Mä koen että sä hylkäsit ja mä en pääse siitä yli.
Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi oli jäänyt mieleeni blogikirjoituksista ja jo(i)stakin lehtijutu(i)sta. Tiesin siis pääpiirteittäin mistä on kyse: Manninen on ollut väkivaltaisessa suhteessa, päässyt siitä yli ja kirjoittanut kokemastaan kirjan. Romaani se ei siis perinteisessä mielessä ole, sillä tarina perustuu tositapahtumiin, mutta ei se suora dokumenttikaan ole, sillä päähenkilöä lukuunottamatta nimet on muutettu, kertomus kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä muutenkaan kaikki ole ihan yksi yhteen totta (tosin kun jälkikäteen kuuntelin kirjailijan haastattelua jäi epäselväksi, mikä kohta ei ollut totta.) Oikeastaan kyseessä on varoitus, kuten Manninen itsekin useampaan otteeseen toteaa. Ettei kukaan muu joutuisi käymään vastaavaa läpi, että puhumattomuuden kierre lopetettaisiin nyt.
Emmin aikani tarttuako kirjaan vai ei, mutta koska Manninen ja myös tarinan Mikko ovat omaa ikäpolveani ja koska minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa miten minun ikäiseni suomalaiset elämänsä näkevät ja kokevat ja miten siitä kirjoitetaan, varasin e-kirjan kirjastosta; se saapui sunnuntaiaamuna ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä lounasta söin.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu, tapahtumat etenevät omalla painollaan ja lukija tietää jo alussa, mihin tullaan: hurmaavalla Mikolla on pimeä puolensa, jota Laura tulee pakenemaan turvakotiin. Miten tässä näin kävi, on kysymys, johon haetaan vastauksia.
Olen nyt ehtinyt sulatella lukemaani liki viikon verran, ja huomaan, että tarinasta on jäänyt mieleen oikeastaan ihan eri asiat, kuin mitä se painottaa. Ruusukimppuja tuovan ja runoja rustailevan unelmamiehen paljastuminen väkivaltaiseksi ja hyväksikäyttäväksi lurjukseksi järkyttää tarinan kertojaa, se on ihan selvä. Mutta lukijana minua jää kiinnostamaan ne taustalla olevat asiat. On epäsuhtainen pariskunta: kympin tyttö, kunnollinen kaikin puolin, kultturelli helsinkiläinen, joka ei halua lapsia vaan keskittyä omaan elämäänsä (taustalla vanhempien avioero, joka ei ole ollut lapselle helppo). Ja liehakoiva pohjalaismies, jolla on kulissit pystyssä ja niiden takana koko elämä sekaisin. Nämä kaksi yrittävät aloittaa unelmien uusperhearjen ensin niin, että ollaan vuoroviikot Helsingissä ja Seinäjoella, kunnes päätetään kaikki, mukaanlukien Mikon entinen vaimo (!!) muuttaakin Helsinkiin. Lasten ehdoilla näes, ja Mikon ja uuden puolison myös. Löytyy unelmien muumitalo puutarhoineen, saunoineen ja porealtaineen (!!), ja vaikka ollaan vuokralla, voin vain kuvitella, minkälaista vuokraa tällaisesta talosta saa suhteellisen viehättävällä ja rauhallisella alueella maksaa. Mutta kaikille on omat huoneet, vuoroviikoiksikin.
En voinut olla pohtimatta, että missä määrin ihmisen – tässä siis Mikon – maailmankuva horjuu, kun kaiken täytyy olla niin pirun hienoa. On oltava talot, pelit ja vehkeet, vaimo, lapset ja uudet puolisot, porealtaat, kotistudiot, ruusukimput, kaikki. Rahaa ei ole, Mikko velkaantuu, hän häpeää ja kokee huonommuutta naisten edessä, jotka tuntuvat klaaraavan homman ja katsovan häntä alaspäin ja pitävän raha-asiatkin kunnossa, hänen päänsä menee sekaisin, ja hän turvautuu nyrkkiin. Hän tajuaa luhistuvansa ja lähtee jopa terapiaan, mutta viiden käynnin jälkeen sekin maksaa, samoin lääkkeet. Kaikki maksaa. Aivan kaikki. Joten hän tekee töitä, hullun lailla töitä, ja ahdistuu, sairastuu. Ei ole helppo suomalaisen miehen osa nykymaailmassa. Kun vielä tämäkin:
Tiesin, ettei Mikosta olisi viikonloppuisäksi. Se, mikä oli omassa lapsuudessani ollut se tavallinen järjestely, oli nykyaikaiselle eroisälle yksi kipeimmistä peloista: että äiti onnistuisi etäännyttämään lapset isästään.
Niin, halusin lukea kertomuksia nyky-Suomesta ja tietyllä tavalla juuri sitä sain. Ei, en millään muotoa väheksy naisen kokemaa väkivaltaa tai puolustele Mikon tekemisiä. Tietenkään. Mutta jostakin se kumpuaa ja sitä minä mietin. Samoin sitä, millaisia ihmisiä kasvaa niistä lapsista, joita heitellään äitien ja isien välillä reput selässä viikonloppuisin tai vuoroviikoin, kun jo edellinen sukupolvi on näin sekaisin. Laura puhuu voikukka- ja orkidealapsista. Toiset selviävät, puskevat asvaltin läpi ja kukkivat kaikista vaikeuksista huolimatta, toiset kääntyvät sisäänpäin, pitävät kokemuksensa sisällään kunnes ne purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Ei sillä, että ihmisen osa olisi koskaan ollut helppo, mutta silti.
Manninen kertoo kirjoittaneensa tarinansa juna- ja bussimatkoilla, nopeasti, kuin saadakseen sen vain ulos itsestään. Mikon osuudet on lisätty myöhemmin. Se näkyy. Se oma tarina tulee luontevasti, siksi sitä on nopea lukea. Mikon osuudet kuulostavat lisätyiltä, ne ovat keinotekoisia, ne kuulostavat vain satutetun naisen vihaisilta kuvitelmilta siitä, mitä se mies on ajatellut sekopäisyyksissään. Eivät ne sinne Mikon sisimpään pääse. Samoin epilogi on kirjoitettu jälkikäteen ja on minusta turha. Se kuuluisi johonkin ihan toisenlaiseen tekstilajiin, ei romaaniin. Romaanin kuuluu antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset, antaa hänen itsensä pohdiskella asioita – niin kuin Mannisen kirja toki tekeekin, kuten tästäkin postauksesta näkee.
Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY, 2018
183 sivua
luettu kirjaston e-kirjana
Aukeamia 