Vaikka lukemiseni jäivätkin tammikuussa vähäiseksi, elokuvia ehdin sentään katsoa viisi (+ kimaran lyhytelokuvia). Ja niistä kolme elokuvateatterin hämyssä isolta kankaalta. Eläköön pienet leffateatterit ja erilaiset teemaillat ja festivaalit!
Aloitin Hal Ashbyn mainiolla draamakomedialla Being There (suom. Tervetuloa, Mr. Chance!) vuodelta 1979. Olin nähnyt sen kerran aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, ja mieleen oli jäänyt lähinnä sen tunnelma sekä pääosan esittäjä. Toinen katsomiskerta avasi elokuvan merkityksiä aivan uudella tavalla. Tämä on hyvin itse asiassa hyvin poliittinen elokuva, ja valottaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen kipupisteitä erinomaisesti. Vaikka voi sen ihan vain lempeänä ja kepeänäkin nähdä, riippuu miten sitä katsoo.
Tervetuloa, Mr Chance kertoo miehestä jota ei oikeastaan ole. Hän, herra Chance (erinomainen Peter Sellers), on asunut vanhan miehen taloudessa niin kauan kuin hän muistaa ja toiminut talon puutarhurina. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, eikä liioin valehdella. Toisin sanoen, hän on puhdas sielu. Televisiosta hän kyllä pitää, ja sieltä hän kaiken myös oppii. Kun vanha mies kuolee, herra Chance joutuu jättämään talon ja astuu ulos maailmaan. Sattumien kautta hän päätyy rikkaan, vaikutusvaltaisen ja kuolemansairaan Ben Randin vieraaksi ja sitä kautta aina itsensä presidentin siteeraamaksi tv-kasvoksi.
Mieleenpainuvan elokuvasta tekee ennen kaikkea sen huumori, joka toimii pitkälti kielen kautta ja etenkin kielikuvien: jokainen ymmärtää Chancen, nyt jo Chancey Gardineriksi muuttuneen, sanat omalla, itselleen sopivalla tavallaan. Huumorin kautta Ashby käsittelee myös amerikkalaisen ongelmia: luokka- ja rotujakoa, kaiken mittaamista rahassa, pakonomaista suhdetta seksiin, kuolemanpelkoa ja lopulta myös sitä, mikä tai ketkä maata todella johtavat. Presidentti on lopulta vain marionetti, todellinen valta on muualla. Elokuva perustuu Jerzy Kosińskin romaaniin, joka varmasti olisikin mielenkiintoista lukea.
— — — —
Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Claude Berrin epookkidraama Manon des Sources (suom. Rakkauden lähde) vuodelta 1986 vie 1800-luvun Provenceen ja sen upeisiin, henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin.
Elokuva jatkaa siitä, mihin Jean de Florette (suom. Katkeruuden lähde) jäi: nyt Manon (Emmanuelle Béart) on nuori, kaunis ja vihainen neito, joka hautoo kostoa niille, jotka tukkivat hänen perheensä mailla olevan lähteen ja aiheuttivat siten hänen isänsä kuoleman. Ja kostonsa hän myös saa. Yksinkertainen Ugolin (Daniel Auteuil) rakastuu Manoniin saamatta vastakaikua ja juonen takana olleelle Le Papet’elle (Yves Montand) selviää väärinkäsitys, joka on tuhonnut hänen oman onnensa.
Tavattoman surullinen elokuva loppujen lopuksi. Ei erinomainen, mutta maisemiltaan niin kaunis, ja Yves Montandin roolisuoritusta on nautinnollista seurata.
— — — —
Stanley Kubrickin Full Metal Jacket vuodelta 1986 kertoo Vietnamin sodasta.
Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 45 minuuttia kuvaavat merijalkaväen koulutusta, toinen osa sotaa Vietnamissa. Näistä elokuvan alkupuoli on kaikessa kammottavuudessaan erinomainen. Se kertoo yhdysvaltalaisen armeijan päämäärästä kouluttaa kylmiä tappajia, mikä tapahtuu murtamalla heidän yksilöllisyytensä, oikeudenmukaisuudentajunsa ja oman ajattelunsa. Todella kylmäävää. Ja jos tämä ei ole sodan- ja armeijanvastaista, niin en tiedä mikä. Alla kohtaus, yksi parhaista: hidasälyinen ja pulska alokas jää kiinni donitsin piilottamisesta, mistä kouluttava kenraali häntä ja hänen tovereitaan rankaisee. Kameran kulma on täydellinen, se kuvaa vierestä seuraavia tovereita, jotka ovat muuttumassa ajattelevista ja tuntevista ihmisistä sotilaiksi, ja jotka tulevat hekin kostamaan toverilleen. Törkeä simputus murtaa mielen, kohtalokkain seurauksin.
Toinen osa kuvaa Vietnamin sodan mielettömyyttä, nyt sotilaat ovat tositilanteessa. Mutta tämä osa on vaarassa kääntyä sotilaita ihailevaksi: se tuskin on tarkoitus, mutta kun vietnamilaiset ovat huonosti englantia sönköttäviä sivuhenkilöitä, prostituoituja ja tarkka-ampujia ja amerikkalaiset sotilaat toistensa kavereita, jotka selviytyvät räjähdyksistä ja muista kauheuksista, jää se sotimisen kritiikki sittenkin ohuenlaiseksi. On siis palattava takaisin alkuun ja tähän:
— — — —
Neljäs elokuva kertookin sitten sodasta tai oikeastaan sodanjälkeisestä ajasta ihan toisesta näkökulmasta. Ohjaaja on japanilainen Shōhei Imamura ja elokuva La femme insecte (Nippon konchūki, 1963).
Imamura on Ranskassa hyvin suosittu, ehkä siksi, että hän kuvaa ihmisen pimeää ja seksuaalista puolta, mutta tekee sen älykkäästi. Elokuvaa ei tietääkseni ole esitetty Suomessa, ranskasta se kääntyisi hyönteisnaiseksi ja japanista Japanin hyönteistieteellisiksi aikakirjoiksi. Hyönteinen on metafora, joka kuvaa ihmistä, joka ei opi virheistään vaan toistaan ne uudestaan ja uudestaan.
Tapahtumat sijoittuvat Japaniin vuodesta 1918 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertomuksen päähenkilö Tome (erinomainen Sachiko Hidari) syntyy köyhään maalaisyhteisöön yksinkertaisen isän ja muitakin miehiä petiinsä päästäneen äidin tyttäreksi; suhde isään on läheinen, lähes insestinen. Aikuistuttuaan Tome pyrkii pois köyhyydestä ja lähtee Tokioon, missä hänestä pian tulee prostituoitu, ja älykkäänä tyttönä hän syrjäyttää pian bordellin madamen, mutta kokee lopulta itse saman kohtalon. Kaikki toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen… Imamuran kertomus kuvaa ihmismielen eläimellistä puolta, ahnetta ja himokasta, sekä köyhää yhteiskuntaa, joka laskee kaiken rahassa, rakkaudenkin.
Mustavalkoinen kuvaus on tyylikästä ja samalla sameaa, pysäytyskuvat toimivat hienosti, niissä näkyy filmin maalauksellinen rakeisuus, jonka nykyteknologia on menettänyt.
— — — —
Viimeisimpänä katsoin, pitkästä aikaa isolta kankaalta, Akira Kurosawan klassikkofilmin Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954). Kriitikot nostavat sen yleensä maailman parhaimpien elokuvien joukkoon ja Kurosawan mestariteokseksi, ja sellainen se toki onkin, vaikkei henkilökohtainen suosikkini olekaan (mm. Punaparta ja Ikiru kolahtavat minuun kovemmin). Mutta ei Seitsemän samurain merkitystä missään nimessä vähätelläkään voi. Joka katsomiskerta avaa sitä uudella tavalla.
Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin. Rosvot uhkaavat köyhiä kyläläisiä, he tulisivat ryöstämään sadon heti kun se olisi kerätty, raiskaisivat naiset ja tappaisivat miehet – näin oli tapahtunut ennenkin, joten nyt osa nuoremmista kyläläisistä päättää tehdä asialle jotakin. Kylän vanhin antaa neuvon: palkatkaa samurait kylää puolustamaan. Samurait kuitenkin taistelevat rahasta, joten on löydettävä isännättömiä samuraita, rōnineita, joilla on (nälkä ja) hyvä sydän. Lopulta tällaiset seitsemän miestä löytyy, ja yhdessä kyläläisten kanssa he laativat puolustussuunnitelman rosvojen hyökkäystä varten.
Kurosawa on tarkkasilmäinen ihmishahmojen tulkitsija, hän näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen rooli on esitetty hienosti, mutta valovoimaisin heistä on tietenkin Toshiro Mifune, tässä vielä nuori ja villi, uskomattoman hieno näyttelijä. Kurosawan elokuvien hienous ulottuu myös pienimpiin yksityiskohtiin: köyhien vaatteet ovat vanhoja ja repaleisia, nuoren urhean ja rikkaasta perheestä lähtöisin olevan samurain vaatteet likaantuvat siinä missä muutkin, läikät takamuksessa kertovat siitä, että vaatteita ei vaihdeta joka päivä ja penkki on likainen. Kuvaus, musiikki… kaikki tässä toimii.
Elokuva on pitkä, kolme ja puoli tuntia, välissä on tauko. Mutta miten nopeasti aika kuluukaan, pitkältä tämä elokuva ei tunnu hetkeäkään. Ja kestää tosiaan katsomista, yhä uudestaan ja uudestaan.
— — — —
Helmetin elokuvahaasteessa näillä leffoilla kuitataan kohdat 1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniin – Claude Berri: Manon des sources (pohjaa Marcel Pagnolin romaaniin ja elokuvaan), 7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt – Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (olen käynyt Vietnamissa), 11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa – Shōhei Imamura: La femme insecte (Ranskassa tätä mainostetaan jopa feministisenä elokuvana, joskin nykymetoofeministit olisivat kenties kauhuissaan, en tiedä), 15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua – Hal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! (kuka ja mikä taho Yhdysvaltoja todella johtaa) ja34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva – Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (3,5 tuntia suurinpiirtein).
Aukeamia 