Kuukauden kieli -haasteen toisena kielenä oli tänä vuonna norja. Luvassa olisi siis jotakin suhteellisen tuttua ja samalla sopivasti vierasta. Miten meni?
Olin jo etukäteen tutkiskellut, mitä norjankielinen kirjallisuus sisältää Ibsenin, Hamsunin ja dekkareiden lisäksi, ja tajunnut ilokseni olevani paitsi ruotsin- myös norjankielisen kirjallisuuden kasvatti. Sillä norjalaisiahan ovat Kasper, Jesper ja Joonatan, Hammaspeikko ja Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä, suuret lapsuudensuosikkini! Vähän isompana muistan lukeneeni Sofian maailmaa, ja siihen olisikin ollut hauska palata nyt uudestaan, mutta eipä sitä e-kirjana kirjastosta löytynyt. Kuten ei paljon muutakaan: ei Linn Ullmania, ei Erlend Loeta. Dekkareita ja Knausgårdia, siinä koko saldo. Huomio oli joka tapauksessa kiehtova: lapsena kirjailija, hänen taustansa, kotimaansa, äidinkielensä, sukupuolensa tai mikään muukaan merkitse yhtään mitään, vain kirja itse (ja sen kuvitus), joka on joko hyvä, huono tai jotain siltä väliltä.
Päätin lopulta jättää norjalaiset kirjat tässä kohtaa sikseen ja palata niihin joskus myöhemmin. Sen sijaan luin pari novellia Words Without Borders -sivustolta. Ne valitsin suhteellisen sokkona. Per Pettersonilta (s. 1952) on kuulemma jokunenkin kirja suomennettu ja Gunnhild Øyehaugin (s. 1975) kerrotaan olevan hyvin suosittu kotimaassaan. Näihin kahteen päädyin tekstien lyhyyden lisäksi siksi, että toinen heistä on mies ja toinen nainen ja koska heidän profiilinsa mukaan molemmat ovat palkittuja kirjailijoita (ja Pettersonin tekstin alusta nappasin sanan nuclear war. Sehän kiinnostaa). Tein siis aivan päinvastoin kuin mitä yllä kirjoitin!
Entä sitten tuomio? Pitäydytäänkö pidin / en pitänyt / ihan okei -akselilla? Siinä tapauksessa päädytään viimeiseen. Mitään suurta ihastuksen huudahduksia en ilmoille päästellyt, mutten jättänyt keskenkään.
Per Pettersonilta luin novellin Today you must pray God, joka kertoo ydinsodan pelosta lapsen silmin. Ajankohta on 60-luku ja Kuuban kriisi, eivätkä paikan nimet eivätkä muutkaan sano lapselle mitään, mutta aikuisten pelko tarttuu ja saa omat ulottuvuutensa lapsen mielessä. Novelli oli lyhyt ja loppui jotenkin seinään.
Gunnhild Øyehaugin novelli Light tuntui aluksi kiehtovan salaperäiseltä, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta sitten tarina otti käänteen josta en niin pitänyt. Nainen kavahtaa illalliseksi paistamansa lihan hajua ja verta ja vertaa hajuja synnytykseen. Jaahas. Taianomainen tunnelma oli poissa, oltiinkin nykyajassa, keskiluokkaisessa kliinissä kotikeittiössä typerien ja mitättömien päänsisäisten nykyongelmien keskellä. Siihen lisäksi joulu ja nuoruusvuosien väärät valinnat, lapset ja koulu ja mitä vielä. Luin novellin kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla: ensin sukelsin ihastuneena siihen outoon tilanteeseen jonka sateinen bussimatka avaa ja jossa mikään ei ole sitä miltä se ensin näyttää, ja sitten kun tullaan siihen lihakohtaan, kaikki lässähtää ja kiinnostus katoaa. Harmi, sillä alku on todellakin hyvä.
Mutta oli joka tapauksessa kiehtovaa tehdä pieni kurkistus naapurimaahan Ruotsin toisella puolen. Tuttua ja tuntematonta. Täytyy jatkaa tutustumista.
Maaliskuussa onkin sitten islannin vuoro. Tätä oikeastaan odotan paljon, rakastin nuorena islanninkielistä kirjallisuutta, mutta sitten kadotin sen. Josko tulisi uusi valaistus?
Luitko sinä helmikuussa jotakin norjan kielellä alunperin kirjoitettua?
Aukeamia 