Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (Klassikkohaaste 7)

Yksi lapsuuteni lempikirjoista oli Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844). Sellainen lastenkirjaversio siis: kuvitettu ja reippaasti lyhennetty. Luin sitä aina isoäidille päästessäni. Olin suorastaan rakastunut urheaan ja komeaan d’Artagnaniin ja ihailin suuresti kaunista ja salaperäistä Myladya. Vaikutuksen tekivät myös muskettisoturien kujeilevainen ystävyys ja herrasmiesmäisyys, ja juonitteleva kardinaalikin jäi mieleen. Ties vaikka muskettisoturit olisivat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Ranska vei sydämeni jo kauan, kauan sitten.

Miltä muskettisoturit sitten tuntuivat nyt, kun heidän seikkailujaan luki aikuisena? Kokonaisena romaanina? Ensinnäkin, taika ei ole kadonnut minnekään. Klassikko mikä klassikko, ja aiheesta. Toiseksi, lastenkirja on tietenkin lapsille suunnattu, oikeassa tarinassa on enemmän juonitteluja ja politiikkaa, mutta ennen kaikkea se on historiallisin tapahtumiin paneutuvaa seikkailukirjallisuutta; kirjahan ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, mutta kertoo 1600-luvun tapahtumista Ranskassa ja Englannissa. Tai ehkäpä se lopulta on seikkailua vain pinnalta, ja syvemmältä jotain ihan muuta, niin monta piikkiä saavat niin aikansa hallitsijat, kirkko kuin ahneet ja kierot ihmisetkin…

Ja avasi se silmiä myös moniin historiallisiin tapahtumiinkin, kuten La Rochellen piiritykseen ja verisen kardinaali Richelieun verisyyteen (”[…] oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.”) Eikä sitä kuuluisaa lausetta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, sanottu kuin kerran koko kolmiosaisen kirjasarjan aikana, eikä se ollut yhtään ylevä ja reipas vaan lähinnä pakon sanelema juttu, joka oli mennä jopa lukijalta ohi. Niin, ja se salaperäinen Mylady, hänhän on todellakin oikea piru naiseksi, hahmona oikeastaan aivan todella nautinnollinen. Hätkähdin, oman aikani ihminen kun olen, kuitenkin hänen salaisuuttaan: hänhän nimittäin on merkitty nainen, mikä tarkoittaa poltinmerkkiä olkapäässä, ja kertoo rikollisesta taustasta. Tätä merkkiä hän piilottelee taitavasti, sillä jos se näkyisi, hän lentäisi kuin leppäkeihäs yhteisöstä kuin yhteisöstä. Ehkäpä nämä kaksi olivatkin ne mielenkiintoisimmat hahmot, Mylady ja kardinaali Richelieu (sorry, muskettisoturit).

Kolmanneksi oli kiehtovaa sijoittaa tapahtumat oikeille, nyt jo tutuksi tulleille paikoille. Pariisi, La Rochelle, Lontoo… mutta myös Bretagne, ja missä muualle he kävivätkään.

Luin kirjan jo keväällä, loput siitä ystävänpäivälle sattuneen lukumaratonin aikana. Painos oli vuodelta 1957, ja sen kieli oli ihanan vanhahtavaa ja mustavalkoiset kuvat toivat oman lisänsä – siitäkin huolimatta, että omat mielikuvani kunkin henkilön ulkomuodosta olivat aivan toisenlaiset. En tehnyt juurikaan muistiinmerkintöjä lukumaratonia lukuunottamatta, joten kirjoittelen tätä postausta hiukan hyppien sen mukaan, mitä mieleeni on parhaiten jäänyt. Tällä kirjalla ja kirjoituksella osallistun samalla Klassikkohaaste 7:ään, jota emännöi Unelmien aika -blogi.

Lukisinko klassikkoni uudestaan? Miksipä en!