Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.”

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana