttää, että parrassa on jopa aukkoja. Milloin ne ilmestyivät? Tammi- tai helmikuussa,  yhtäkkiä joka tapauksessa.

Sitten puhui sisäministeri, kylmä mies nimeltä Castaner.

Sisälläolovaatimus eli eristäminen alkoi tiistaina puoliltapäivin, sitä ennen me teimme pyörälenkin, sillä arvasin sen olevan viimeinen vähään aikaan. Olin oikeassa. Tiukennuksia ja uusia määräyksiä on tippunut melkein päivä kerrallaan. On oltava allekirjoitettu lappu mukana, jos mielii kävelylle tai kauppaan. Kokoontumiset kielletään, hajurakoa on pidettävä vähintään metri. Sitten vaatimus tiukkeni. Ulos saa mennä kerran päivässä, korkeintaan kilometrin säteellä asunnosta, allekirjoitetussa paperissa on oltava päivämäärä ja kellonaika. Aloin kirjoittaa omani lyijykynällä, ettei joka kerta tarvitsisi printata uutta. Televisiossa näytettiin, kuinka poliisi erotti ihmiset toisistaan torijonossa, ja tyrmistynyt mies puuskahti, että vieressähän on oma äitini! Seuraavaksi kuului ukaasi: rannat on suljettu, samoin merenrantapolut, mukaanlukien jokivarren polut ja viehättävät rantakadut. Ravintolat, baarit, kaupat, elokuvateatterit, uimahallit ja ulkosalla olevat juoksuradat ovat luonnollisesti olleet suljettuina jo pitempään. Lenkilläkin pitäisi käydä yksin. (Ja koirien pidätellä pissaa, kun ulkoilut vähenevät kertaan päivässä?)

Löysin polun, ei poliiseja eikä santarmeja. Vain lintuja laulamassa ja ihmisiä koiria ulkoiluttamassa.

Käytännössä tällaisessa maalaiskaupungissa tilanne ei tietenkään ole ihan niin tiukka. Kauppahalli on auki, tiskien eteen on vain laitettu pleksit. Leipomot, luomukaupat, lihakaupat, juustokaupat, kaikki ne ovat avoinna. Väliä pidetään, ensimmäistä kertaa näen ranskalaisten seisovan kaukana toisistaan, samoin ensimmäistä kertaa näen joidenkin käyttävän sairaalamaskia. Torilla näin viisi poliisia tavallisten kahden sijaan ja kerran näin poliisiauton partioivan kadulla. Kuulemma ovat antaneet näytösmäisesti muutaman sakon, mutta siinä kaikki. Tosin enhän minä tuolla tyhjässä kaupungissa nyt koko ajan päivystä, minähän olen sisällä.

Kaksi viikkoa. Tämän piti loppua tähän, mutta uudet kaksi viikkoa on jo langetettu, huhutaan kuudestakin viikosta, ties kuinka monesta. Twitterin irvileuat kuvaavat presidentti Macronin vanhana miehenä julistamassa ulkonaliikkumiskiellon loppuneen. Mietin Macronia ja mietin keltaliivejä, mietin sitä yleistä tyytymättömyyttä, joka nosti jälleen tammikuussa voimakkaasti päätään, mutta joka pysäytettiin kuin seinään määräämällä kansa kotiarestiin koronaviruksen vuoksi. En ota kantaa virukseen, koronakuolemiin enkä mihinkään näihin asioihin, en nyt, vaan mietin, mitä tulee tapahtumaan kun eristys loppuu. Macronia kohtaan on esitetty nytkin paljon syytöksiä, mm. siitä, ettei sairaaloilla ole tarpeeksi vuodepaikkoja, suojavarustuksia tai edes maskeja. Ja kohu on myös lääkkeistä, joiden marseillelaislääkäri sanoo tepsivän koronaan, mutta jonka laajempaa käyttöönottoa viivytellään, potilaiden kustannuksella. Jälleen irvileuat tietävät miksi: lääke on edullinen ja kotimainen, siitä eivät isot pharmat ja muut moneymakerit pidä…

Meillä Suomessa presidentti, talousmiehiä hänkin, puhuu maailmanjärjestyksen muuttumisesta. Ennen hän puhui uudesta maailmanjärjestyksestä, nyt se on vaihtunut moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Hän sanoo, ettei maailma ole enää entisellään tämän koronakriisin jälkeen. Mitä täällä oikein tapahtuu, sitä minä itsekseni mietin, sisätiloissa sitä muutosta odotellessani.

Lopuksi kevennys! Sillä jos ranskalaiset jotakin osaavat, niin satiirin ja pilapiirrosten taidon. Niitä on koronakriisin ja presidentti Macronin kustannuksella tehtailtu todella paljon, mikä kertoo omalta osaltaan miten tämä maa makaa. Esimerkiksi näin:

 

Lukupäiväkirjasta: Philip Teirin Neitsytpolku

Luin eilen, yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä, Philip Teirin uutuusromaanin Neitsytpolku. Se vastasi täydellisesti tarpeeseeni saada ajatukset muualle. Ilmava, lyhyet luvut, hyvin kirjoitettu. Ja toisaalta: pinnallinen, varovainen ja surumielinen.

Autofiktiota, kyllä, mutta lukijana en lue sitä Teirin perhekertomuksena, tai vaikka lukisinkin, en arvota sitä sellaisena. Sitä paitsi siihen se todella on liian pinnallinen. Ei ne avioerot ja uusperheiden kuviot noin helpolla mene, sori Teir, en usko.

Kirjan nimi on kyllä hieno. Se on kenties kunnianosoitus Henrik Tikkasen autofiktiiviselle osoitetrilogialle, mutta samalla se kertoo Teirin omasta neitsytmatkasta tuntemattomaan, katua pitkin ystävättären luo aamukahveille, lukemaan sanomalehteä sängyssä vaimolle kertomatta, mikä vähitellen sysää muutosta eteenpäin, kun ruoho aidan toisella puolen tuntuu yhä vihreämmältä ja virkistävämmältä. Ainakin aluksi.

En ole tällä hetkellä kovin pohdiskelevalla päällä, en edes kirjoittavalla. Joten kirjaan ylös muutamia huomioita, joita kirjoittelin paperille kirjaa lukiessani. Olkoon ne suoria lukijan kommentteja:

Hyvän alun (eka sivu) jälkeen teksti alkaa olla puuduttavaa, vaikka R on vasta tavannut P:n. Sävy on alakuloinen ja jotenkin kolmannesta persoonasta huolimatta kuulostaa siltä, että Teir kertoo omaa tarinaansa. Richard (Teir) on nössö.

Jokin tekstissä saa minut silti jatkamaan. Kirjoitan ylös seuraavaa:

Jatkan Teirin Neitsytpolun lukemista. Se on valtavan alakuloinen. Mies, joka ei tiedä mitä hän haluaa, on vaimon ja äidin välissä ja pakenee toisen, vanhemman naisen helmaan. Itse asiassa kirja on kamalan masentava.”

Olen jo hetken aikaa siirtymässä muualle, mutta jatkan:

Kun luen Teirin tarinaa, minusta tuntuu että Paula ei ole ainoastaan vanhempi, vaan jättimäisen kokoinen suhteessa Richardiin. Kuin Richard olisi pieni hintelä mies, joka odottaa ison, ronskin ja äidillisen naisen vievän hänet pois pitkästyttävästä pikkuporvarillisesta elämästään. Avaa oven ja käskee astua sisään.

Vähitellen kaikki alkaa kuulostaa Woody Allenin elokuvalta, josta puuttuu huumori. Ja välillä imelää kuin naistenlehdissä tai romanttisessa komediassa, mutta yhä ilman huumoria.

Richard parka, kolmen naisen välissä: äidin, vaimon ja rakastajattaren.”

Jossain vaiheessa R/T keskustelee tästä ”knausgårdilaisesta projektistaan” kustantajansa kanssa, jonka mielestä hänen olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen ja tapahtumiin. Lukijana olen samaa mieltä. Kirjailija keskellä valtavaa elämänmuutosta, joka koskettaa muitakin kuin häntä itseään, on sanoissaan äärimmäisen varovainen, minkä vuoksi kertomus jää latteaksi ja henkilöt  hyvin ohuiksi, kuin paperinukeiksi, miestä itseään lukuunottamatta. Ehkä siitä varovaisuudesta johtuu myös se surumielinen vire, joka tarinassa on. Idylli on särkynyt ja kirjoittaja on sen nyt tajunnut, vaikka yrittääkin itselleen uskotella, että näin oli paras, että kaikki kääntyy parhain päin.

Vaikka näin ”lyttäänkin” kirjan, en sitä silti tee. Kirjassa oli kumminkin jotakin, joka minua puhutteli, ja voisin oikeastaan sanoa niin, että jään odottamaan Teirin seuraavaa teosta. Ehkä tämä oli vain välityö, asia, joka oli saatava ulos. Ehkä se siitä.

Viimeiset kahdeksantoista

Oi jos oisin, lintu taivaan… tai edes savupiipun pulu.

Pannaas välillä vähän kevyemmäksi, kun nuo keskustelut sotatilalakien käyttöönotoista, rajojen sulkemisista, kaiken maailman viruksien leviämisistä ja muista maailmanlopuista alkavat tulla jo korvista ulos. Klikkailin ajankulukseni (ts. saadakseni ajatukseni muualle) blogeja ja törmäsin matkablogi Vagabondassa tällaiseen 18 viimeistä -haasteeseen. Anti mennä!

Viimeisin…

Tv-sarja: Kelpuutetaanko iltauutisia sarjaksi? Joka iltahan ne tulevat. Nyt olivat kaikki uutistenlukijat ja vieraat pukeutuneet mustiin, niin ykkös- kuin kakkoskanavalla.* Ja ne olivat innoissaan, niiden oli kerta kaikkiaan mahdotonta olla peittelemättä innostustaan: korona, poikkeuslait, presidentin puhe, kuumemittarit kuin käsiaseet osoittamassa autoilijoiden otsia, koulut kiinni, päiväkodit samoin, vanhainkodit on suljettu heidän omaksi turvakseen, omaiset saavat vilkuttaa ikkunan toisella puolella, mutta vaalit pidetään, sillä valtaan halutaan  ja sitä halutaan kipeästi… Mitä seuraavaksi? Seuraa meitä! Me kerromme! Me seuraamme tilannetta hetki hetkeltä!

Ruoka: Pala leipää, päällä juustoa ja kinkkua + itse tehtyä juotavaa jogurttia (jogurttia, maitoa, vadelmasiirappia jotka vatkataan kuohkeaksi). Aamiaiseni.

Uni: Unohdin. Mutta jotenkin se liittyi näihin uutisiin. Muuten nukuin kyllä kuin tukki.

Moka: No nyt täytyy oikein miettiä… Sanoin un Montbéliard, kun se olisi ollut une. Kauppias korjasi. (Hän on kiva, ei hän pahalla.)

Biisi: Kuuntelen radiota, joten en ole varma mikä oli se viimeisin biisi, mutta eilen havahduin siihen, että ne soittivat Erik Satieta, josta pidän, ja jäin miettimään, miksi Satieta soitetaan niin harvoin.

Kohtaaminen: Tenez ! sanoi leipomon yrmyhkö myyjätär ojentaen minulle paperiin käärityn leivän ja hymyili päälle. Hän on oikeasti kiva, vaikka vaikuttaa yrmyltä. Mutta ehkä hän on vain ujo?

Ostos: No se leipä. Siemenleipä. Olisi siellä ollut viikinkileipääkin eli ruisleipää, mutta valitsin tällä kertaa siemenleivän.

Meikki: Puuteria nenänpäähän ja ripsaria ripsiin. Rips räps. Olen vähäeleinen (ts. huono) meikkaaja.

Leffa: Leffateatterithan ovat kiinni… ja telkkarista tulee pääosin niin surkeita elokuvia, ettei niitä kestä katsoa. Paitsi yksi päivä tuli Lasse Halströmin hollywoodohjaus Cider House Rules, jonka katsoin loppuun. Harmiton, mutta hollywoodilaiseen tapaan kliseisen rasistinen (mustat pahoja ja yksinkertaisia, hyvät valkoiset tuovat oikeudenmukaisuuden ja sivistyksen heidän keskuuteensa). Ja tajusin, että vaikka olen nähnyt elokuvan aiemmin, siitä ei ole jäänyt oikeastaan mitään mieleen. Ei yhtään kuvaa tai kohtausta, jopa juoni piti tarkistaa erikseen. Jos tuo alleviivaava lähtöasetelma ohitetaan, niin muutenhan se on elokuvana halströmiläisen mukiinmenevä sydäntälämmittävä tarina.

Onnistuminen: Onnistuin keittämään kananmunat niin, että keltuainen on nätisti keskellä eikä lompsahtanut yhdelle laidalle! Sellaisia kananmunia on paljon kivempi leikata ja asettaa tarjolle.

Herkku: Makea vai suolainen? Tein omenakakun. Siitä tuli hyvä.

Appsi: VR:n lippuappsi, joka ei toiminut. Kuten ei toiminut VR:n lipunmyyntilaitekaan. Kyllä meillä digitalisoidussa maailmassa menee sitten hyvin…

Treeni: Ylös alas tietä pitkin pyörällä, tuuli nelkytviis kilometriä tunnissa (niin ne täällä ilmoitetaan) puuskissa, ja meinasin välillä kellahtaa kumoon, mut pysyin pystyssä. Menisikö tämä myös siihen onnistumiskohtaan?

Instagram crush: Crush sanan toisessa mielessä: romahdus. Joskus klikkaan Instagramiin, klikkaan kaksi tai kolme kertaa ja totean että joo, riittää mulle.

Vaate: Essu! Esiliina siis. Keittiössä tiskatessa ja ruokaa laittaessa. Kuulin kerran, että ”kukaan ei enää käytä essuja” ja olin kamalan hämmästynyt. Essuthan on kivoja ja käytännöllisiä. Minulla on niitä monta.

Aktiviteetti: Yritän aktiivisesti itseopiskella vieraita kieliä, aika montaakin samaan aikaan, mutta joudun tunnustamaan olevani aika huono opiskelija… Mutta aktiviteetti se silti on. Aloitan, lopetan, aloitan, lopetan. Ja muistutan itseäni aina, että aloitettava se taas on.

Kirja: Jätin kesken Harri Nykäsen rikostoimittajamuistelmat, mutta voi olla että palaan niihin vielä. Mutta yli viisi tuntia kuuntelua jäljellä! Kaikki uutisensako se niihin on halunnut laittaa? Odotin vähän jotain toista, mediakritiikkiä, mutta ei siinä sitä oo, pikemminkin vähän sitä hesarilaisylimielisyyttä, väittäisin… Ihan mielenkiintoinen katsaus silti suomalaisen yhteiskunnan rikolliseen puoleen, oli kyse sitten pankkiryöstäjistä, pikkunilkeistä, korruptoituneista poliitikoista, huijareista tai jäljistä, jotka johtavat korkeissa viroissa oleviin herroihin ja rouviin…

Joo, ehkä me näistä viruksistakin selvitään, niin kuin ollaan selvitty muistakin. Ei se maa pyörimästä lakkaa, vaikka sitä miten yritettäisiin. Sitä paitsi, tänään paistaa aurinko!

*Ranskan televisiossa, toim. huom.

Kesken jäi Sivuhenkilökin

Siinä vaiheessa, kun huokaa ääneen aaa’a ja pyörittelee silmiään, esittää ääneen kysymyksiä tyyliin: minkä ikäinen sinä oikein olet? ja puuskahtaa perään: hanki elämä! ja tietää puhuvansa kuuntelemansa kirjan kirjoittajalle, on lukijan myönnettävä että kirja ei ole häntä varten ja että se on siirrettävä suosiolla syrjään.

Kuuntelin yli puolivälin. Odotin jonkinlaista kirjallisuuskritiikin kritiikkiä, sillä kirjasta kerrotaan että kirjailija on tarttunut kynään sen jälkeen, kun hän on järkyttynyt saatuaan maan suurimmassa sanomalehdessä huonon arvion esikoisteoksestaan. Että se samperin setämies ei hyväksynyt hänen — niin mitä? vikinäänsä? navankaivelua? en tiedä, sillä en ole lukenut esikoisteosta, mutta jos tästä kakkosesta on mitään pääteltävissä, niin jotain sellaista. Kuulemma kyseessä oli kasvutarina, ja sen toteamisesta esikoiskirjailija oli kerrassaan pahoittanut mielensä, sillä kysehän oli häpeästä, eikä kasvutarinasta. No häpeää hän käsittelee tässä kakkosessakin oikein reippaasti, on niin hävettävää olla lapseton ja miehetön nuori nainen, maalta kotoisin ja kaupungissa, ja asua isin ostamassa asunnossa, ja sitten saa vielä pakastemarjoja isiltä ja äidiltä vaikkei syö edes puuroa, vaan smoothieita, mutta ne ei onnistu, koska nuori taiteilijan alku ei osaa laittaa ruokaa. Ja hitto vie, kun maailma on vielä niin patriarkaalinenkin, pimppi ja pippeli, ja taidekoulut on käyty, ja silti istutaan pissaisella patjalla ja rikkaat ja köyhät, kun siis on Ullanlinna ja siskonmiehellä bemari.

Harmittelen lukijana tai tällä kertaa pikemminkin kuuntelijana sitä, että se kirjallisuuskritiikin kritiikki jää tämän nuoren naisen ongelmissa rypemisen alle oikeastaan ihan kokonaan. Se kritiikki olisi kuitenkin ollut tervetullutta. On täysin järjetöntä, miten suuri valta on maan suurimman sanomalehden kritiikeillä, siitä huolimatta että niitä on nykyään hyvin vähän ja että ne ovat yleensä surkeita: yksi kriitikoista tykkää esiintyä Hyvänä Perheenisänä ja Moraalin Vartijana tahi vähintäänkin Paimenena, toinen lukee kaiken feminismilasien läpi kuvitteellinen nuttura tutisten, ja elokuvan puolella mieskriitikon mielestä tärkeintä elokuvakritiikissä on keskittyä näyttelijöiden henkiseen hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan [sic!] kun taas naiskriitikoiden mukaan elokuvat jakautuvat pahojen ja iljettävien miesohjaajien ja hyvien ja puhtaiden naisohjaajien, joita on edelleen liian vähän eikä heitä palkita koska patriarkaalisuus, mukaan. Kyllä tätä saisi ihan kernaasti kritisoida kirjailijoidenkin, samoin sitä, että maakuntalehdet myötäilevät näitä housuttomia ja hameettomia keisareita ja keisarinnoja.

Mutta Sivuhenkilössä se kritiikki jäi itkunpunaisiin silmiin ja kiroiluun että miksi miksi miksi se setämies ei tykänny mun kirjasta. Ei, ei se riitä.

2 tuntia 58 minuuttia jäljellä. Ehkä se kirjan idea ja se kritiikin kritiikki tulee näiden viimeisten liki kolmen tunnin aikana, mutta sori, en jaksa odottaa. Ja kuitenkin: kirja alkoi hyvin. Se alkoi kolmikymppisen maalta kaupunkiin muuttaneen nuoren tytön epäröinneillä ja havainnoilla ympäristöstään, mutta sitten se eksyi niihin taidepiireihin, mukasarkastiseen kommentointiin, vinkumiseen ja yritykseen olla jotain muuta kuin mitä on. Olin ajatellut lukea/kuunnella sen palkitun esikoisenkin, mutta tämän perusteella jätän väliin.