Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Olin vähitellen tajunnut, että se oli pelko joka teki ihmisistä sellaisia kuin he olivat. Että meitä itse asiassa yhdisti tämä meidän yhteinen pelkomme kuunnella omaa ääntämme ja ajatella omilla aivoillamme.

Sillä olihan se niin toista kuin mitä meille yritettiin uskotella, että eräällä tavalla kaikki olivat käyneet läpi saman kuin minä, että heidänkin sydämiinsä oli tehnyt pelko pesänsä, yhtä varhain kuin minullakin. Ensin perheen sisällä ja sitten sen ulkopuolelta käsin. Ja että heidätkin oli pelko vähitellen lamaannuttanut, aivan kuten minut.

Olin jo pitkään halunnut tutustua Raisa Lardot’n tuotantoon, ja nyt kun luin hänen hoitokotiin joutuneen miehensä kuolleen suruun kun vaimon vierailut oli koronapelon vuoksi kielletty, ryhdyin etsimään josko jotakin häneltä e-kirjastosta löytyisi, että nyt olisi hyvä hetki kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan.

Ja löytyihän sieltä: Ripaskalinnut vuodelta 1978, äänikirjana, Aila Svedbergin lukemana. Äänikirja on siis tehty ennen tätä nykyistä äänikirjabuumia, mikä minusta kuuluu lukutavassa, Svedberg eläytyy tekstiin niin, että on kuin kuuntelisi kuunnelmaa. Hän todella tempasi kuuntelijan mukaansa.

Ripaskalinnut kertoo Raisa Lardot’n lapsuudenmuistoista, ensin Vepsässä Itä-Karjalassa ja sitten pakolaisena Suomessa; maassa, josta pieni tyttö muodosti mielessään unelmien täyttymysten ja jossa hänestä tulisi tasavertainen ihminen, suomalainen suomalaisten rinnalle – unelma, joka tosin mureni nopeasti. Lardot näyttää meille maailman – peilin – jossa ihmisten kohtaloista päätetään kabineteissa, rajoja vedetään ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, missä he ovat sattuneet syntymään eikä heidän ihmisyytensä vuoksi, missä perheet hajotetaan ja revitään juuriltaan, miten toiset sen kestävät paremmin kuin toiset, ja… niin. Kaikenlaisia asioita hän pohdiskeltavaksemme antaa, hiukan sarkastisella äänellä, katsellen maailmaa viattoman lapsen silmin ja kirjoittamalla niistä aikuisen kokemuksella.

Minulle Ripaskalinnut osoittautui merkittäväksi kuuntelukokemukseksi, jonka sävyjä en nyt tähän yhteen pieneen blogimerkintään oikein saa kirjoitettua; huomaan myös, että kuunnellusta tekstistä on jollain tapaa vaikeampi kirjoittaa kuin luetusta. Olkoon. Raisa Lardot’n tuotantoon aion kyllä jatkossakin tutustua.

Mutta niin jäin myös miettimään, miten vähän sitä tietää lähihistoriasta, omastaankin. Miten vähän yhäkin puhutaan sodan jälkeisestä köyhyydestä ja epätoivosta ja surusta, ja miten sekin – ehkä ymmärrettävästi – käännetään vain suomalaiseksi menestystarinaksi, niin noustiin tuhkasta uuteen menestykseen, yhtenäiseksi kansakunnaksi ja niin edelleen. Jäin miettimään nyt uudella tavalla, mitä tapahtui karjalaisille, omilleni, jotka joutuivat jättämään kotinsa, siis kaikkensa, ja muuttamaan uusiin ympäristöihin, miten se käytännössä tapahtui? Miten ihmiset pääsivät uudestaan jaloilleen, löysivät töitä, saivat ne talotontit  – saivatko he vai joutuivatko he niistä mitä maksamaan, ja miten he maksoivat, niin kuin Raisan vepsäläisäiti, joka jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi kuuden lapsen kanssa, kun hänen miehensä vietiin Siperiaan pakkotyöhön ja kuolemaan, miten hän selvisi? Lukiessa – tai kuunnellessa – syntyy niin monia kysymyksiä, niitä kai niiksi lukupoluiksi kutsutaan, sillä sitten tarttuu taas toiseen kirjaan ja toiseen… Niitä kysymyksiä on niin valtavasti.

Että eksyy taas aiheesta. Jostain syystä se uutinen Raisa Lardot’n puolison kuolemasta tämän koronapaniikin myötä tehtyjen epäinhimillisten päätösten (kuten vanhusten eristäminen läheisistään) vuoksi kosketti minua. Olen miettinyt näinä päivinä paljon pelkoa ja miten sillä ihmisiä hallitaan, sehän on yksi vanhimmista hallintamuodoista. Siksi tuo postauksen alkuun nostamani lainaus koskee minusta yhtä hyvin tätä hetkeä kuin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, ennen jälleenrakennusta. Mihin suuntaan me nyt olemme menossa? Sitä minä mietin.

Ja mietin sitäkin, miten Lardot’n kertomuksessa nousee esiin myös ne yksittäisten ihmisten vaikutukset, kuten opettajan, joka vaivihkaa sujauttaa itkevälle tytölle nenäliinan ja miten hän kertoo muille lapsille, että vepsäläistyttö on kokenut kovia, hänelle on oltava kiltti. Miten suuri merkitys noilla pienillä asioilla on, yksittäisten ihmisten yksittäisillä teoilla. Huomaan, että kirja teki minuun valtavan merkityksen, se kosketti jotenkin ihan valtavan syvältä.