Elokuun kieli oli vietnam

Kuukauden kieli -haasteen kahdeksantena teemana oli vietnaminkielinen kirjallisuus.

Arvelin etukäteen, että tehtävä olisi hankala, ja niin se olikin. Löysin kirjaston kokoelmista kolme (3)* vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua teosta, mutta koska en tällä kertaa päässyt niitä(kään) lukemaan, siirryin etsimään novelleja netistä. Löysin yhden. Yhden ainokaisen englanniksi käännetyn novellin. Sen minä sitten luin.

Toisaalta se edusti juuri sitä mitä halusinkin lukea, eli vietnamilaista nykykirjallisuutta. Đỗ Bích Thúy on vuonna 1974 syntynyt vietnamilaisnainen, jonka novelli Sage on the Mountain (Ngải Đắng Ở Trên Núi) julkaistiin pari vuotta sitten Words Withouth Borders -nettilehdessä.

Sage on the Mountain kertoo kaupunkiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka vierailee Pohjois-Vietnamin vuoristossa sijaitsevassa kotikylässään. Vierailulla kohtaavat paitsi tytär ja äiti, myös kaksi hyvin erilaista maailmaa: moderni nykyisyys ja entinen, väistyvä aika. Tytär, joka on aina ollut kapinallinen ja hylännyt yhteisönsä lähtemällä alas laaksoon, kokee kaikesta huolimatta tulleensa kotiin kulkiessaan ylhäällä vuorilla ja etsiessään mykän naapurinpojan kanssa villinä kasvavaa salviaa. Mutta ei hän vuorille enää kuulu. Ei hän pysty enää edes kietaisemaan perinteistä turbaania leikattuaan hiuksensa lyhyiksi.

Äidin valitus tyttärelle tämän veljestä kuvaa hienosti sitä murrosta, jossa moderni länsimaistunut aikakausi tapoineen jyrää vanhan kulttuurin:

Both of you learned to sit and walk on the floor before you got all grown up like that, and now he brings home a table and chairs. He said we’d have frequent guests, so our manners would have to be top-notch. But who decides what manners are good? All the guests wear nice clothes but keep their shoes on in the house. When they sit down to have a drink of water, they turn their backs on our ancestral altar. If they see children in the village, they pat their cheeks and run their hands all over the children’s heads. But when I open my mouth, he tells me to tear down our wooden house and build a new tile-roofed house.

Hiukan surullinen on tämän novellin tunnelma kaikkinensa. Vanha jää, uusi tulee, eikä sille ole lopulta vaihtoehtoa, vaikka sydän sanoisi toisin salvioita kerätessä.

Lopputulos? Niin, lukisin todella mielelläni enemmänkin vietnamilaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Vietnamin sodasta on kyllä saatu kuulla runsaasti amerikkalaisten (sotilaiden) näkökulmasta, mutta entä se vietnamilainen näkökulma? Missä se on? Heidän maansahan se on, amerikkalaiset (ja sitä ennen ranskalaiset) tulivat sinne tuhansien kilometrien päästä tuhotakseen heidän kulttuurinsa, ottaakseen maan omakseen. Eikö olisi jo aika kuulla jo heidän tarinansa? Mitä me muutenkaan tiedämme vietnamilaisten elämästä, heidän tavastaan katsoa maailmaa, ennen ja myös jälkeen sodan? Aika vähän. Itse asiassa tuskin mitään.

Ehkä se kuitenkin on tulossa. Omalla tavallaan tähän tarpeeseen vastaa vietnamilaisamerikkalainen Viet Thanh Nguyen, jonka tuotantoon tutustuin yhden novellin verran tämän Vietnam-teeman innoittamana ja josta kirjoitin täällä.

Syyskuun kieli onkin sitten helpompi, saksa. Kielialueenahan se ulottuu Saksan lisäksi Sveitsiin ja Itävaltaan, joten eiköhän sieltä luettavaa löydy. Ja kirjoittihan Kafkakin saksaksi…

Luitko sinä jotakin vietnamin kielellä alunperin kirjoitettua?

* Ei, on niitä enemmän. Tässä muistilistaa itselleni ja kenelle tahansa muulle, jota vietnamilainen kirjallisuus kiinnostaa:

Châng Không: Todellista rakkautta etsimässä (Palladium-kirjat)

Pham, Thi Hoai: Kristallilähettiläs (Kääntöpiiri, 1993)

Ho, Xuân Huong: Kysymyksiä kuulle (Nostromo, 1992)

Nhat Hanh, thich: Tämä hetki ihmeellinen hetki (Biokustannus, 2002)

Lisään, jos mitä tulee vastaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kummallista. Olen yrittänyt kirjoittaa Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogipostausta, mutta en saa siitä kiinni. En saa omista ajatuksistani kiinni, vaikka kirjassa oli paljon mielenkiintoista (kartta, historiankirjoitus, Hämärän vuosisata, vesivarantojen siirtyminen poliisivaltion omistukseen, muovi, teknologian katoaminen, jne.). Mutta jokin hankaa vastaan. Jokin, josta en saa otetta. Mikä se on se jokin? Paikoin kompasteleva tarina? Kaunis mutta sittenkin liian etäinen kieli? Hyttyset, jotka sikiävät vaikka ei ole vettä? Tee, joka kasvaa Kemin alueella? Se selittyy, kyllä se selittyy, mutta siitä huolimatta se hankaa vastaan. Vai olenko se vain minä, joka hankaan vastaan? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Toisaalta se, että kirja jää häiritsemään, on hyvä merkki. Se on pannut ajattelemaan. Siinä kaikki, tällä kertaa.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. (s. 145)

Muutamaa päivää myöhemmin. Olen miettinyt tätä hankausta aika paljon. Olin tosiaan kirjoittanut pitkän postauksen kirjasta, mutta jätin sen luonnokseksi. Miksi kirja ei sittenkään nostanut minussa sen kummempia tuntoja? Luin sen ensin puoleen väliin, sitten pidin taukoa ja luin toisen kirjan välissä, ja palattuani tämän pariin odottelin vain että päästäisiin loppuun. Voi olla, että en vain kuulu kirjan kohderyhmään, en välitä scifistä, mutta… niin, dystopiat kiinnostavat kyllä. Joten ei, ei se ole vain sitä. Minua kiinnosti tässä tarinassa moni asia, kuten juomaveden alistaminen poliisivaltion hallintaan. Näitä yksitäistämishankkeitahan on parhaillaankin meneillä useita. Mikä se sitten oli? Oliko se lopulta se teemestarius, joka tuntui vaan niin päälle liimatulta. Jos se olisi jätetty pois, jos aihetta olisi lähestytty toisesta kulmasta, olisi koko tarina ollut mielenkiintoisempi.  Kolahtanut. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, ja taidan olla sen kanssa aika yksin, mutta mikäs siinä, hyväksyn sen. Ehkä se kuitenkin on se seikka, miksi tarina alkaa jo häipyä mielestä, vaikka kirjan kyllä ihan mielelläni luin. Luin ja suljin kirjan, siinä kaikki.

(Täytyy sanoa vielä että kirjan kansi on todella luotaantyöntävä ja kliseinen, sininen rinkula olisi riittänyt mainiosti, tuo uitetun ja jäätyneen näköinen tyttö ei yhdisty edes tarinaan, Noriahan oli tummatukkainen…)

Lisäys 15.10. Kuten uumoilin, kirjan teemat ovat jääneet pyörimään mielessäni. Palaan niihin varmasti vielä uudestaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
330 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Étienne Davodeau: Lulu Anew (sarjakuva)

So there she was, alone on the beach.
Maybe it’s stupid, but it’s new for her, this solitude, this indepence.

Silmäillessäni Helmetin E-kirjaston englanninkielisten digisarjakuvien (suhteellisen suppeaa) valikoimaa  kiinnittyi huomioni ranskalaisen Étienne Davodeaun (s. 1965) albumiin Lulu Anew (Lulu Femme Nue). Se erottui joukosta rauhallisen kauniilla ulkoasullaan, ja arvelin, että tämä voisi olla minua varten.

Mutta se, mitä en arvannut oli, etten meinannut malttaa lopettaa lukemista ollenkaan. Aloitin illalla ja jatkoin aamulla, en vain voinut pitää siitä näppejäni irti. Yllätyin tästä itsekin.

Pidin hyvin paljon Davodeaun piirustustyylistä, joka yhdistää akvarellia ja kynän jälkeä. Hän vaihtelee ruutujen kokoa ja muotoa, ja niiden sisällä kuvakulmia miltei elokuvalliseen tapaan. Se toimii. Epäilemättä hän on saanut vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta, ei niinkään mangasta vaan realistisemmasta gekigasta. Ja etenkin Jirō Taniguchilta, luulen, hän oli hyvin suosittu Ranskassa, olen joskus silmäillyt hänen tuotantoaan, enkä voinut olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Davodeaun kanssa. Mutta joka tapauksessa ruuduissa oli paljon japanilaista: etualalla olevia esteitä, katulamppuja, jotka katkoivat pitkulaisen ruudun kolmeen osaan. Kun siihen yhdistää hyvin ranskalaisen maiseman ja tietyt kunnianosoitukset esimerkiksi belgialaiselle sarjakuvalle (Tintti, se oli Tintti, ja Asterix, voin vaikka vannoa…!) , on lopputulos varsin kiehtova.

Minua viehätti myös Davodeaun kuvasto. Hän kuvaa tämän hetken ranskalaista katukuvaa (ja muuttumattomia merimaisemia) sellaisenaan, paikoin hyvin masentavina (missäpä eivät olisi kaupunkien laidalla olevat shoppailualueet masentavia), mutta siitä huolimatta kauniisti kuvattuna, tarkkaan harkitulla väripaletilla.

Oli hauska poimia tuttuja asioita: puiston penkit, betoniset pylväät, arkkitehtuuri… Kaunis ja ruma yhdessä, vierekkäin. Samoin hän kuvaa hienosti, muutamilla kynänvedoilla ranskalaisen kansanluonteen, heidän tyypilliset ilmeensä, asentonsa, tilanteet. Se kaikki sai minut hymyilemään. Tämän albumin voisin hankkia itselleni, muistoksi tästä ajasta.

Mutta se, mikä minua eniten kosketti, oli tarina. Lulu Anew kertoo keski-ikäisestä, päälle nelikymppisestä perheenäidistä, joka on totaalisen väsynyt elämäänsä alkoholistimiehen ja kolmen lapsen äitinä, joka ei yrityksistään huolimatta saa edes töitä. Pieleen menneen työhaastattelun jälkeen hän vain lähtee pois. Hetkeksi pois, kaikesta. Hän ajautuu yhä kauemmas, hän tapaa ihmisiä, jotka saavat hänet taas elämään, jotka kuuntelevat hänen tarinansa, hänen tylsän ja tavallisen tarinansa. Hän on hetken vapaa. Kuin ajopuu. Kunnes on aika palata.

Hieno tarina. Ja hieno toteutus. Taidan etsiä hänen muutkin albuminsa käsiini.

Pieni huomio vielä OverDrivestä, jolla tämän luin. Se toimi mainiosti (pienistä hetkittäisistä bugeista huolimatta) ja alkuperäistä albumia kunnioittaen. Välillä tarkastelin ruutuja hyvinkin läheltä, niin kaunis oli akvarellin sävymaailma, välillä etäännytin takaisin kokonaiseksi aukeamaksi. Järjestelmänä OverDrive toimii paljon paremmin kuin suomalaisen puolen Ellibs, joka on minusta vähän vanhanaikainen ja epäkäytännöllinen (sarjakuvia en ole sillä edes yrittänyt lukea, koska selaimessa lukeminen ei onnistu, ja lataamiseen tarvitsee sovelluksen tai taas jonkun uuden tilin – ei kiitos). Toistaiseksi olen joka tapauksessa todennut sarjakuvien ja runojen sopivan minulle e-kirjoina, muita en ole tähän mennessä jaksanut pitemmälle siinä formaatissa lukea.

J.K. Huomasin nyt, että tästä on tehnyt myös elokuva (Ranska, 2013). Katsoin trailerin ja sen mukaan näytti, että elokuva seuraa kyllä tarinaa, mutta on kadottanut sen sielun. Ei se niin helppoa ole…

Étienne Davodeau: Lulu Anew
ilmestynyt alunperin ranskaksi kahdessa osassa vuosina 2008 ja 2010
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
Nantier-Beall-Minoustchine Publishing, 2015
lainattu kirjastosta e-kirjana

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Carlos María Dominguez: Paperitalo

Hän pyysi minua avaamaan sen mistä tahansa kohdasta ja etsimään sanaväleistä pystysuoria tai viistoja käytävälinjoja. Ja kuinka ollakaan, äkkäsin pitkiä käytäviä, jotka kulkivat riviltä riville kappaleiden poikki, katkesivat välillä ja jatkuivat sitten viistoon oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle tai pystysuoraan.

Käytäviä! Mikä ilo olikaan lukea käytävistä kirjan sivuilta. Oletteko te huomanneet ne? Minä huomasin joskus kauan sitten, seurasin noita sanaväleistä muodostuvia matomaisia käytäviä jopa siinä määrin, että lukemiseen keskittymisestä tuli vaikeaa. Nyt yritin tutkiskella kirjojani samalla tavalla, mutta kestää aikansa, ennen kuin ne löytää. Aloitan sivun alaosasta, ja sitten silmä lähtee kulkemaan ylöspäin, käytävät johdattavat, välillä haaraantuvat… Kokeilkaapa!

Asiaan. Harvemmin tulee luettua samaa kirjaa kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta poikkeuksiakin on. Argentiinalaisen Carlos María Dominguezin kirjasta Paperitalo tuli kohdallani sellainen.

Ostin Paperitalon divarin alelaarista viidelläkymmenellä sentillä, pois kuleksimasta, kuten sanotaan. Arvasin jo takakansitekstin luettuani ja kirjaa silmäiltyäni tehneeni löydön, enkä pettynyt.*

Alkuun lukeminen kuitenkin kangerteli. Luin, näin tekstin, tein siitä huomioita, mutta jotenkin kertomus ei jäsentynyt mieleeni. Syytin liian isoa fonttia, joka tuntui hajoavan kapeille sivuille ja toisaalta omaa väsymystäni, joka esti kunnollisen keskittymisen. Otin kirjan jopa luettavaksi lukumaratonille, mutta tilanne ei parantunut. Koska kirjassa oli silti jotakin, mikä kiehtoi, ja sen pienet huomiot kirjahulluudesta porautuivat sittenkin mieleeni, päätin antaa sille pian uuden mahdollisuuden. Otin sen rannalle. Ja kas, nyt se toimi. Fontti ei enää häirinnyt, ei kirjan muoto, eivät kirjallisuusviitteet, joista osa ei sanonut minulle mitään.

Paperitalo on kirja kirjahulluudesta. Tarina alkaa siitä, että nainen (kirjallisuustutkija) jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin runokirjaa. Kirjallisuus voi olla hengenvaarallista! Siitä puolestaan lähtee etenemään kertomus, joka johdattaa syvemmäs kirjahulluuden syövereihin ja tarkastelemaan tätä hulluutta sen eri puolilta. Kun lukija itsekin tunnustautuu kirjahulluksi, on helppo nyökytellä huomioille.

Ensinnäkin, millaisia merkintöjä teet? Suoraan kirjoihin, pienille paperilapuille, joita kenties sujauttelet sivujen väliin, vai ajatteletko kuten tarinan päähenkilö Carlos Brauer: ”Nain jokaista kirjaani, eikä ilman merkintöjä voi saada orgasmia”?

(Minä sujauttelen paperilappuja tai liimailen kapeita post-it-lappuja tai kirjoitan huomioita vihkoon, jälkimmäistä lähinnä lukumaratoneilla. Olen koittanut tehdä suoria merkintöjä marginaaleihin, mutta se tuntuu minusta pyhäinhäväistykseltä…)

Entä millainen on kirjakokoelmasi, teetkö kenties kortistoa, jota ilman et pysy kärryillä, mitä kaikkea hyllyistäsi löytyy?

(Minä en, mutta sen sijaan kirjoitan jatkuvasti mielenkiintoisten kirjojen nimiä ja tekijätietoja ylös erilaisiin muistikirjoihin, jotta voisin niihin joskus palata. *Itse asiassa tämä Paperitalo löytyi yhdestä noista muistikirjoista, merkintä on tehty vuoden 2007 paikkeilla.)

[…] sain kuulla, että Carlos oli alkanut lukea kynttilän valossa, mikä rohkaisi muitakin kokeilemaan samaa. Tosin 1900-luvun kirjailijoiden tuotantoa lukiessaan hän käytti sähkövaloa ja vaihtoi musiikkia. Mutta hän oli 1800-luvun romaanien ystävä ja hänellä oli paljon levyjä, jotka sopivat kuunneltaviksi klassikoita lukiessa. (s. 80–81)

Todellakin! Yhtä lailla kiehtova ajatus on, millaisissa puitteissa kirjaa lukee. Pitäisikö esimerkiksi 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa lukea kynttilän valossa päästäkseen paremmin sen henkeen kiinni? Näyttäväthän öljyvärimaalauksetkin aivan toisenlaisilta, kun niitä tarkastellaan kynttelikön tai öljylampun valossa verrattuna nykyisiin spotteihin (jotka kaiken lisäksi yleensä heijastuvat maalauksen pinnasta) tai sirittäviin keinovaloihin. Miksei siis kirjallisuudenkin kohdalla?

(Tätä kirjaa luin hiekkarannalla, se ainakin oli samaa kuin tarinassa, jossa kirjoille mielensä menettänyt mies rakennuttaa kirjoista talon hiekkarannalle, mutta joka ei kestä, etenkään kun mies alkaa etsiä tiettyä rakennusmateriaalina käyettyä nidettä, vaan katoaa, nide niteeltä, sivu sivulta…)

Niin, tämän kirjan vahvuus ei ole sittenkään tarinassa, vaan huomioissa. Ja juuri siksi sitä jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen. Nyt minun niteeni on jo seuraavalla lukijalla, mutta tämän aion pitää hyllyssäni, joka leviää ja paukkuu… Ehkä minunkin on siis ryhdyttävä laatimaan kortistoa tai jonkinlaista excel-taulukkoa?

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo
espanjankielinen alkuteos La casa de papel, 2002
suomentanut Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
Ostettu divarista

Pieniä huomioita Helsingistä (talvelta)

Syötetäänkö täällä vielä sorsia sitten kun jäät ovat lähteneet?

Nyt on kesä, mutta eikö kesälläkin voi muistella talvea? Kirjoitin tämän postauksen alkukeväällä, mutta se jäi julkaisematta. Kaikkihan on sanottu, ja en kai kuulosta negatiiviselta, niin pelkäsin, enkä painanut julkaise-nappia. Miksi? Eiköhän sitä voisi sittenkin… Eli tällaista kirjoitin puolisen vuotta sitten:

Hiukan harmitti, että kuulin Satu Rommin Loskalauluja-paluumuuttajakirjasta vasta pakkaillessani jo laukkuja. Olisi ollut todella mielenkiintoista lukea hänen ja monen muun paluumuuttajan pohdintoja, kun itse katseli  kotimaataan pitkästä aikaa talven ja alkukevään valossa. No, ehtiihän tuota. Sen sijaan, vähän niin kuin tulevaa (lukukokemusta) varten, kirjaan ylös muutamia huomioita kotikaupungistani Helsingistä. Talvisia sellaisia.

– Helsingissäkin hiihdetään! Oli jotenkin supersöpöä bongailla kaupungin kaduilla ihmisiä hiihtovermeet päällä ja murtsikat olalla. Minne ne menivät? Merenjäälle.

– Meri jäätyy, ja se (yäk, kirjoitan kuin Hesarin otsikoissa) on eksoottista. Sekä minusta että turisteista.

– Lumisade on kaunista. Mielettömän kaunista. Se timanttipöly, isot leijailevat lumihiutaleet, märät maaliskuun rätit…

– Suomi on kallis. Supersuperkallis. Ja sitten siihen tottuu. Ja järkyttyy huomatessaan että tottuu.

– Jotakin on tapahtunut: asiakaspalvelijat ovat ystävällisiä ja hymyileviä, etenkin nuoret. Nuorissa on tulevaisuus, sittenkin?

– Mutta jos sanoo poikkipuolisen sanan tai arvostelee edes puolella sanalla palvelua, maan tapoja (ei glögiä joulun jälkeen, vaikka kylmimpään aikaan se parhaiten maistuisi ja vaikka kaikkialla muualla Euroopassa glögiä tarjotaan helmikuun loppuun asti; hinnat ovat järjettömiä; kahvilan pöydät ovat pyyhkimättä…) tai mitä tahansa muuta, palvelu muuttuu yhtäkkiä tylyksi ja asiakas on väärässä. On hyväksyttävä asiat niin kuin ne ovat tai olet hankala ihminen.

– Kirjasto. Ihana, ihana kirjasto. Ihanat ihmiset, ihanat kirjat, ihana rauha. Suojapaikka, johon voi vetäytyä hengittämään.

– Kirkot. Toinen suojapaikka, mutta niin tyhjä. Niin tavattoman tyhjä.

– Kielet. Helsingin kaduilla kuulee suomea, ruotsia, englantia, arabiaa, kiinaa, vietnamia, englantia, viroa, ranskaa…

– Tupakointi ei ole loppunut, siitä viestivät tupakantumpit joita on kaikkialla. Kuten taloyhtiön upouusissa istutuspenkeissä, niissä kauniissa. Mitä väliä, minä ja mun tupakantumpit?

– Entä mistä lähtien ihmiset ovat alkaneet räkiä kadulle? Jos Ranskassa täytyy varoa koirankakkoja, Suomessa räkäklimppejä.

– Pieniä kahviloita, etnisiä ravintoloita ja pieniä putiikkeja on ilmestynyt kadunkulmiin. Tämä on hyvä. Sen sijaan ne kammottavat ostoskeskukset… eikö ne voisi jyrätä maan tasalle?

– Eivät helsinkiläiset tylyjä ja juroja ole, vaan juttelevaisia. Ehkä paikoin hiukan huonotapaisia (ei pidetä ovea auki seuraavalle tulijalle, kuljetaan päin, ei sanota päivää – paitsi sanotaanhan, esimerkiksi rappukäytävässä), mutta muuten sellaisia karhean mukavia ja hiukan suomalaisen omalaatuisia.

– Asiakasepäystävällinen pysäköintipolitiikka. Kauppakeskuksessa annetaan tunniksi tai kahdeksi ilmainen pysäköinti, sitten pitää maksaa. Krhm. Että tervetuloa vaan, muista tarkkailla kelloasi ostoksia tehdessäsi, älä käy kahvilla, tai sakko pamahtaa. Entä miksi katupysäköinti maksaa neljä euroa tunnilta (!!!!!!) ja on maksullista klo 21 asti? Sunnuntaisinkin, ja pyhäpäivinä? Että älkää vaan tulko kukaan kaupunkiin, ravintolaan, kahvilaan tai elokuviin?

– Perusarjesta on tehty tavattoman hankalaa. Ei ole postitoimistoja. Ratikasta ei voi ostaa lippua. Parkkimaksua ei voi maksaa kolikoilla ja kaiken kukkuraksi on näpyteltävä masiinaan rekisterinumero, mikä kestää ikuisuuden ja jono takana kasvaa. Helsinki – mihin olet menossa?

– Ja silti: Helsinki on minun kaupunkini, rakastan sitä. Rakastan sen katuja, sen rakennuksia, sen ilmaa, sen valoa. Rakastan myös sen ihmisiä, en kaikkia, mutta noin yleisesti. Rakastan sen kieltä, sen divareita ja kirjastoja, ratikoita, sen… niin, mitä? Atmosfääriä? Joka elää taas…

Naisten aakkoset, D

Tarukirja-blogista lähtenyt Naisten aakkoset -haaste etenee kohdallani D-kirjaimeen. Helppoa, eikä ollenkaan helppoa.

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Marguerite Duras. Mikä on Durasin taika? Ne lyhyet ja silti niin kauniisti soivat lauseet? Epäsovinnaisuus? Oman polun kulkeminen muiden mielipiteistä piittaamatta? En tiedä, mutta jokin hänessä on, joka kiehtoo. Se tunnelma, jonka hän osaa luoda? Niin Rakastajassa kuin Hiroshima, rakastettuni -elokuvassa (tänään on tullut muuten kuluneeksi 73 vuotta Hiroshiman atomipommituksesta, ajankohtaisempi asia kuin ensi alkuun ajattelisikaan), mutta myös myöhemmässä tuotannossaan, niissä keskusteluissa nuoren rakastajansa kanssa, joihin mieluusti aina palaan.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Dalida. Italialaistaustainen ranskalaislaulajatar, jonka dramaattinen elämä kuului hänen kauniissa äänessään (ja miten rakastankaan hänen aksenttiaan!). Harmi, että hänestä tehty biopic eli elämäkertaelokuva oli niin onnettoman huono… Jätetään siis se, ja kuunnellaan tämä:

 

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Kiran / Anita Desai. Intialaiset tytär- ja äitikirjailijat, joista aiemman esikoisteos löytyy lukemattomana kirjahyllystäni, mutta jonka äidin tuotanto on alkanut kiinnostaa enemmän.

b) Elin Danielson-Gambogi.

Tässä jälleen suomalainen taiteilijatar, josta tiedän hyvin vähän, mutta jonka maalauksista olen aina pitänyt. Hänen paletissaan on hienostunut värien hehku. En nyt muista, onko hänestä tehty vielä elämäkertaa, mutta jos ei, niin aineksia ainakin riittäisi. Tässä mielenkiintoinen artikkeli Elin Danielson-Gambogista ja hänen taiteestaan.

Muut aakkoseni: A, B, C

Kirjahyllyä siivotessa

Se alkoi kirjahyllyn siivoamisesta. Kasasin kirjat ruokapöydälle, pyyhin pölyt ja päätin vakaasti vähentää niteiden määrää, ainakin sen verran, että uusille olisi paremmin tilaa.

Helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin, kun suurin osa kirjoista on suomenkielisiä: en pysty heittämään kirjoja pois, roskiin, se ei vain käy, mutta täällä meillä päin ei kauheasti suomalaisia turistejakaan kuljeksi, jotka löytäisivät kadulle nostamistani kirjapinoista sopivaa lomaluettavaa. Englannin- ja ranskankieliset ovat eri juttu, ne menevät nopeasti.

Kun kirjat oli nostettu pöydälle, jäin miettimään kirjahyllyn paikkaa, ja siitä alkoi oikea suursiivous. Vaihdoimme kaikkien, tai ainakin melkein kaikkien huonekalujen paikkaa ja heitimme pois turhaa tavaraa. Kadulle vain ja ”servez-vous” eli olkaatten hyvä -lappu viereen, ja tavara löysi uuden omistajan.

Ja kun kaikki vihdoin oli valmista, järjestelin kirjat uudelleen hyllyyn. Isot isoille, keskikokoiset keskikokoisille ja pienet pienille hyllyille. Värijärjestystä en tee, mutta koitan pitää aihepiirit jotenkin selkeinä. Romaanit, matkakirjat, taidekirjat, historiakirjat, keittokirjat, puutarhakirjat, sanakirjat, kielenopiskelukirjat, muistikirjat, jne. siis vierekkäin.

Kirjoja siirrellessäni jäin tietenkin myös paijailemaan kirjojani ja palauttelemaan mieleen, mitä kaikkea toistaiseksi lukematonta hyllyni kätköistä löytyykään. Minulla, kuten kaikilla, on omat heikkouteni. Yksi on muistikirjat. Moni niistä on yhä tyhjiä, koska ne on niin kauniita… Ehkä ne voisi kuitenkin ottaa käyttöön? Toinen heikkouteni on hyvin suppean aihepiirin tai alueen tietokirjat  sekä taidekirjat. Entä, jos alkaisin nyt oikeasti lukea niitä? Yksi toisensa jälkeen? Ranskahan on tietokirjojen kultamaa, ei ole aihetta, mistä ei olisi kirjaa – tai ainakin kirjasta – tehty. Ehkäpä teenkin juuri niin. Ja kirjoittelen niistä tännekin.

Olemme lopputulokseen tyytyväisiä. Vähemmän tavaraa, enemmän tilaa, henki kulkee ja ikkunoista näkee taas paremmin ulos. Sohvakin tulee uuteen käyttöön, kun se on paremmassa paikassa. Nyt siinä voi lukea.

P.S. Kuinka monta nidettä sain heitettyä pois? Tai siis laitettua eteenpäin (juu, katosivat nopeasti). Kuusi. Neljä niistä oli vanhoja ranskalaisia klassikoita ja teatterikäsikirjoituksia, yksi ranskaksi käännetty suomalainen romaani joka on viime vuosina ilmestynyt uutena painoksena kotimaassakin (Sally Salmisen Katrina) ja yksi uudempi kielenopiskelua varten hankittu kevyt romaani eli Anna Gavaldan L’échappee belle. Ihan hyvä alku, vaikka paremminkin olisi voinut mennä. Esimerkiksi käsityökirjat ovat minulla ihan turhia, selailen niitä vain ihastuksissani, mutten koskaan tee mitään…

Edellinen KonMari-listani löytyy parin vuoden takaa täältä.

Heinäkuun kieli oli afrikaans

Kuukauden kieli -haasteen seitsemäs kohta lankesi afrikaansille, jota puhutaan ensisijaisesti Etelä-Afrikassa, mutta myös Namibiassa. Afrikaans kehittyi 1700-luvun puolivälissä Kapmaan alueella puhutusta hollanninmurteesta ja sitä käyttivät niin valkoiset kuin mustatkin.

Näin lunttailin Wikipediasta etsiskellessäni kirjallisuutta, joka olisi kirjoitettu alunperin afrikaansiksi. Tehtävä ei ollut helppo. Aivan ensimmäiseksi jouduin rajaamaan pois suuret afrikaansinkieliset romaanikirjailijat, kuten J.M. Coetzeen ja André Brinkin, sillä suomalainen kirjastoverkko on jälleen ulottumattomissani. Mutta ei se mitään, löytyyhän sitä netistä aina novelleja ja runoja, jotka on käännetty englanniksi, ajattelin. Toinen mutta: moni afrikaansinkielisistä kirjailijoista ja runoilijoista kirjoittaa myös englanniksi ja kääntää omaa tuotantoaan englanniksi, joten mistä tiedän, onko juuri se teksti, jonka aion lukea, kirjoitettu alunperin afrikaansiksi? Ah…

No, löysin minä kuitenkin jotakin. Ensin yritin lukea Etienne van Heerdenia (s. 1954), mutta valitsemassani tekstinpätkässä vilisi afrikaansin sanoja ja muutenkin se tuntui minusta sellaiselta kieputukselta vankien maailmassa, etten yksinkertaisesti pysynyt perässä. Seuraavaksi löysin Breyten Breytenbachin (s. 1939), jonka esseen Mandelasta (vai Mandelalle? En lukenut vielä) tallensin luettavaksi. Mutta millä kielellä se oli kirjoitettu? Ehkä sittenkin englanniksi. Breytenbach kiinnostaa siksikin, että hänhän oli rikollinen apartheidin lakien mukaan naituaan ei-valkoisen naisen ja asuu tätä nykyä Ranskassa.

Matkani eteläafrikkalaisten kirjailijoiden parissa siis jatkui, ja törmäsin uutiseen heinäkuun lopulta: runoilija ammuttu kuoliaaksi ryöstön yhteydessä, varkaat saivat saalikseen kannettavan tietokoneen ja useita matkapuhelimia. Krhmm. Oli karistettava kurkkua. Eteläafrikkalainen arki on niin kaukana omastani, koko se maailma tuntuu niin ahdistavalta. Ehkä pitäisi todellakin lukea maan kirjallisuutta saadakseen siitä jonkun käsityksen. Näkökulmaa mielellään molemmilta puolilta.

Lopulta löysin runoilijan, jonka tuotannosta pidin. Elisabeth Eybers (1915–2007) syntyi Transvaalin provinssissa Etelä-Afrikan pohjoisosassa, toimi journalistina ja voitti ensimmäisenä naisrunoilijana afrikaansinkielisen kirjallisuuden Herzog-palkinnon. Ja voittipa hän sen vielä toisenkin kerran. Myöhemmin Eybers muutti Amsterdamiin, missä hän vietti lopun elämänsä.

Elisabeth Eybersin runoja ei tietääkseni ole suomennettu, mutta englanniksi niitä löytyy netistä useampia. Niissä on kaunis, hiukan melankolinen, mutta samalla vahva sointu. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, ihmisyydestä ja tästä toisinaan niin kovin oudosta maailmasta, jonka eteen me laitamme kaltereita, ihan itse. Mutta on siellä myös huumoriakin: The last thing I said to myself when I died /
was: don’t be so melodramatic.

Tässä muutama esimerkki:

https://www.worldliteraturetoday.org/blog/poetry/four-poems-afrikaans-elisabeth-eybershttp://www.literaturefromthelowcountries.eu/five-poems-elisabeth-eybers/

Vaikka tulokseni afrikaansinkielisestä kirjallisuudesta ei ollut kummoinenkaan, avasi kierros silti silmiä. Olen pitkään halunnut lukea André Brinkiä ja enemmän J. M. Coetzeeta, mutta onhan maassa paljon muitakin kirjailijoita. Nadine Gordimeria minulla on jo odottamassakin, mutta hän kirjoitti englanniksi ja jäi siksi pois tästä katsauksesta.

Elokuun teemana on vietnamin kielellä alunperin kirjoitettu kirjallisuus. Tähän toivon löytäväni jotain ihan uutta! Pakkokin, sillä en muista lukeneeni koskaan mitään vietnamin kielellä kirjoitettua, vaikka olen maassa vieraillut ja sitä eri näkökulmista tarkastellut. Mielenkiintoista, mielenkiintoista…

Luitko sinä jotakin afrikaansiksi alunperin kirjoitettua?