Ranskassa ei enää lasketa eristyspäivien kestoa vaan odotetaan sen loppua. J-2, kaksi päivää, jour, jäljellä.
Vapaus on kuitenkin näennäistä. Se rajoittuu sadan kilometrin säteelle oman maakunnan sisällä. Eli vaikka maakuntaraja olisi kilometrin päässä, sitä ei voi, ainakaan periaatteessa, ylittää. Onko siellä poliisit joka rajalla kulkijoita pysäyttelemässä, en tiedä, mutta siellä missä on, on taatusti myös televisiokamerat, jotka tämän mielikuvan jokaiseen olohuoneeseen välittää.
Viisikymmentäneljä päivää on tähän mennessä eristystä kestänyt. Siinä on nähtävissä selvä kaari. Ensin oli paniikki, tv suolsi kuvia raskaasti varustetuista poliiseista ja Pariisiin vyöryvistä panssarivaunuista, mutta harva kysyi, millainen on se influenssavirus joka aseilla pysäytetään. Ihmiset olivat peloissaan, huolissaan, se virus tappaa, se tappaa meidät kaikki, katsokaa vaikka lukuja, ja niitä tuli, uusia uusia uusia lukuja, kaikki sairastuvat, kaikki kuolevat, tämä on loppu! Lopun alku! Kaikki muuttuu uuden koronaviruksen myötä eikä mikään tule enää olemaan entisellään, sanoivat poliitikot jotka asiantuntijoidensa kanssa marssivat vuorollaan puhujanpönttöön eli televisiokameroiden eteen.
Sitten, aivan yhtäkkiä, tapahtui jotakin. Presidentti Emmanuel Macron puhui kansalaisille, jälleen television välityksellä, mutta hänen äänensävynsä oli muuttunut. Mitään valtamedian kuvailemaa nöyryyttä ja lämpöä siinä ei ollut, ei sinne päinkään, sen sijaan hänen varmuutensa oli alkanut rapistua, hän alkoi huitoa käsillään ja videoiduissa virkamiestapaamisissa hän puhui lopulta niin sekavia, verraten viruksen taltuttamista tiikerin selkään nousemisella ja kesyttämällä se kotielämeksi ja puhumalla Robinson Crusoesta, juustosta ja kinkusta, että yhä useampi alkoi kysyä onko presidentti mennyt päästään sekaisin. Kimittävää, huitovaa, sekopäisesti esiintyvä presidenttiä alettiin pilkata niin televisiosatiireissa kuin pilakuvissa, ja entiset huutomerkit alkoivat vaihtua kysymysmerkkeihin.
Pikkukaupungissakin tunnelma muuttui. Osa ihmisistä piti maskit naamallaan ja kaikki seisoivat jonossa turvavälit pitäen, mutta kauniille puistokaduille sijoitetut metalliaidat nostettiin kaikessa hiljaisuudessa syrjään ja lenkkeilijät, päiväkävelijät ja koiranulkoiluttajat palasivat vanhoille kävelyreiteilleen. Ihmiset alkoivat jutella keskenään, eivät ehkä ihan kiinni toisissaan, mutta niin kuin ennenkin. Lenkkeilijät ohittelivat toisiaan metsäpolulla, ihmiset toivottivat hymyillen hyvää päivää ja istahtivat kauniina kevätpäivänä penkille eväspatonkia syömään. Kahvilat, ravintolat, kirjakaupat ja monet muut pikkuliikkeet alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tapoja jatkaa liiketoimiaan, edes jossakin määrin, he myivät ruokia mukaanvietäväksi ja muistuttivat, että tilauksia hoidetaan edelleen, noutaa saa tai kotiinkin tuodaan.
Ja samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset yrittivät palata jaloilleen ja edes jollakin lailla normaaliin arkeen, näytti ylhäältä tulevan uusia määräyksiä. Noin viikko ennen eristyksen ja kauppojen sulkemisen purkamista ennen ilmestyivät kauppahalliin ja toreille kulkemista yhdensuuntaiseksi ohjaavia metalliaitoja ja poliisit tiettyinä päivinä valvomaan sisäänpääsyä. Tosin ei tämä äärimmäisen tärkeä tehtävä tuntunut heitä juuri kiinnostavan. ”Olkaa hyvä rouva, menkää vaan”, ”Herra, teidän vuoronne, olkaa hyvä”, he sanoivat, jos ylipäänsä mitään sanoivat.
Nyt, kun eristyspäiviä on laskettu yhden käden sormilla, on pikkuliikkeissä alkaneet valmistelut: ikkunoita pestään, istutuksia vaihdetaan, esitteitä laitetaan suoriin riveihin, imuroidaan, järjestetään, valmistaudutaan. Maanantaina alkaa paluu arkeen, tai ainakin melkein. Ehkä tämä todella on uusi alku. Aika harva näyttää siihen arkeen kuitenkaan presidenttiään kaipaavan.
Emmanuel Macronin brainstormingissa Robinson Crusoe etsii hyvin konkreettisia asioita selviytyäkseen, kuten juustoa ja kinkkua. Ei sentään briossia…
Onko Macron hullu? Video on ranskaksi ja ranskankielisillä teksteillä.
Aukeamia 