Maaliskuun kieli oli islanti

Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin  – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.

No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?

Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.

Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?

Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…

Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.

Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.

Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?

6 vastausta artikkeliin “Maaliskuun kieli oli islanti”

  1. Minulla oli hyvä Islanti-kuukausi, sillä luin kaksi alunperin islanniksi kirjoitettua kirjaa. Toinen oli Sjónin kirjoittama Argon lastu, toinen taas Arnaldur Indriðasonin dekkari Varjojen kujat.

    Unkarin valinnat eivät ole vielä varmoja. Lainasin kirjastosta nobelisti Imre Kertészin kirjan Kaddish syntymättömälle lapselle, joka näyttää olevan tajunnanvirtaa. Se ei ole suosikkilukemistani, mutta Kertész käsittelee kirjoissaan keskitysleirin vaikutusta siellä olleen elämään, joten se kiinnostaa. Minulla on varalla myös Péter Nádasin Erään sukuromaanin loppu sekä vuoteen 1939 sijoittuva Vilmos Kondorin dekkari Budapestin synnit. Luullakseni ainakin joku niistä tulee luettua.

    Tykkää

    1. Ihana kuulla, Paula! MInulla on itselläni yhä meneillään tämä suomikirjallisuuskausi, mikä osaltaan vaikuttaa muilla kielillä lukemattomuuteeni… Mutta Sjón alkaa todella kiinnostaa, täytyy ottaa itseään nikasta kiinni ja lukea vaikka sitten englanniksi. Tuon dekkarinkin laitan korvan taakse, on vaikea tarttua dekkaristiin josta ei ole mitään tietoa (minä kun luen dekkareita aika harvakseltaan).

      Unkari on mielenkiintoinen. Imre Kertésziä en ole lukenut vielä, lukulistalla on ollut pitkään. Nádasia en tunne, mutta Kondorin dekkareita olen lukenut parikin, minua kiehtoo niiden lähihistoriallisuus. Pitäisikin joskus lukea ne perä perää ja katsoa, minkälaisen kaaren ne tekevät. Yksi unkarilainen kirja josta aikoinaan tykkäsin valtavasti, on István Örkényn Minuuttinovelleja.

      Tykkää

  2. Minä luin vain yhden islannista käännetyn kirja, ja se oli juurikin Sjónia. 🙂 Tänään näin kirjakaupassa häneltä jonkun ihan uuden käännöksen, joka oli aivan tiiliskivimitoissa. Sekin kyllä kiinnostelee (Sjón kirjoittaa tosi taitavasti ja vetävästi, omalla tavallaan ja olisi jännä nähdä, miten hänen tyylinsä puree paksummassa kirjassa), mutta lukeminen jää kyllä kesään.

    Tykkää

    1. Aijai, minun kiinnostukseni Sjónia kohtaan vain kasvaa! Kiehtovaa sekin, että hän taipuu pienoisromaaneista tiiliskivijärkäleisiin. Kerrontatapa niissä on niin kovin erilainen.

      Tykkää

  3. Islannista tuntuu tulevan dekkareita paljon. Luin itsekin Ragnar Jonassonin (hänen kirjojaan ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi) dekkarin, nimeltä Blackout. Se on toinen osa ns. Dark Iceland -sarjassa. Ensimmäisen osan (Snowblind) luin jo viime vuonna. Näissä molemmissa kirjoissa on alle 300 sivua eli eivät mitään mammutteja. Aion jatkaa sarjan lukemista, kunhan saan käsiini välistä puuttuvan osan (kaikki muut osat minulla jo on paitsi kolmas osa).

    Olisi kyllä kiva löytää jotain muutakin luettavaa Islannista kuin dekkareita. Novellit eivät tosin innosta.

    Tykkää

  4. Pohjoismaista tuntuu yleisestikin ottaen tulevan nyt valtavasti dekkareita. Mistäköhän se kertoo? Täytyy laittaa joka tapauksessa tämä Ragnar Jonassonkin korvan taakse, islantilainen nykykirjallisuus on minulle aika vierasta.

    Tapio Koivukari on kääntänyt paljon islannista, joten hänenkin kauttaan voi löytää jotakin mielenkiintoista. Minun tekisi mieleni verestää muistojani Grimsdotterin suhteen, tekisivätköhän ne yhtä suurta vaikutusta nyt parinkymmenen vuoden jälkeen?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.